Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

"Hätäkeskus. Mitä asia koskee?"

Tammi 2014. Suom. Anna-Maija Viitanen. Ranskankielinen alkuteos La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. 809 s.

Joël Dickerin massiivinen romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvin amerikkalainen romaani - vaikka kirjailija on sveitsiläinen ja romaani on kirjoitettu alun perin ranskaksi.

Amerikkalaisuuden vaikutelmaan liittyy mielestäni paitsi se, että teoksen tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan, myös se, että sisältö muistuttaa osin aikuisille kirjoitettua satua: vaikka romaanin henkilöt ikään kuin ajatuvat rahallisesti tiukoille, yhtäkkiä satatuhatta dollaria, miljoona dollaria tai upea talo meren rannalla tupsahtaa pelastamaan henkilöhahmon ahdingosta; päähenkilö, kirjailija Marcus Goldman ryhtyy selvittämään murhaa, ja periaatteessa kaikki haluavat kertoa omat tietonsa hänelle hyvinkin auliisti - hän pääsee jopa työskentelemään paikallisen poliisin parina.

Kirjassa on myös amerikkalaistyylisten elämäntapaoppaiden elementtejä: jokaisen luvun alussa on mottomainen dialogi, joka sisältää jonkin elämänohjeen, jossa tyypillisesti käytetään nyrkkeilyä allegoriana ja joka näennäisesti on kirjoittamisen ohje. Kuitenkin lopulta kyse on elämänohjeesta. Romaanin (ylempi) keskiluokkaisuus toi mieleeni Siri Hustvedtin, jonka tyylistä en erityisemmin pidä, mutta Dickerin romaani on eittämättä äärimmäisen mukaansatempaava ja taiten kirjoitettu: tämä on kirja, jota ei raaski laskea käsistään, vaikka sivuja onkin yli kahdeksansataa.

Romaanin juoni on periaatteessa hyvin  yksinkertainen: yli kolmekymmentä vuotta sitten amerikkalaisessa pikkukaupungissa mystisesti kadonneen teinitytön jäänteet löytyvät. Herää paljon kysymyksiä. Kuinka hän kuoli? Kuka on murhaaja? Ja kun jotain paljastuu, paljastuu aina jotain lisää. Lisäksi romaanin rakenne on monikerroksinen: tapahtumia tarkastellaan paitsi eri aikatasoilla ja eri henkilöiden näkökulmista, mukana on monitasoinen mise en abyme -rakenne, romaanissa on monta romaania ja monta kertomusta, sekä jopa lähes alleviivaava suhde Vladimir Nabokovin kohuromaaniin Lolita (1955).

Klassinen dekkari Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei kuitenkaan ole, sillä se käsittelee paljon myös kirjoittamista ja kirjailijuutta, ovathan kaksi romaanin keskushenkilöä molemmat kirjailijoita. Kyse on myös identiteettiromaanista - millaisen kertomuksen ihminen rakentaa itsestään ja kuinka paljon hän voi siihen uskoa - mihin ylipäätään on kannattavaa uskoa? Mitä on luottamus ja voiko sen menettää?

"Kirjoittaminen tarkoittaa, että kykenee tuntemaan vahvemmin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumousestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta."

Jonathan Lyons: Viisauden talo - Länsimaiden arabialainen perintö

Into 2014. Suom. Niina Saikkonen. Alkuteos v. 2009. 341 s.

Jonathan Lyonsin tietokirja Viisauden talo - Länsimaiden arabialainen perintö luotaa keskiajan kulttuurihistoriaa. Eurooppalaisesta keskiajasta on totuttu puhumaan "pimeänä", mutta moni on myös tottunut kritisoimaan tuota "pimeyden" käsitettä. Viisauden talo toisaalta avaa sitä, mitä keskiajan ajanjaksolla tapahtui Välimeren eteläpuolella ja Lähi-idässä, toisaalta zoomaa eurooppalaisiin tapahtumiin, aatevirtauksiin ja historiallisiin henkilöihin arabialaisen sivistyksen läpi.

Oma lukijapositioni suhteessa Viisauden taloon seisoi varsin hatarilla pilareilla: ennen lukemista tiesin kyllä pääpiirteet Euroopan kulttuurihistoriasta ja sen, että arabikulttuurilla ja -kirjastoilla oli suuri merkitys antiikin tiedon säilymisessä keskiajalla ja sen yli tai läpi, mutta mitenkään yksityiskohtainen tietotasoni ei ollut. Tällaiselle lukijalle Viisauden talo on melko pitkälti sisällöltään uutta tietoa - ja toisinaan tunsin yleissivistykseni kanssa melkoista avuttomuutta teoksen edessä.

Osin jäin miettimään sitä, millaiselle yleisölle Viisauden talo on kirjoitettu; teoksen lähdetiedoissa ei mainita, mistä kielestä teos on suomennettu, mistä olisi hieman voinut päätellä alkuperäistä kohdeyleisöä. Suomennos on sujuva ja teoksen kieli ja kerronta on varsin helposti lähestyttävää, mutta itse olisin kaivannut lisää kontekstualisointia; toisinaan tuntui siltä, että esiin pompahtelee aina vain uusia historillisia henkilöitä sekä teoksia, enkä saa luotua itsellenki kokonaiskuvaa siitä, mistä nyt oikein on puhe; kuka tämä hallitsija on, mitkä ovat hänen suurimmat ansionsa tai tunarointinsa, ja mitä aluetta hän oikein hallitsee? mikä on tämä teos, mihin tieteenalaan se nykynäkökulmasta liittyy - mitkä nykyiset keksinnöt tai alat ovat velkaa juuri tälle teokselle?

Tunnustan siis avoimesti aukkoni historiallisessa ja tieteenhistoriallisessa diskurssissa, mutta kyllä tämä teos onnistui niitä myös paikkaamaan; vaikkei kaikki informaatio loksahtanutkaan kohdilleen. kokonaisuudessa on paljon kiinnostavaa. Sitä paitsi on virkistävää lukea sellaista historiankirjoitusta, jonka näkökulma ei ole aivan eurosentrinen.

Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuihin

Gaudeamus  2014, 416 s.

Risto Pulkkisen tietokirja Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuhin on kansantajuinen ja kattava tietopaketti suomalaisuudesta ja sen kulttuurisista juurista kiinnostuneille. Teos aukeaa aivan ummikollekin, mutta asiasta jo jotain tietäväkin saa teoksesta runsaasti uusia näkökulmia ja yksityiskohrtaisia, havainnollistavia esimerkkejä tuhansien vuosien aikajanalta.

Suomalainen kansanusko käsittelee ilmiöitä muinaisuskosta moderniin aikaan asti. Urbaanit ilmiöt on rajattu ulos, joten esimeriksi nykyaikaisia kaupunkilegendoja tai muita uskomuksia ei käsitellä. Sikäli teos kyllä yltää nykyaikaan, että jotkin muinais- ja kansanuskon elementit näkyvät yhä suomalaisessa ajattelussa tai sen taustalla. Erinomaisen kiinnostavaa luettavaa teos onkin globaalissa maailmassa juuri tästä näkökulmasta: mitä ovat ne pitkäaikaisten historiallisten kerrostumien elementit, jotka ovat tyypillisiä meille nimenomaan suomalais-ugrilaisen kansana? Esimerkiksi käsitys tämän- ja tuonpuoleisesta maailmasta on itselleni tuttu, mutta se, että havupuiden koettiin yhdistävän keskisen maailman aliseen maailmaan ja vainajiin ja toisaalta lehtipuiden, etenkin koivun, yhdistävän keskisen maailman yliseen maailmaan, oli minulle uutta tietoa.

Suomalainen kansanusko on kirjoitettu yleistajuisesti ja kiinnostavasti, mutta toisaalta loppuviitteineen se täyttää tieteellisen teoksen uskottavuuskriteerit. Myös ulkoasu on kehuttava: kirja on selkeästi jäsennelty, paperi on mukavan tuntuista käsissä ja kansi on nykyaikainen. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea!

Saara Turunen: Rakkaudenhirviö

"Ajan bussilla."

Tammi 2015. 441 s.

Saara Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon tänä syksynä. Kirjan nimi tai kansikuva eivät erityisesti houkutelleet minua lukemaan, mutta kun tartuin teokseen, se oli täyttä timanttia - varsinkin alkupuoleltaan.

Vaikka romaanin nimessä on rakkaus ja romaani on sikäli tyypillinen proosaesikoinen, että se on kasvutarina ja identiteettikertomus, kirja kertoo mielestäni enemmän suomalaisuudesta kuin rakkaudesta tai identiteetistä. Ja juuri suomalaisuuden ja suomalaisen kulttuurin kuvauksessa piilee teoksen timanttisuus.

Rakkaudenhirviö kertoo päähenkilön elämästä lapsuudesta aikuisuuteen. Teoksen läpikantavana teemana on ulkopuolisuus: minän ympärillä on niin tukahduttava arvomaailma, että maailma näyttää vaihtoehdottomalta, ja kun maailma avautuessaan kuitenkin paljastaa itsestään erilaisia vaihtoehtoja, minän on vaikeaa suhtautua niihin tai selvitä sellaisessa maailmassa, joka toimiikin erilaisella logiikalla kuin se maailma, johon hänet on kasvatettu.

Kaikkein dominoivin henkilö minän elämässä on uskovainen äiti. Monet suomalaisuuden stereotypiosta esitetään äidin kautta, hänen tulkintoinaan ja mielipiteinään, jotka iskostuvat myös minän alitajuntaan, vaikka hän noiden mielipitedien ja tulkintojen sisältöä epäilee, kritisoi ja halveksuu. Yksi tällainen ajatus on ajatus "erikoisista ihmisistä":

"Erikoisia ihmisiä ovat sellaiset, jotka haluavat tahallaan erottua joukosta. Erikoiset ihmiset eivät ymmärrä paikkaansa, vaan haluavat herättää huomiota ja tehdä numeron itsestään, vaikka heillä ei olisi siihen mitään aihetta. Erikoiset ihmiset eivät osaa hävetä. He kävelevät kaupungilla rikkinäisissä farkuissa tai laittavat liikaa huulipunaa. He puhuvat liian kovaa huoltoaseman pihassa tai hoipertelevat juovuksissa kadulla. Erikoiset ihmiset ovat heikkoja eivätkä osaa pitää kuria itselleen, ja monet heistä ovatkin lihavia. He saattavat pukeutua näyttävään hattuun ihan arkisenakin päivänä tai kerätä liian monta kissaa elätettäväkseen. Erikoiset ihmiset eivät pidä työnteosta ja Jumalasta, vaan makoilevat mieluummin sohvalla, syövät lihapiirakoita ja katsovat videoita tupakka suussa. He eivät osaa käyttää aikaa hyödykseen vaan haaskaavat elämänsä typerien huvitusten ja viihteen alttarilla. Erikoisia ihmisiä on joka puolella. He tunkeutuvat esiin nurkan takaa ja seinien raoista, ja aina täytyy olla varuillaan, ettei vahingossa joutuisi heidän inhottavaan joukkoonsa."

Kun minä kasvaa nuoreksi ja pääsee pois - vaikkakaan ei irti, ei ehkä koskaan irti - kodin ahdistavasta ja suppeasta ilmapiiristä, hän joutuu jatkuvasti tilanteisiin, joissa hän huomaa, että kodin kasvatusneuvot eivät pädekään siinä todellisuudessa, jossa hän on; olipa kyse sitten opiskelijapiireistä tai vieraista kulttuureista:

"Kotimaassani en kehtaisi ikinä liikuskella tämän näköisenä kadulla, mutta täällä voi pukeutua miten huvittaa. Täällä ei ole sellaista lakia, että rumat ne vaatteilla koreilevat. Täällä on sellainen laki, että pitää olla upea."

Kodin ilmapiiristä ja äidin vaikutuksesta tyttäreen on iskostunut jatkuva ulkopuolisuuden kokemus ja sen myötä kyky tarkkailla muita ihmisiä, nähdä heidän käyttäytymisensä läpi. Teatterikoulun opiskeljoiden itseensäkäpertyneisyydestä päähenkilölle tulee mieleen uskonnolliset yhteisöt ja niiden ihmiset:

"Kokouksissa -- keskustellaan siitä, miten taiteilija on lopulta käsityöläisammatti ja nöyryys hirmu tärkeää. En ole koskaan ymmärtänyt, mitä yhteistä on siemeniä syövällä teatterinuorella ja käsityöläisellä, joka punoo tuohikorejaan jossakin maaseudulla, sitä paitsi nöyrä on ehkä viimeinen adjektiivi, jolla kuvailisin teatteriopiskelijoita. Mieleeni tulee raamattukerho --. Täällä ei ole ruskeita villahameita, ei nutturoita, eikä lampaan katsetta, mutta aivan samalla tavalla ovet ovat muulta maailmalta suljetut, ulkopuolella olijoita halveksitaan ja sen jälkeen puhutaan nöyryydestä."

Toisaalta tihmisten tarkkailukyvyn kääntöpuolena on kyvyttömyys ottaa oikeasti osaa mihinkään, kokea, tuntea tai heittäytyä. Oikeiden ihmissuhteiden luominen on vaikeaa: joitakin ystävyyssuhteita on, mutta yksinäisyys on lopulta aina läsnä. Fyysisyys, seksuaalisuus ja eroottisuus heräävät minässä varsin myöhään, mutta kotikasvatus langettaa varjonsa näidenkin kokeilujen ylle. Treffien jälkeinen tunnetila on tällainen:

"Tapaaminen jättää jälkeensä omituisen tunteen. Aivan kuin taideopiskelija olisi levittänyt likaa päälleni. Tunne ei hälvene, vaikka päivät kuluvat."

Elämä näyttäytyy jatkuvana pakona, eikä missään ole hyvä. Musta kuoppa saavuttaa minän aina, tyhjyydentunnetta ei pääse pakoon lentokoneella. Päähenkilö on jatkuva tarkkailija, jollain lailla minätön minä:

"Jostain syystä mieleeni tulee se kysymys, jonka taidelukion opettaja oli kauan sitten esittänyt filosofian tunnilla. Uskotko, että metsässä on puita silloinkin, kun sinä et ole paikalla niitä katsomassa? Nyt varmaankin vastaisin, että niitä ei ole. Sillä päiviisin, kun olen yksin eikä mies näe minua, tapahtuu jotain perin kummaa, aivan kuin häviäisin kokonaan, aivan kuin minua ei olisikaan, on vain odotus, että mies palaisi pian takaisin, ja illalla, kun hän astelee ovesta sisään, herättää hän minut jälleen henkiin ja sitten minä taas olen. Olen samalla tavalla kuin puutkin ovat metsässä silloin, kun joku katselee niitä."

Minättömyyden ja ulkopuolisuuden kokemuksen takana on vahva äitihahmo, jonka läsnäolon minä on lapsena kokenut kaikkivaltiaana ja kaikkinäkevänä - voisi myös sanoa kaikkirajoittavana:

"Äitini tukikohta on keittiö ja sieltä hän valvoo sekä eläviä että kuolleita. Äitini näkee kaikkialle. Taloomme ei kätkeydy yhtäkään suojaisaa nurkkaa tai koloa, jonne äitini katse ei yltäisi. On aivan turha lymyillä pöytien alla tai vaatekomeroissa. Edes maapallon toiselle puolelle matkaaminen ei auta, sillä äitini näkee sinnekin."

Kun tytär vihdoin teininä keksii pakokeinon pois lapsuudesta, kotoa ja kotiseudulta - taidelukioon pääkaupunkiseudulle pyrkimisen - ja tekee irtiottoa kotoa, hän heittää kaiken pois:

"Heitän pois hiihtokilpailupokaalit ja seurakunnan leiriltä saadut syömäpuikot sekä kirjanmerkit, joissa on pakanakielellä jotain kiirjoitusta. Heitän pois virpomavitsat, sukset, sauvat ja monot, voikukat ja marjapensaat, aasin ja aasinvartijan, lipputangon ja synkät kuuset takapihan metsiköstä. Heitän pois uimahallin, panssarivaunut ja sotilaat, jäkäläiset mäntymetsät, puolukanvarvut ja kivikot, puiden nimet ja piharatamot. Heitän pois Nooan arkin, helvetin ja paratiisin sekä pienen vihon, johon olen kirjannut hiihtämäni kilometrit. Heitän pois muistoni ja kotini. Heitän pois itseni. Kaatopaikalle kaikki vaan. En halua mitään, mikä muistuttaa vanhasta. Tämä kaikki olkoon mennyttä. Ainoa mitä en saa heitetyksi pois, on äitini."

Äitiä hän ei onnistu heittämään pois, ja vaikka äitiin voi ottaa maantieteellistä etäisyyttä, pahinta on se, että äidin ääni ja opetukset eivät katoa, niistä tytär ei pääse irti. Toisaalta ahdistus on kaksinaista: päähenkilö haluaa ehdottomasti erilaisen elämän kuin millaisena äiti on hänelle elämänvaihtoehdot näyttänyt, mutta hänellä ei ole kykyä pärjätä toisenlaisessa maailmassa kuin äidin maailma. Äidin esittämä maailma on ainoa, josta hänellä on kokemusta ja jonka säännöt hän tuntee. Niinpä äidin maailma tai todellisuus tuntuu ainoalta, joka on luotettava ja turvallinen; ja aina, kun tytär on tämän luotettavuuden ja turvallisuuden ulkopuolella, hän kokee valtavaa epävarmuutta, ahdistusta ja kyvyttömyyttä. Äidin todellisuuden sisällä hän kokee samoja tunteita, mutta eri syistä: on oltava muutakin, on oltava jotain parempaa, tämä ei voi olla (ainoa) totuus.

Tälle ristiriidalle rakentuu romaanin tragedia - ja myös huumori. Turusen käyttämä kieli ja kerronnan tapa ovat niin mukaansatempaavia, että Rakkaudenhirviötä ei malta laskea käsistään. Toisaalta ahdistus ja päähenkilön poukkoileminen ja riuhtominen pakoon ja pois alkavat romaanissa toistaa itseään, vaikka miljööt vaihtuvat. Juoni kyllä tukee henkilökuvausta, mutta lukukokemuksena noin viimeinen kolmannes romaanista on rönsyilevää ja toisteista.

"Itsenäisyyspäivä on ilon juhla, sanoo isäni, vaikka synkempää juhlaa en ole eläissäni nähnyt." Tämä sitaatti tiivistää olennaisen suomalaisuudesta ankeasta elämänasenteesta, jossa tunteita tai varsinkaan iloa ei näytetä, ettei romaanin äidin sanoin tulisi leimatuksi jotenkin erikoiseksi. Massasta ei saa erottua, mutta jos ei erotu, joutuu elämään sellaisen normitetun elämän, jota päähenkilö lähtee pakoon. Toisaalta muunlaista elämää ei voi elää, jos ainoa tapa, jonka elämisestä on oppinut, on se, ettei ole sopivaa olla "erikoinen".

Rakkaudenhirviö on hieno romaani, joka avaa silmät elämän ja identiteetin ristiriidoille, ja kertoo herkullisesti havaintoja suomalaisuudesta, suomalaisesta asenteesta ja suomalaisista tavoista.

Jälkeenjäävät @ Q-teatteri, Helsinki

Q-teatterin Jälkeenjäävät on vuoden paras teatterikokemus, ehdottomasti!

Jani Volasen ohjaamasta näytelmästä ei tee mieli kertoa juuri mitään, jottei tee paljastuksia niille onnekkaille, jotka vielä saavat lipun. Sen verran voi kuitenkin todeta, että näytelmä perkaa toisaalta suomalaisuutta ja toisaalta kysymystä siitä, mitä järkeä elämässä on ja elääkö ihminen sellaista elämää, johon hän on tyytyväinen. Näitä suuria ja vakavia kysymyksiä käsitellään aivan absurdin mutta ah niin arkisen huumorin kautta ja niin osuvasti ja hektisesti, että katsojana saa lopulta huutonauraa aivan holtittomasti.

Näyttelijät (Lotta Kaihua, Tommi Korpela, Elena Leeve, Pirjo Lonka, Jussi Nikkilä ja Eero Ritala) onnistuvat rooleissaan hienosti ja irrallisista kohtauksista rakentuva näytelmä ottaa kerta toisensa jälkeen esiin nyrjäyttävän yllättäviä näkökulmia kaikille tuttuihin tilanteisiin ja aiheisiin.

Miltä tavallisesta suomalaisesta tuntuu matkustaa ruuhkajunassa ja mihin ahdistus voi johtaa? Sketsi kasvaa aivan uskomattomiin mittasuhteisiin! Näytelmän alussa liikkeelle lähdetään homeisesta töölöläisasunnosta ja sitten kohtaamme - Pasin. Räppilaulussa esiin tulee keski-ikäisen miehen kriisi: kohtauksen alussa on aivan mahdotonta päätellä, missä ollaan ja mihin tämä kaikki johtaa. Eiku-laulu luotaa irrallisuutta ja sitoutumattomuutta. Riikinkukko-Korpelakin tulee omaan kohtaukseensa aivan puskista, toinen puoliaika alkaa niin osuvalla kuusaan murteella esitetyllä maakuntakohtauksella ettei mitään rajaa. Alepa - taistelukenttä -osioin jälkeen tulee sellainen olo, etten enää koskaan voi mennä Alepaan; ainakaan en ole sama ihminen kuin ennen näytelmän näkemistä. Manneken Pis -sketsissä meinasin pudota tuolilta nauraessani.

Vaikka Jälkeenjäävät rakentuu irrallisista kohtauksista, niiden välissä nähtävät videot rakentavat ajatuksia herättävän virran kohtauksien välille eikä kyse ole vain komediasta, vaan näytelmä saa myös pohtimaan elämän mielekkyyttä ja merkityksellisyyttä.

Jälkikäteispuinnissa lähikuppilan pöydän ääressä teimme myös havainnon, että itse asiassa - vaikka näytelmässä on mukana sekä miehiä että naisia - enemmistössä kohtauksia katsotaan maailmaa jotenkin siten, että keskiössä on mies. Miltä tämä näytelmä olisi näyttänyt, jos tarkastelunäkökulma olisi ollut enemmän naisen? Ei sillä, että näytelmän esittämät asiat ja ongelmat olisivat lähtökohtaisen sukupuoliriippuvaisia, mutta oliko näytelmä kuitenkin piilevän mieskeskeinen - sellainen, jollaisena olemme tottuneet itse asiassa koko yhteiskunnan olevan - siten, että emme oikeastaan edes kiinnitä asiaan huomiota vaan se tuntuu "normaalilta"?

Näytelmän kesto on onnistunut - loppu tulee yllättäen ja katsojana jää sellainen olo, että olisi katsonut tätä mielellään vielä pidempäänkin. Se on juuri oikea kohta lopettaa - tässä näytelmässä ei pääse puutumaan penkkiin kiinni eikä ole aikaa haukotella.

Tokyo 55 Izakaya, Helsinki

Töölössä olevan Tokyo 55 -ravintolan Izakaya-puolella on tosi kiva konsepti. Izakaya tarjoaa after work - kokonaisuutta, jonka hinta-laatusuhde on oivallinen: menuun kuuluu kolme "tapasta" (ravintolan konsepti on siis "modern japanese fusion tapas and cocktails") ja juoma, ja menun hinta on 20 euroa. Iltana, jona kävimme, paikka oli täynnä, joten pöytävarauksen tekeminen osoittautui hyväksi ideaksi.

Tapakset ovat kivan kokoisia ja kolmesta tulee sopivan täyteen; vielä olisi ollut tilaa jälkiruoalle, joten ihan ähkyyn itseään tällä menulla ei saa, mutta myöskään nälkäiseksi ei jää. After work -lista on houkutteleva: osioita on viisi ja annoksia tilataan kolme, eikä valinnan tekeminen siis ole ihan helppoa.

Alkupalaosioista valitsin chiliedamamet, jotka ovat lähes kulman takana sijaitsevassa Umeshussa aivan loistavia. Umeshun edamameissa on chiliöljy, joka tuo papuihin ihanasti makua, Izakayan versio annoksesta sen sijaan osoittautui lähes fiaskoksi, ja annoskateus iski välittömästi ruokien tultua pöytään. Izakayan chiliedamamet nimittäin saivat chilinsä ketsupin näköisestä kastikkeesta, jota oli ruikittu annoksen päälle aika roimasti. Täytyy sanoa, että kotioloissakaan ei tulisi mieleen tehdä tällaista annosta. Pöytäsurueessamme tilattiin myös rohkeammin flamed edamame -annos, jossa pavuissa oli sakevoita ja savun makua - kaverin lautaselta napsittuna nämä edamamet maistuivat taivaallisilta.

Toisena tapaksena tilasin scampitempuraa majoneesin kera, ja annos oli kerrassaan herkullinen. Kolmas, pääruokamaisin annoksistani oli kampasimpukkaa tulisesti maustetulla salaattipedillä, ja myös tämä annos oli erittäin onnistunut. Harkitsin päätapasannokseksi myös parsaa, mutta onneksi en valinnut sitä, sillä kun parsa-annos tuotiin pöytään, sen esillepano oli aivan käsittämätön: parsat oli piilotettu johonkin hammasmukin näköiseen keraamiseen korkeareunaiseen astiaan - ja annoksen tilanneen mukaan maku oli ihan ok. Ravintolassa toivoisi, että se olisi enemmän.

Izakayan ruoka-annoksien onnistuneisuudessa siis on suurtakin vaihtelua - vaikuttaa olevan tuurista kiinni, osuuko valinta napakymppiin vai ojasta allikkoon.

Cocktaillista on hyvin houkutteleva ja juomat ovat sellaisia, joita ei ihan joka baarissa sekoitella. Pöytäseurueemme cocktailinjuojat päätyivät kaikki samaan valintaan, itachi ginger martiniin, joten muista juomista ei tullut kokemusta, mutta tämä oli maittava ja tyylikäs.

Izakayasta jäi kuitenkin sellainen tunne, että paikassa olisi mukavaa käydä toistekin after work -tunnelmissa; täytyy vain toivoa, että ruokalistaa hiotaan tai onni on osuvasti myötä annosvalinnoissa.

Paukutusklubi @ Semifinal, Helsinki

Pikkujoulukauteen stand up -komiikan riemua tarjosi Semifinalissa Paukutusklubi. Viidentenä joulukuuta esiintymässä oli tilaisuuden juontajan lisäksi viisi koomikkoa, jotka osasivat ottaa yleisön hienosti. Neljä esityksistä oli suomenkielisiä ja yksi englanninkielinen: suomenkieliset esiintyjät - joiden nimet voi jälkikäteen luntata klubin sivuilta - olivat Anders Helenius, Jukka Lindström, Joni Koivuniemi ja Teemu Vesterinen, englanninkielinen koomikko puolestaan oli kanadalainen transsukupuolinen mies, jonka nimea sivuilla ei mainita.

Suomalaisia miehiä yhdisti nelikymppisyys ja lapsiperhevitsit (joista onneksi koko setti ei kenelläkään koostunut), mihin raikkaan näkökulman toi kanadalaisen miehen transsukupuolisuus: siinä missä suomalaiset saivat onnitteluaplodeja "Olen tullut isäksi!" -kommenttien jälkeen, kanadalainen kertoi "Menen kohta sterilisaatioon!" - ja ihmetteli perään, miksei yleisö taputa, sterilisaatio kun vaaditaan sukupuolenkorjauksen viimeistelyssä.

Illan paras koomikko oli viimeisenä esiintynyt Jukka Lindström, jonka esityksen kaari oli hallittu kokonaisuus ja jonka juttuja olisi mielellään kuunnellut pidempäänkin.

Paukutusklubille kannattaa mennä - jos vain sattuu saamaan lipun! - sillä siellä saa nauraa!