Otava 2019. Nextory 10 h 58 min.
Suvi Ratisen romaani Matkaystävä on hieno kuvaus ulkopuolisuudesta. Romaanin päähenkilö kasvaa lestadiolaisperheessä, ja romaanin alkupuoli keskittyy kuvaamaan hänen lapsuuttaan ja lestadiolaisuutta. Kuvaus on elävä kurkistusikkuna itselleni täysin vieraaseen kulttuuriin ja tapoihin.
Matkaystävässä on kaksi aikatasoa:
päähenkilön lapsuus 80-luvulla ja nuori aikuisuus 2000-luvulla. Dekkarimaista jännitettä romaaniin on kirjoitettu sillä, että vuoden 2006 aikatasolla päähenkilö saa kuulla luokkatoverinsa Markon, joka myös on lestadiolainen, katoamisesta. Markon katoamisen myötä menneisyys kiertyy mukaan nykyhetkeen ja saa lopulta aikatasot sulamaan yhteen.
Lukioikäisenä päähenkilössä kyspyy päätös siitä, että hän ei enää ole uskossa, ja hän alkaa kerätä pääomaa - niin rahaa kuin henkistä kanttiakin - irtautuakseen yhteisöstä. Hän tietää, ettei se ole helppoa.
Romaanin loppupuoli keskittyy kuvaamaan uuden elämän aloittamista tyhjästä, ilman tietoa "maailman menosta" ja ilman varsinaista tukiverkkoa. Siinä missä lapsuuskuvauksista välittyy lestadiolaiskulttuuri, nuoruuskuvauksen hienous on valtava ulkopuolisuusen kokemuksen sanallistaminen, yritys olla "ihan tavallinen suomalainen" - ja samalla tahto salata lestadiolainen menneisyys, sillä se paljastuessaan aiheuttaa liikaa kysymyksiä.
Päähenkilö "yrittää ymmärtää" kovasti kaikkea maailmassa näkemäänsä ja kokemaansa, ja sitä takamatkaa, jolta hän kulttuurisen tietonsa kanssa lähtee liikkeelle, konkretisoi hienosti esimerkiksi se, että hän menee kirjastoon lukemaan Trivial Pursuitin pinkkejä kysymyksiä ja vastauksia, jotta tietäisi populaarikulttuurista edes jotain. Populaarikulttuuri ja kaikki muu lestadiolaisuudessa kielletty on kuitenkin niin valtava massa, että on mahdotonta ottaa sitä kaikkea haltuun ja osata erottaa olennainen epäolennaisesta, koska aina tulee yllätetyksi siitä, ettei tiedäkään tai osaakaan jotain.
Uuden, maallisen kulttuurin ja elämän opetteleminen näyttäytyy todella raskaana, varsinkin, kun samalla pitää tiukasti pyrkiä salaamaan se, miksi ei tiedä "mistään mitään" ja mikä oma menneisyys on.
Matkaystävä ei anna helppoja vastauksia siihen, millaista elämää pitäisi elää tai mitkä voisivat olla oikeita ratkaisuja. Siinä missä päähenkilö on jättänyt lestadiolaisuuden taakseen, mikään muukaan ideologia ei näyttäydy sen parempana vaihtoehtona. Eräässä kohdin romaania päähenkilö toteaakin, ettei pysty enää uskomaan oikeassa olemiseen. Tämä on oivallus, mutta tällainen oivallus myös jättää tyhjän päälle. Päähenkilö ei pysty olemaan "oma itsensä" (mitä käsitettä romaanissa myös kritisoidaan - mitä se oikein tarkoittaa?) missään seurassa tai ympäristössä, ja vaikka lestadiolaisseurakunta muistuttaakin häntä siitä, että aina voi palata, paluun mahdollisuus näyttää sekin vaikealta, sillä toisaalta lestadiolaisyhteisökin on muuttunut siinä missä päähenkilökin - ja kun kerran on lakannut uskomasta oikeassa olemiseen, miten paluu olisi mahdollinen?
Matkaystävä on taitavasti kirjoitettu romaani, joka käsittelee johonkin kuulumisen, hyväksynnän, rakkauden ja uskonnon teemoja ristivalottaen niitä kaikkia ja kysyy kysymyksen, mitä käy niille ihmisille, jotka ovat menettäneet menneisyytensä ja eivät voi enää palata siihen, mutta eivät oikein voi kuulua minnekään muuallekaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti