Uusin James Bond -elokuva, No time to Die (2021), on viihdyttävä ja mukaansatempaava seikkailu, eikä liki kolmituntinen pituuskaan lopulta ole liikaa. Tarinaan on kirjoitettu myös syvyyttä, ja se tuntuu erään aikakauden lopulta.
Takaa-ajokohtaukset ovat bondmaisen koukuttavia: samanaikaisesti postikortteja, jotka sijoittuvat maailman eri kolkkiin, ja Q:n luomien viihdyttävien teknologisten ihmeiden esittelyä.
No Time to Dien pääpahis on Lyutsifer Safin, joka paljastuu Bondin antagonistiksi niin työtehtävän kuin henkilökohtaisen elämänkin saralla. Pääpahikselle tyypillisesti Safinin tukikohta on ankea teknologiabunkkeri syrjäisellä saarella. Eläköitynyt Bond asustaa elokuvan alussa trooppisella saarella, mutta työn imu on niin voimakas, että hän ei voi olla palaamatta agenttihommiin.
Itse juoni heijastelee nykyhetkeä, sillä Safin rakentaa biologista dna:han pohjautuvaa asetta, jonka prototyypin hän on varastanut (niin mistä...).
Daniel Craigin esittämä Bond on edelleen supermaskuliininen sankarihahmo, mutta hahmoon on kirjoitettu myös pehmeyttä, ja sänkyyn Bond ei pääse (eikä ehkä pyrikään) kaikissa tilanteissa, joissa hän naishahmoja kohtaa. Naisille on elokuvassa kirjoitettu perinteistä Bond-rämistelyä enemmän ruutuaikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti