Pauli Aalto-Setälä & Mikael Saarinen: Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset

Talentum 2014. 177 s.

Pauli Aalto-Setälän ja Mikael Saarisen kirjoittama opus Innostus - Myötämanipuloinnin aakkoset käsittelee innostusta ihmistä ja sitä kautta yhteisöjä ohjaavana voimana. Innostus on voima, joka laittaa asiat liikkeelle, ja ilman sitä liike on väsynyttä, jos sitä edes tapahtuu.

Kirjoittajien tapa lähestyä aihettaan onnistuu olemaan innostava, ja teoksen lukeminen on kiinnostavaa. Mukana on toisaalta tieteellisiä teorioita ja vinkkejä oman toiminnan havainnoimiseen ja muuttamiseen, toisaalta jonkin verran sellaisten ihmisten haastatteluja ja näkemyksiä, joita kirjan kirjoittajat ovat pitäneet innostavina (esimerkiksi Olavi Uusivirta, Atso Almila ja Matti Korva).

Jos jostakin asiats muodostuu ihmiselle rutiini, se ohjaa toimintaa voimakkaasti ja tiedostamattomasti - ihminen toimii ikään kuin autopilotilla. Tällaisia rutiineja voi syntyä niin hyvien kuin huonojenkin tapojen ympärille, ja tällaista lähestymistapaa voi harjoitella myös innostumisen suhteen: kirjan kirjoittajien mukaan myös innostumisesta voi tehdä itselleen tavan. Kirjoittajat viittaavat Charles Duhiggin käsitteeseen the Habit Loop, tavan ympärille muodostunut luuppi. Luuppi rakentuu kolmesta osasta: aktivoivasta merkistä, vahvistavasta rutiinista ja siitä saadusta palkinnosta.

Teoksen alkupuolella käsitellään innostusta yksilön näkökulmasta, loppuosa keskittyy enemmän yhteisön näkökulmaan. Kirjoittajien mukaan innostava kulttuuri esimerkiksi työyhteisössä rakentuu "yksinkertaisista eväistä": yhteisössä on lupa olla oma itsensä, vastuun lisäksi myös valtaa on delegoitu ja yhteisöllä on aidosti jäsenten toimintaa ohjaavat arvot. Ihmiset pääsevät yllättävän hyvin tavoitteisiin, kun he tietävät, mitkä ne konkreettisesti ovat, ja kokevat ne omikseen. Työpaikalla meidän on tärkeää tietää, mitä meiltä odotetaan, miten meitä mitataan, kuinka voimme vaikuttaa omalla toiminnallamme tavoitteiden saavuttamiseen ja kuka on esimiehemme.

Yksi teoksen työyhteisö- tai yritysesimerkeistä on Google. Kirjoittajat ovat haastatelleet Googlen henkilöstöjohtajaa Lazlo Bockia, joka kertoo Googlen arvoista näin: "Googlen toiminta perustuu kahteen arvoon, jotka nivoutuvat toisiinsa. Ensimmäinen arvo on vapaus kaikissa muodoissaan ja toinen usko siihen, että ihminen on hyvä. Sääntöjä tarvitaan vähän, koska ihmisen lähtökohtaisesti odotetaan toimivan oikein."

Vapaus ja usko ihmisen hyvyyteen kuulostavat arvoilta, joiden pihjalta yhteisön tai yrityksen on hyvä lähteä liikkeelle. Kuitenkin kirjoittajien aiemmin listaamien asioiden on oltava kunnossa, jotta tällainen itseohjautuvuus olisi mahdollista.

Aalto-Setälän ja Saarisen Innostus on kirja, jonka lukemiselle on kaksi hyvää syytä: kiinnostus elämää, itseä ja innostumista kohtaan, tai kiinnostus yhteisön onnistunutta toimintakulttuuria kohtaan.

Ruediger Schache: Positiivisen vetovoiman salaisuus

Minerva 2015. Suom. Hanna Fauster. Alkuteos Herzbewusstein - 99 motivierende Handlungen für eine positive Ausstrahlung, 2014. 137 s.

Toisinaan on hyvä lukea tsemppikirjoja, ja Ruediger Schachen Positiivisen vetovoiman salaisuus on varsin hyvä teos tällaiseen käyttötarkoitukseen. Kirjoittajan ote on kannustava - osin tyhjänpäiväinen (kuten mielestäni teoksen alaotsikko "99 tapaa löytää sydänmagneettisi voima"), osin osuvia havaintoja tekevä.

Teos lupaa siis 99 vinkkiä, jotka johdattavat kohti positiivisuutta. Sisältö on jaoteltu yhdeksään osioon, voimaan, jotka ovat selkeys, positiivisuus, tieto, muutos, integriteetti, irtipäästämisen taito, kiitollisuus, rakkaus ja transsendentaalisuus. Kussakin osioissa esitellään ajattelu- ja toimintamalleja, joita kirjoittaja pitää hyödyllisinä tai ikään kuin oikeina, ja lukija saa olla varsin paatunut tai kyyninen, mikäli mikään teoksen näkökulmista ei häntä kosketa. Mitään lähtökohtaisen uutta Positiivisen vetovoiman salaisuus ei tarjoa, mutta ajattelemisen aihetta se silti antaa.

Kirja on myös ulkoasultaan kätevä (eli pieni) ja kaunis - aukeamat muistuttavat aarrekarttoja. Estetiikka kirjoissa on aina plussaa!

Hanna Hentinen & Seppo Närhi: Nurmikko-opas

Viheraluerakentajat ry, 2010. 34 s.

Nurmikko-opas on laiha vihkonen nurmikon saloihin. Opas käsittelee nurmikonhoitoa aina nurmikon suunnittelemisesta ja istuttamisesta jatkuvaan, vuodenaikojen mukaiseen hoitoon.

Vihkosen kuvat ovat silkkaa Strömsötä vihreine, tasaisine pintoineen. Nurmikon hoitoon liittyvät osiot kertovat varsin rautalankaisesti ja havainnollisesti hoidollisista toimenpiteistä. Mikäli pihassa on jo jonkinlainen nurmikko, joka vain kaipaa paikkaamista ja hoitoa, kannattaa lukijan kokonaan skipata osio, joka käsittelee nurmikon istuttamista: paikkaamistoimenpiteitä kuvaillaan itse asiassa Nurmikon hoito -nimisessä osiossa kohdassa Vanhan nurmikon hoito.

Teoksen lopusssa on Nurmikon hoitokalenteri -niminen aukeama, jolta selviää lyhykäisyydessään, mitä nurmikon kanssa tulee muistaa minäkin vuodenaikana: keväällä maan kuivuttua haravointi, tarvittaessa aukkopaikkojen kylvö, lannoitus, kalkitus (mikäli maa on hapan; tätä teos suosittelee tehtäväksi kerran kahdessa vuodessa maaperän ominaispiirteet huomioiden) ja tarvittaessa kastelu; kesällä leikkuu, tarvittaessa kastelu sekä lannoitus kesäkuun lopulla,; syksyllä haravointi ja tarvittaessa kalkitus - lisäksi syksyllä kehotetaan kiinnittämään huomiota siihen, minkä mittaiseksi missäkin vaiheessa nurmikkonsa leikkaa (sääteleekö joku oikeasti ruohonleikkurinsa terää??) ja siihen, josko haluaa laittaa nurtsiinsa kvintotseenivalmistetta, joka torjuu talvituhosieniä.

Teos on hyvää täydennysluettavaa Puutarhanhoito poropeukaloille -oppaaseen.

Merja Turunen & Sirpa Ylönen: Puutarhanhoito poropeukaloille

Into 2015. 226 s.

Marraskuu on parasta aikaa puutarhakirjan lukemiselle, sillä se auttaa muistamaan, että kesäkin tulee. Puutarhanhoito poropeukaloille on ensimmäinen ikinä lukemani puutarhakirja, ja ehdottomasti valinta on hyvä. Kirja on kirjoitettu erittäin yleistajuisella otteella, kuten teoksen nimikin jo lupaa. Puutarhahoidosta ei tarvitse tietää yhtään mitään ennen teoksen lukemista.

Teos lähestyy puutarhanhoitoa arkisella, käytännönläheisellä ja riittävän laajalla otteella - mutta kuitenkin siten, että informaatiomäärä pysyy rajattuna olennaiseen eikä liian yksityiskohtaisille sivupoluille rönsyillä. Kirjassa käsitellään niin puutarhan - tai arkisemmin sanottuna pihan - perustaminen kuin myös erilaisia perusnäkökulmia siihen, mitä puutarhaansa voi istuttaa. Sellaiset puutarhahoidosta täysin tietämättömälle ihmiselle aivan vieraat mutta puutarhanhoidon kannalta olennaiset asiat kuin maaperä ja lannoittaminen käydään läpi selvästi. Istuttamista käsitellään havainnollistavasti, samoin kasvien kaipaamaa hoitoa.

Kirjoittajien ote aiheeseen on maallikon kaipaama. Teoksessa ei käytetä lainkaan kasvien latinankielisiä nimiä, ja kirjoittajat kertovat puutarhanhoidosta myös omien kokemustensa kautta. Peruspuutarhanhoitovälineistö on käyty läpi kuvin, mitä olisin osittain kaivannut myös osioon, jossa kerrotaan erilaisista pihalle istutettavista koristekukista. Tosin googlaamalla kukkien ulkonäkö kyllä selviää.

Teos on ulkoasultaan pokkarimainen, mikä on erittäin hyvä asia, sillä se on kevyt kantaa tarvittaessa puutarhaan tositoimien äärelle. Teoksen loppuun olisin kaivannut tilaa omille muistiinpanoille, sillä tämä todellakin on tarvittava käsikirja, jonka avulla puutarhan tilaa voi tarkkailla.

Teos on kirjoitettu selkeän ohjeistavasti, mutta rennolla otteella, jossa ei ole saarnaamisen makua lainkaan. Lopusta löytyy hakemisto tieto- ja kaunokirjallisiin teoksiin, joista voi lukea tarkemmin eri aihealueista, ja kutakin teosta on kommentoitu lyhyesti siitä näkökulmasta, miksi Puutarhanhoitoa poropeukaloille -kirjan kirjoittajat suosittelevat kyseistä teosta. Tämä on erittäin hyvä ominaisuus, sillä ennen tämän teoksen lukemista silmäilin joitakin puutarhakirjoja, jotka osoittautuivat aivan liian vaikeasti lähestyttäviksi - samantasoisiksi kuin Viherpiha-lehdestä tullut näytenumero, jonka artikkelit olivat minulle aivan käsittämättömiä.

Antti Tuomainen: Kaivos

"Vihdoinkin veri lähti liikkeelle."

Like 2015. 325 s.

Antti Tuomainen käsittelee uusimmassa dekkarissaan Kaivos suomalaista Suomaniemen kaivosta, jonka toimintaan vaikuttaa liittyvän hämäräperäinen ympäristökatastrofi. Kaivos on myös allegorinen nimi romaanille, sillä toimittaja-päähenkilä Janne kaivautuu myös syvälle itseensä, sen ääreen, mikä elämässä on tärkeää: Jannen perhe on erilleenratkeamisen partaalla ja myös hänen lapsuudenperheeseensä liittyy jotakin hämärää - hänen isänsä on jättänyt perheen Jannen ollessa alle vuoden vanha, eikä isästä sen jälkeen ole kuulunut mitään.

Kyllä, Suomaniemi ja sen sotkut saavta lukijan välittömästi ajattelemaan Talvivaaraa ja siihen liittyneitä (ja edelleen liittyviä) omituisuuksia: minkä hinnan olemme valmiita maksamaan ja mistä? Miksi Suomessa myydään akivosoikeuksia pilkkahintaan kansainvälisille yrityksille? Onko malmin louhinta Suomessa kannattavaa?

Romaanin päähenkilö Janne tempoilee intohimoisen työlle omistautumisen ja perhe-elämän välillä. Kumpi onkaan tärkeämpi? Onko Janne samanlainen kuin isänsä, joka valitsi perheen sijasta uransa?

Romaani käyttää näkökulmatekniikkaa. Jannen osuuksissa käytetään minäkertojaa. Toinen tärkeä henkilö on Jannen isä ja häneen liittyy kysymys siitä, mitä hän oikein tekee työkseen ja mitä tapahtui Jannen ollessa pieni ja isän jättäessä perheensä. Ovatko erilaiset elämänratkaisut mahdollisia vai onko kysymys työn ja perheen välillä valitsemisesta täysin mustavalkoinen?

Tuomainen kirjoittaa vetävästi ja Kaivos on dekkari, jonka juoni ja kerronta imaisevat mukaansa.

Finland sounds Russian, project TUPLA-V @ Kallion kirjasto, Helsinki

Perjantaina Kallio kipinöin ohjelmistossa kirjastossa oli vuorossa tunnettujen suomalaisten laulujen esittämistä venäjäksi. Konsepti kiinnosti, joten kävin katsomassa. Esiintymässä oli duo, jossa venäläinen Vladimir Ichtchenko lauloi ja soitti kitaraa ja suomalainen Valter Aikio soitti bassoa.

Lauluja kuultiin laidasta laitaan. Mukana oli monenlaisia kansanrallatuksia kuten Hirsilaulu, Rentun ruusu ja Isontalon Antti ja Rannanjärvi. Kolmatta linjaa takaisin kuulosti puolestaan varsin herkältä, ja Ystävän laulusta kuultiin "venäläinen tulkinta", joka on huomattavasti myrskyisämpi kuin suomalainen. Koskettavia kappaleita edusti puolestaan esimeriksi Aleksis Kiven kirjoittama, Seitsemästä veljeksestä tuttu Seunalan Annan Kehtolaulu.

Ipi Kulmakuppila, Helsinki

Karhupuiston kulmilla Kallion kirjaston vieressä oli liikehuoneisto, jonka ikkunoissa tuntui olevan koko viime vuoden teksti "Avaamme tähän kahvilan". Kun tekstissä ilmoitettu päivämäärä umpeutui, hymähtelimme, mitäköhän tuossakin tapahtuu. Elokuussa kiinteistössä aukesi kuitenkin todella kiinnostava kahvila, Ipi Kulmakuppila. Ehdin testaamaan sitä itse vasta nyt marraskuussa.

Ensinnäkin Ipi tuo Kallioon sitä, mitä Ipiä ennen on edustanut vain Bergga Karhupuistossa ja osin Galleria Keidas Flemarilla: kunnon kahvilan, jossa on tarjolla sekä suolaisia että makeita herkkuja, jonne voi mennä myös nälkäisenä, joka on tunnelmaltaan rauhallinen ja kutsuva ja jossa halutessaan voi tilata myös jonkin alkoholijuoman.

Ipi on sisustellu skandinaavisen vaaleaan ja rauhalliseen tyyliin. Tiloja on kolmessa tasossa: kahdella alatasolla erilaisia pöytäpaikkoja ja parvella on puolestaan chillailumeininkiä lepakkotuoleineen. WC:t yllättävät shokkivärityksellään - mutta varsin pirtsakasti.

Myynnissä on herkullisen ja ruokalisan näköisiä leipiä, valtava päivän salaatti, ja monenlaisia makeita herkkuja, sekä isoja että pieniä. Ipin olutvalikoimasta luin syksyllä, ja jutussa sitä kehuttiin laajaksi. Olut- ja siiderivalikoimat eivät ehkä ole erityisen laajat (siidereitä on kaksi, oluita viiden ja kymmenen väliltä), mutta loogisesti valitut: tuotteet ovat kotimaisia - joskaan ei ehkä enää voi sanoa pienpanimoiden, sillä eiköhän Laitila ole jo jokseenkin vakiinnuttanut asemansa juomamarkkinoilla.

Myös hintataso on Ipissä kohdallaan: esimeriksi päivän salaatin ja oluen sai alle viidellätoista eurolla.

Tunnelmaltaan kahvila on sellainen, että siellä on mukavaa istuskella. Moni näyttää löytäneen paikan myös etätyöntekoon, aivan kuten Berggankin.

Eivätkä nämä kehut yksin riitä, sillä Ipin taustalla on hyvä ajatus: se tarjoaa työtä kehitysvammaisille,