J. Pekka Mäkelä: Hunan

 

"Miten vältellä ihastuttavan neiti Wallacen seuraa, kun meidät on molemmat suljettu saman laivan rautakuoriseen ahtauteen?"

Like 2018. 549 s.

J. Pekka Mäkelän romaani Hunan sijoittuu Kiinaan, vuosiin 1935-1946. Romaani perustuu kirjailijan kummitädin, Helvi Södermanin, päiväkirjamerkintöihin kyseisiltä vuosilta tämän ollessa lähetystyössä Kiinassa. Romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa ja keskushenkilöitä on useita; mukana on suomalaisia lähetystyöntekijöitä, erilaisia Euroopasta Kiinaan muuttaneita henkilöitä sekä eri yhteiskuntaluokkia edustavia kiinalaisia. Lukemista helpottaa romaanin kronologinen rakenne ja se, että kussakin luvussa on selvää, kenen näkökulmasta tarinaa kerrotaan.

Hunan on kiinnostava kurkistus kiinalaiseen kulttuuriin ja elämään, joita katsotaan sekä paikallisesta että ulkopuolisen näkökulmasta. Tarina sijoittuu sodan aikaan, ja on tunnustettava, ettei minulla ennen romaanin lukemista ollut minkäänlaista käsitystä Kiinan tilanteesta toisen maailmansodan aikoihin. Ihmisyys - kurjuudessaan ja kauneudessaan - on kuitenkin pohjimmiltaan samanlaista missä tahansa.

"Jos katsoo vain vettä partaan takana, jos liu'uttaa sormeaan veden pinnassa, jos ei katso hihaa, jos ei haistele itseään, voi kuvitella olevansa hieno neiti huviretkellä. Hetken niin pystyy kuvittelemaan, sitten muistaa olevansa kuolleen huoran turmellun äpärän rikkinäisessä ruumiissa menossa pakoon sisämaahan, elämään muiden armoilla, kun ei ole muutakaan paikkaa mihin mennä, ja kun ei tässä maailmassa edes voi toivoa parempaa kohtaloa", kuvailee Liu Chin-Chih, yksi kovimman kohtalon kokevista Hunanin henkilöhahmoista.

Romaani kuvaa ensin arkea, jota varjostaa sodan uhka, ja sitten arkea, joka tapahtuu sodan keskellä. Rasismi on eräs romaanin teemoista, jota ristivalotetaan hienosti eri kansallisuuksia ja etnisyyksiä edustavien henkilöhahmojen kautta, ja toinen keskeinen teema on uskonto. Kuolleiden henkien läsnäoloa kuvataan romaanissa todentuntuisesti, ja uskontotematiikka on läsnä paitsi kokemuksellisesti, myös suorasanaisena pohdintana:

"'Ehkä tiedättekin', Lung-herra kertoo hymyillen, 'että kielessämme ei ole ollut sanaa uskonto kuin vasta viimeiset viitisenkymmentä vuotta. Sana tsung-chiao on kaiken lisäksi tullut käännöslainanan japanista, eikä se siinäkään kielessä ole yhtään sen vanhempi. Se tarkoittaa esi-isien oppia tai perinnetapoja, ei mitään sen juhlallisempaa. Aikaisemmin meillä ei ollut mitään tarvetta sellaiselle sanalle.'
        Näytän ilmeisesti niin hämmentyneeltä että Lung-herra jatkaa suoraan minulle:
        'Me emme ole harjoittaneet uskontoa siinä mielessä kuin te. Onhan meillä jumalia - kaupunginjumalia, Intiasta tulleita buddhalaisia jumaluuksia, kaikenlaisia henkiolentoja, lohikäärmeitä, kuolleiden henkiä ja niin edelleen - mutta meitä, ja valtiota, ei lainkaan kiinnostanut, uskoiko joku niiden olemassaoloon. Se ei ollut mitenkään erityisen täreää tai kiinnostavaa. Tärkeämpää oli, että noudatettiin rituaaleja. Rituaalit olivat kaikki kaikessa. Tokihan niillä oli hengellinen merkitys. Keisari meni aina ennen satokauden alkua Taivaan temppeliin rukoilemaan tuottoisaa ja menestyksekästä vuotta. Tärkeämpää kuitenkin oli, että rituaali suoritettiin. Se sai ihmiset tuntemaan itsensä osaksi valtakuntaa ja yhteisöä. Se loi tunnetta jatkuvuudesta, siitä että ihminen voi tietää, mitä elämä tuo tullessaan.'"

Hunan on avartava lukukokemus ja katsaus kulttuuriin ja ajanjaksoon, josta en ennakkoon tiennyt paljoakaan. Hyvän kirjan merkki on se, että kirja paljastaa maailmasta jotain, mitä ei lukijana aiemmin teinnyt, ollut tullut ajatelleeksi tai olisi pystynyt itse edes kuvittelemaan:

"Hän opetti minua lukemaan - - sellaisia kirjoja ja tarinoita, jotka kertoivat asioista, joita ei ollut, asioista joita oli ollut kauan sitten jossakin kaukana, tai asioista joita voisi olla olemassa mutta ei ainakaan vielä ole ollut. Että asiat voisivat olla toisella tavalla kuin ne ovat, ja että ne ovat tällä tavalla koska joku tai jotkut päättivät tehdä asioille jotakin. Ettei kaikkea tarvitse hyväksyä siksi että niin on aina ollut, tai ainakin meille väitetään että niin on aina ollut, koska niin ei aina ole ollut. Ja niin minä aloin ajatella, että minun pitää auttaa tekemään tästä maasta sellainen, että kaikilla on vaihtoehtoja elämälleen. Mahdollisuus valita. - - Ne [kirjat] todistivat, että asiat ovat monessa maassa toisella tavalla, joissakin suhteissa paremmin ja toisissa huonommin. Vaijtoehtoja on. Niin minusta tuli vallankumouksellinen."

Svetlana Aleksijevitš: Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia

"Me jätämme nyt jäähyväisiä neuvostoajalle."

Tammi 2018. Suom. Vappu Orlov. Venäjänkielinen alkuteos Vremja sekond hand, 2013. 697 s.

Svetlana Aleksijevitšin Neuvostoihmisen loppu - Kun nykyhetkestä tuli second handia -romaanin aihe on kiinnostava: mitä tapahtuu yksilölle, kun maailma ympärillä muuttuu ihan toisenlaiseksi? "Me rakensimme sosialismia, mutta nyt radiossa sanotaan, että sosialismi on päättynyt. Mutta me... me olemme jäljellä..." Neuvostoihmisen loppu on samanlainen moniääninen kollaasiromaani kuin Tšernobylista nousee rukous ja Sodalla ei ole naisen kasvoja. Aleksijevitš on haastatellut lukuisia ihmisiä, joiden kertomuksista syntyy kudelma neuvostoliittolaisesta ja venäläisestä arjesta. Aleksijevitš kirjoittaa:

"Etsin kieltä. Ihmisellä on monta kieltä: se jota puhutaan lasten kanssa, sitten on toinen, se jota puhutaan kun rakastetaan. Ja sitten on kieli, jota puhumme itsemme kanssa, jolla käymme siäisiä keskusteluja. Kadulla, työssä, matkoilla - aina sointi on vähän eri, eivät vain sanat vaihdu vaan jokin muukin. Jopa aamulla ja illalla ihminen puhuu eri tavalla. Ja se mikä tapahtuu yöllä kahden ihmisen välillä, jää kokonaan pois historiasta. Olemme tekemisissä vain päiväihmisen historian kanssa."

Kirjailijan dokumentaariset romaanit tekevät yksilötason historiaa ja kokemuksia hienosti näkyväksi, ja selvästikin Aleksijevitšillä on myös oma ääni, joka teosten tyylissä kuuluu vahvana. Neuvostoihmisen lopussa olisi tosin ollut mielestäni varaa editoimiseen, tiivistämiseen ja olennaisen kirkastamiseen - liki 700 sivun laajudessa fokus paikoin katoaa. Toisaalta Neuvostoliiton skitosfreninen todellisuus piirtyy näkyviin ("Se oli kuin teatteria. Salista näkyy kaunis satu: lavastettu näyttämö, loistavat näyttelijät, salaperäinen valo, mutta jos joudut kulissien taakse... Heti esiripun takana on jotain laudankappaleita, riepuja, kesken jääneitä ja hylättyjä maalauksia... tyhjiä votkapulloja... ruoantähteitä... Satu on kadonnut. On pimeää... likaista... Minut vietiin kulissien taakse...ymmärrätkö?"), samoin moninaiset mielipiteet niin Neuvostoliitosta kuin sen hajoamisestakin: "Kansa! Kansa! Mitä kansasta? Kansa on itse sanonut itsestään: meistä syntyy sekä nuija että ikoni. Kuten puusta... Mitä tehdään, sitä myös tulee..."

Neuvostoihmisen loppu tekee näkyväksi paitsi neuvostoliittolaista ja nykyvenäläistä todellisuutta, se kadonneen tai vieraan näyttämisen kautta myös paljastaa sen todellisuuden, jossa me tällä hetkellä elämme. Oma aika tuntuu niin normaalilta, että sen erityispiirteet himmentyvät ja hapertuvat. Romaanissa neuvostoarjesta tuodaan esille se, kuinka paljon aate toisaalta määritti elämän tarkoitusta, ja toisaalta kuinka paljon taide ja kirjallisuus (myös tai ehkä eritoten kielletty kirjallisuus) kiinnostivat ihmisiä. Ja kun Neuvostoliitto romahti ja tilalle astui kapitalismi, vanha ei enää ollut arvokasta, vaan raha:

 "...Mitä minulla on? Mitä minulle on jäänyt? Minulla on valtava kirjasto ja musiikkikokoelma - siinä kaikki! Ja myös äidilläni, joka on kemian lisensiaatti, on kirjoja ja harvinaisten mineraalien kokoelma. Hänen kotiinsa tuli varas... Hän heräsi yöllä, ja keskellä asuntoa (se oli yksiö) seisoo nuori korsto. Avaa kaapin ja viskoo sieltä kaiken ulos. Heittelee tavaroita lattialle mutisten: 'Kirottu intelligentsia - ei edes kunnon turkkia...' Sitten se vain paiskasi oven kiinni ja lähti. Ei löytänyt mitään vietävää. Sellainen intelligentsia meillä on. Se meille on jäänyt. Ja ympärillä toiset rakentavat omakotitaloja, ostelevat kalliita autoja."

Edellä oleva sitaatti tuo mieleen sisustuslehtien valokuvat nykysuomalaisista olohuoneista, joissa ei paljon kirjahyllyjä näy... Onko sivistyksellä enää meillekään arvoa?

Mikä on ihmisen ja ajan suhde? Sitäkin Neuvostoihmisen loppu käsittelee:

"Minä käsitin että tämä uusi maailma ei ollut minun, ei minua varten. Se kaipasi aivan toisenlaisia ihmisiä. Heikkoja vain saappaalla päin näköä! Kaikki käännettiin ylösalaisin... toisin sanoen tuli taas uusi vallankumous... Mutta tämän vallankumouksen päämäärät olivat maalliset: jokaiselle omakotitalo ja auto. Eikö se ole ihmiselle vähänlaisesti?"

"Minä olen elänyt liian kauan, näin kauan ei pidä elää. - - Minun aikani loppui ennen kuin elämäni. Pitää kuolla samaan aikaan kuin oma aika. Kuten minun toverini... He kuolivat varhain, kaksi-kolmikymmenvuotiaina... Kuolivat onnellisina... Uskoen! Vallankumous sydämessään, niin kuin silloin sanottiin."

"Te ette tunne meidän tunteitamme ja meidän sanojamme: elintarvikkeiden luovutuspakko, muonitusosasto, kansalaisoikeudeton, köyhälistökomitea... tappiomielialan lietsoja, rikoksenuusija... Ne ovat teille sanskriitin kirjaimia! Hieroglyfejä! Vanhuus on ennen kaikkea yksinäisyyttä. - - Ympärillä on vain tuntemattomia. Tänne tullaan museosta, arkistosta... tietosanakirjan toimituksesta... Minä olen hakuteos... elävä arkisto... Mutta juttukavereita ei ole..."

Neuvostoihmisen loppu kertoo siis paitsi historiasta ja identiteetistä, paljon myös elämän tarkoituksesta ja tarkoituksellisuudesta. Onko siis "vanhuus ennen kaikkea yksinäisyyttä", jos "aika loppuu ennen kuin elämä"? Toisaalta voi käydä myös kuten Tomotškalle leirillä: "Jonkun äiti yski verta... Rubik sanoi, että se oli Tomotška-tytön äiti - Tomotška oli meistä kaikkein pienin. Tämä äiti kuoli pian. Ja sitten kuoli myös itse Tomotška, ja minä mietin pitkään: kenelle olisi kerrottava, että Tomotška oli kuollut? Kun sen äitikin oli kuollut..."

Sanna Nyqvist & Outi Oja: Kirjalliset väärennökset - Huijauksia, plagiaatteja ja luovia lainauksia

Gaudeamus 2018. 381 s.

Kirjalliset väärennökset -teos käsittelee kirjallisuuden historiaa ja vastaanottoa tarkkaan rajatusta näkökulmasta: mitä tarkoittaa aito ja mitä puolestaan väärennetty. Teos ei lupaa mitään uusia paljastuksia, mutta aihepiiri oli näköjään itselleni sen verran vieras, että teoksen sisällössä oli minulle paljonkin uutta.

Teos koostuu kolmesta osasta. Ensimmäisessä osassa Väärennösten maailma keskitytään tarkastelemaan ja määrittelemään ilmiötä. Sen verran minullakin oli taustatietoa, että tiesin, ettei nykyisenkaltainen tekijäkäsitys ole suinkaan aina ollut normi - ja vaikkapa että antiikissa roomalainen kirjallisuus syntyi pitkälti "lainaamalla" kreikkalaisilta. Teoksen toinen ja kolmas osa keskittyvät yksittäisiin tapauskertomuksiin, ensin mainittu eurooppalaisessa ja toiseksi mainittu kotimaisessa kontekstissa.

Kirjalliset väärennökset näyttää väärentämisen maailman moniulotteisena. Aitouskäsityskin on vaihdellut ajan saatossa, ja toisaalta monen teoksessa esitellyn kirjoittajan kirjoittamisprosessi näyttäytyy kollaasimaisena. Hyvin kiinnostava tapaus on esimerkisi teoksessa käsitelty Oscar Wilde, jonka nimissä paitsi on julkaistu erinäisiä teoksia, jotka eivät ole hänen kynästään peräisin, mutta joka on kierrättänyt myös omia ajatuksiaan ja sitaattejaan teoksesta toiseen - siis tavallaan plagioinut itseään.

Kotimaisen kirjallisuuden osalta käsitellään esimerkiksi Anja Kaurasen Pelon maantiedettä (1995). Olen itse lukenut kyseisen teoksen kahdesti, mutta onnistunut täysin välttymään teoksen julkaisun aikana käydyltä "sitaattikeskustelulta". Myöhemmin olen tosin ihmetellyt uudempien Kauranen/Snellmanin romaanien lopussa olevien "lähdeluetteloiden" tarpeellisuutta - mutta Kirjalliset väärennökset antaa siis niille selityksen. Tekijänoikeuskeskeisessä maailmassa kaunokirjallisiakin teoksia kirjoittavan kirjailijan ja kustantamon kannattaa ainakin koettaa taata selustansa tässäkin asiassa...

Stam1na @ Tavastia, Helsinki

Stam1nan loppuunmyyty keikka Tavastialla 15.12. oli aivan mielettömän hyvä. Tunnelma oli kerrassaan katossa ja bändi todellakin otti yleisönsä.

Jonathan Franzen: Vapaus

"Walter Berglundia koskevat uutiset jäivät paikallisessa lehdistössä vaille huomiota - hän ja Patty olivat muuttaneet Washingtoniin kaksi vuotta aiemmin eivätkä merkinneet Saint Paulille enää mitään - mutta Ramsey Hillin alueen koulutettu väki ei ollut kotikaupungilleen niin uskollista, ettei olisi lukenut New York Timesia."

Siltala 2011. Englanninkielinen alkuteos Freedom, 2010. Suomentanut Raimo Salminen. 634 s.

Jonathan Franzenin tiiliskiviromaani Vapaus kertoo monisyisesti ja moniäänisesti ihmiselämän valintatilanteista ja siitä, mihin valinnat - olivatpa ne harkittuja tai ajautumisenkaltaisia - johtavat. Ehkäpä romaanin nimi liittyy eniten tähän: amerikkalaisen nyky-yhteiskunnan jäsenten vapauteen tehdä päätöksiä ja valintoja, ja siihen, että päätöksiä ja valintoja rajaavat kuitenkin muidenkin päätökset ja valinnat. Mitä on siis vapaus?

Romaani kuvaa amerikkalaista ylempää, kouluttautuvaa tai kouluttautunutta keskiluokkaa, jolla joko on varalllisuutta tai joka tekee luokkanousun keräämällä enemmän varallisuutta kuin mitä heidän vanhemmillaan on. Romaani kuvaa useita henkilöhahmoja, joista keskeisiä ovat Patty, Walter, Richard, Joey, Jessica ja Connie. Romaani kattaa ajanjakson Pattyn, Walterin ja Richardin nuoruudesta heidän myöhäiseen keski-ikäänsä saakka.

Patty, Walter ja Richard ovat yliopisto-opiskelijoita. Patty on urheilijatyttö, klassinen suorittaja, jolla on kompleksinen äitisuhde: "Patty meni hänen luokseen ja antoi halata itseään. Koska hänen äitinsä oli paljon pienempi, hän tunsi olevansa vähän kuin kaappikello, jota Joyce yritti nostaa ja siirtää." Patty tuntuu pitkälti mukautuvan muiden ihmisten näkemyksiin, hän ei juurikaan tunnu uskaltavan käyttää sitä vapautta ja ottaa sitä vastuuta, joka hänelle itselleen itsestään kuuluisi:

"'Mutta sinä tunnut minusta oikein mukavalta tyypiltä!' Walter sanoi. Patty tiesi sisimmässään, että Walter oli saanut hänestä väärän vaikutelman. Ja virhe jonka hän seuraavaksi teki, hänen elämänsä todella iso virhe, oli mukautua Walterin käsitykseen hänestä, vaikka hän tiesi ettei se ollut oikea. Walter tuntui niin varmalta hänen hyvyydestään, että sai lopulta hänetkin hyväksymään ajatuksen."

Walterilla puolestaan on pienituloinen perhetausta, ja hän on hyvin ahkera ja kulttuurisesti ja akateemisesti suuntautunut, toisin kuin hänen lapsuuden perheensä. Richard Katz on villi ja vapaa rokkari, jollakin tavoin yliopisto- ja työelämän vaatimusten ulkopuolella liikkuva hahmo, vaikka hänenkin elämässään on realiteetteja.

Vapaudessa kuvataan sävykkäästi menestymistä ja kuuluisuutta sekä niiden eri variaatioita. Arki ja siitä poikkeaminen määrittyvät eri tavoin riippuen siitä, mikä on tavanomaista ja kuuluu arjen piiriin ja mikä puolestaan on poikkeavaa ja sikäli kuuluu joko erityisiin ilon tai surun aiheisiin:

"Sitten Lucy jäi huulet raollaan ja julkean haastava katse silmissään odottamaan, nähdäkseen kuinka hänen läsnäolonsa - hänen olemassaolonsa draama - vaikuttaisi Katziin. Kaikkien kaltaistensa pimujen tavoin hän näytti vakuuttuneelta provokaationsa ainutkertaisuudesta. Katz oli, käytännössä kirjaimellisesti, törmännyt samaan provokaatioon sata kertaa aiemminkin, minkä johdosta hän joutui nyt siihen naurettavaan tilanteeseen, että hän tunsi omantuntonsa kolkuttavan koska ei pystynyt teeskentelemään provosoitunutta: koska hän sääli Lucyn urheaa pikku egoa, joka ajelehti avuttomana ikääntyvän naisen epävarmuuden merellä. Hän epäili, ettei pääsisi puusta pitkään Lucyn kanssa vaikka yrittäisi, mutta hän tiesi Lucyn ylpeyden saavan kolauksen, elle edes muodon vuoksi koettaisi esiintyä epämiellyttävästi."

Joey, Jessica ja Connie sen sijaan ovat seuraavaa sukupolvea, romaanissa ensin lapsia ja sen jälkeen nuoria aikuisia - ja heidänkin pitää tehdä omat päätöksensä suhteessa vanhempiinsa, vapauteen ja elämänvalintoihin.

Franzenin henkilökuvaus on nautittavaa luettavaa. Näin kuvataan esimerkiksi Connieta: "Connie ei ymmärtänyt mitään kokonaisuudesta, hän oli pelkkää syvyyttä vailla leveyttä. Kun hän piirsi huopakynillä, hän uppoutui tummentamaan yhden tai kahden alueen värisävyä jättäen loput kokonaan värittämättä ja sivuutti Pattyn hyväntahtoiset kehotukset kokeilla muitakin värejä."

Vapaus käsittelee useita suuria teemoja: yhteiskuntaa, arvoja, valintoja, ympäristökysymyksiä ja -vastuita, identiteettiä, minuutta... Lukiessani Franzenia oivalsin, että Jussi Valtosen Finlandia-palkittu romaani He eivät tiedä mitä tekevät (2014) on Vapaudelle - kenties Franzenille laajemminkin - paljon velkaa. Valtosen romaanin tapahtumat ja henkilöhahmot sekä romaanin laajuus ovat hyvin samankaltaisia kuin Vapaudessa.

Franzenin kirjoitustyyli (suomennos on oivallinen!) vaati minulta hetken aikaa totuttelua, sillä virkkeet ovat pitkiä ja niissä käytetään paljon lauseenvastikkeita ja upotettuja täsmennyksiä. Aluksi tämä tuntui hankalalta ja vaikeaselkoiselta, mutta kun romaani imi mukaansa, kielikin alkoi soida.

Kerrontatekniikka Vapaudessa on kiehtova. Pääosin kerronta fokalisoituu vuoroin keskeisten henkilöhahmojen näkökulmasta, mikä tuo romaaniin moniäänisyyttä ja moninäkökulmaisuutta ja on nykyromaaneille melko tyypillinen rakenne. Romaanissa on kuitenkin eräänlaisena mise en abyme -tyyppisenä upotuksena myös "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä - Patty Berglundin omaelämäkerta hänen itsensä kertomana (kirjoitettu terapeutin ehdotuksesta)" ja sen jatko-osa "Patty Berglund: Virheitä tuli tehtyä (loppuosa) - Eräänlainen kirje omaelämäkerturin lukijalle". Nämä osiot kerrotaan osin minä- ja osin hän-muodossa Pattyn näkökulmasta, mutta sellaista kommentoivaa ja itsetietoista omaelämäkerrallista kertojaa käyttäen, joka tietää enemmän kuin sen, mistä on kertomassa, koska kertoo omasta menneestä elämästään tulevaisuudessa olevasta nykyisyydestä käsin:

"Ajan kuluminen oli outoa tavalla, jonka omaelämäkerturi pystyy nyt, saatuaan varsin runsaasti kokemusta tapetuista iltapäivistä, tunnistamaan masennuksen aikaansaannokseksi (yhtaikaa loputonta ja hirvittävän nopeaa; sekunnista toiseen tupaten täyttä, tunnista toiseen täydellisen sisällötöntä) - -."

"Koska omaelämäkerturi ei kykene muistamaan, mikä hänen tietoisuutensa tila oli kolmena ensimmäisenä opiskeluvuonna, hän yksinkertaisesti epäilee ettei ollut tietoisuuden tilassa ollenkaan. Hän tunsi olevansa valveilla, mutta itse asiassa hänen on täytynyt kävellä unissaan. Muutoin on vaikea ymmärtää miksi hän, mainitaksemme vain yhden esimerkin, otti niin läheiseksi ystäväkseen häiriintyneen tytön, joka käytännössä katsoen vainosi häntä."

Vapauden vahvuus on pitkä aikajänne. Romaani onnistuu kuvaamaan sitä, mikä ihmisessä on pysyvää läpi elämän, ja samalla sitä, kuinka ihminen muuttuu ja saakin muuttua. Pattyn elämä kokonaisuudessaan määrittyy jollakin tavoin virheiden tekemisen kautta, mikä näkyy hänen omaelämäkertateoksensa nimessä ja heijastuu myös ihmisiin hänen ympärillään: "Hänelle ei ollut yllätys, ettei Patty ollut ottanut yhteyttä, ja kuitenkin moinen hiljaisuus tuntui taktiselta vedolta, vihamielisyydeltä. Ihmiseksi, joka ei oman tunnustuksensa mukaan ollut tehnyt muuta kuin virheitä, Patty loi tekemisillään pelottavan varjon, mitä ne sitten olivatkin."

Vapaus kertoo siitä, mikä tapahtui, ja yhtä lailla siitä, mikä jäi tapahtumatta. Se, mikä tapahtuu, ei katoa, vaan kaikesta jää jälki - vaikka jälki ei olisikaan fyysisessä maailmassa havaittava. Tästä kertoo hienosti seuraava merleaupontylaista todellisuudentulkintaa edustava katkelma:

"Siihen kohtaan seinää ei jäänyt minkäänlaista jälkeä, ja kuitenkin se pysyi jälkeenpäin ikuisesti ympäristöstään erottuvana ja selvästi merkittynä. Se oli pieni maailmankaikkeuden koordinaatti, historiansa pysyvästi leimaama ja muuttama. Siitä paikasta tuli huoneeseen hiljainen kolmas olento hänen [Pattyn] ja Walterin lisäksi niiksi viikonlopuiksi, jotka he viettivät mökillä kahdestaan."

Tänä aikana, jolloin ihmisillä on halu jättää maailmaan itsestään jälki ja jolloin toisaalta maailmaan jää konkreettisia jälkiä meistä kaikista enemmän kuin koskaan aiemmin internetin selaushistorian, julkaistujen somesisältöjen ja tiedonkeruuohjelmien kautta, on virkistävää muistaa, että joskus järisyttävimmät jäljet ovat niitä, jotka ovat hyvin yksityisiä ja vain muistoissa.

Mokoma @ The Circus, Helsinki

Mokoman Kurimus 15 vuotta -juhlakeikka Helsingin The Circus -yökerhossa oli kahden tunnin kattaus jytinää ja silkkaa energiaa. Paikka oli tupaten täynnä yleisöä, joka eläytyi keikkaan ihan täysillä: tunnelma oli todella intensiivinen, suorastaan hurmoksellinen.

Esitystalous III: Radio @ Espoon kaupunginteatteri, Espoo

Juha Jokelan kirjoittama ja ohjaama Esitystalous III: Radio kertoo radiokanavasta nimeltä Radio Stage. Kanavaa luotsaa Jami, jolle radio on intohimo. Näytelmän keskeinen teema on muutos - ja sen myös Jami saa kohdata, kun yrityksen ylemmältä taholta paikalle lähetetään Marika, jonka tehtävä on viedä läpi kanavauudistus, jotta laskusuuntainen tuotto saataisiin jälleen nousuun. Kanavauudistuksen toteuttamisessa Marika nostaa esiin aamuohjelmaa juontavan "nuoren" naisen, Karoliinan, jolle hän haluaa antaa enemmän valtaa, vastuuta ja tilaa. Ja mitä sitten tapahtuukaan?

Näytelmässä vastakkain asetetaan perinteinen ja uudenlainen tapa tehdä radiota, tuottohakuisuus ja maailmanparantajuus, asiantuntemuksella toimitetut sisällöt ja pinnallinen radiopuhe, uusi ja vanha sukupolvi arvo- ja moraalikäsityksineen sekä muutos ja muutosvastarinta. Radio kuitenkin purkaa vastakkainasettelujen mustavalkoisuutta ja kyseenalaistaa vastakkainasetteluja hienosti: tarinaa ei kerrota vain Jamin näkökulmasta, vaan kaikki hahmot saavat äänensä ja tulkintansa kuuluviin, ja yksi näytelmän keskeisistä ideoista liittyy myöskin nyky-yhteiskunnan tarinallisuuteen ja siihen, kenen tarinaa kerrotaan ja ketkä saavat äänensä kuuluviin; keillä on oikeus puhua ja ovatko kaikki äänet yhtä tärkeitä; miten ihmiset itse määrittelevät itsensä ja miten toiset puolestaan heidän toimintansa näkevät ja nimeävät.

Näytelmä tekee näkyväksi varmasti jokaiselta työpaikalta tutut konsulttipuheet ja uudistus"tarpeet", mutta näytelmän vahvuus on siinä, ettei se leimaa mitään tahoa hyväksi tai pahaksi, vaan johtopäätökset jätetään katsojan tehtäviksi. Aineksia johtopäätösten tekemiseen näytelmä tarjoaa runsaasti. Se, mitä suoraan sanotaan, on, että ainoa pysyvä asia maailmassa on muutos - mutta kuitenkin tähänkin vaikuttaa olevan poikkeus: jos päätyy huomaamaan kaikki historian, nykyhetken ja tulevaisuuden kerrokset samanaikaisesti, ne näyttävätkin yllättävän samanlaisilta, eikä siinä näkymässä näytäkään havaittavan mitään muutosta...

Radio-näytelmän hahmot edustavat osuvasti radioäänien ja -juontajien stereotyyppejä (mikä tuo näytelmään hauskuutta ja tunnistettavuutta), mutta samanaikaisesti kussakin hahmossa on haavoittuvuutta ja syvyyttä. Näytelmän katsominen auttaa ymmärtämään työelämää ja antaa siihen uusia näkökulmia - näytelmä muistuttaa hienosti siitä, että minun näkökulmani ei ole ainoa eikä minun näkökulmani välttämättä ole sen oikeampi kuin kenenkään muunkaan. Hieno näytelmä!