Anu Pentik: Alussa oli siemen @ Wäinö Aaltosen museo WAM, Turku

Kuten Michael Schilkinin näyttelystä kirjoittaessani totesin, en ole koskaan aiemmin ollut innostunut keramiikasta. Lisäksi Anu Pentikin näyttelyn nimestä, Alussa oli siemen, tuli mieleeni Siikalatvan kammottava slogan "Kylvä siemenesi Siikalatvalle", joten en saapunut näyttelyyn erityisen innoissani. Niinpä onkin mahtavaa todeta:

Olin väärässä! Anu Pentikin Alussa oli siemen on nimittäin puhutteleva, näyttävä, samastuttava ja toivoa herättävä näyttely. Siis ehdottomasti suositeltava kokemus!

Näyttely pitää kiertää suunniteltuun suuntaan, sillä huoneissa esillä olevat teokset muodostavat tarinallisen kokonaisuuden: huoneet ovat pitkälti pikemminkin installaatioita kuin tiloja, joissa erillisiä teoksia on esillä. 

Näyttely alkaa voikukkapellosta, jonka vieritse voi kulkea ja jonka rönsyilevyyttä ja vapautta voi ihailla.

 

Voikukkapellon jälkeen päästään höytyvien maailmaan, jossa on samanaikaisesti upeaa keveyttä ja kontrastina valtavaa rujoutta.

Sen jälkeen tunnelma muuttuukin täysin. Kuljetaan läpi palaneen metsän ja valkean metsän, mitkä itse koin näyttelyn draaman kaaren huippukohdiksi, peräkkäiseksi tuhoksi ja toivoksi.

Mustasta ja valkoisesta metsästä päästään takaisin värien maailmaan ja kukkapellolle - ja tässä vinkki: kaikilla kukilla on nimet. Nimilistaa saa lainata lipunmyyntipisteellä. Nimien kautta kukkia on aivan eri tavalla kiinnostavaa tulkita kuin vain kukkina itsessään.

Näyttelyn loppupuolella on video, jolla Anu Pentik kertoo urastaan ja näyttelyn synnystä ja teemoista. Videon katsominen syventää näyttelykokemusta. Viimeisessä huoneessa päästään vielä valkeuden äärelle.

Hieno, tunteita herättävä ja samastumaan saava näyttely!

Valokuvakeskus Perin kesänäyttely: Kenen luonto? @ Turun taidehalli, Turku

 

Turun taidehallissa esillä oleva Valokuvakeskus Perin kesänäyttely Kenen luonto? sisältää tavalla tai toisella luontoa kuvaavia ja tulkitsevia valokuvia. Kaiken tämän ilmastokeskustelun keskellä teema tuntui itsestäni hieman loppunkalutulta - tai ehkä olen vain itse saanut överit siitä. Taidehallissa piipahtaminen tuntui silti sielua raikastavalta kokemukselta kaiken tämän korona-ajan kulttuurittomuuden ja taidekokemusten vähäisyyden keskellä

Maria Stereo: Suloinen melankolia @ Turun taidemuseo, Turku

Maria Stereon näyttely Suloinen melankolia Turun taidemuseossa hyödyntää keraamisia koriste-esineitä materiaalinaan. Näyttelyssä teoksesta toiseen toistuvin koriste-esine on Tiimarista tuttu pastellisävyinen kukka-asetelma, joita sai aikanaan muutamalla markalla, tyyliin kolme esinettä vitosella. Stereo on rakentanut rikotusta ja mosaiikkimaisesti uuttamuodostavasti kootusta posliinista kiinnostavia ja puhuttelevia teoksia. Mukana on myös videoinstallaatio, jossa susikoirapatsaan elämään pääsee tutustumaan. Kokonaisuus on ylenpalttinen ja pursuileva, mutta tunnelma on pikemminkin näyttelyn nimen mukaisesti "suloista melankoliaa" kuin riehakkuutta.

Michael Schilkin feat. Lotta Mattila @ Turun taidemuseo, Turku

 

Että keramiikka olisi kiinnostavaa ja puhuttelevaa - sitä en ollut kokenut ennen Michael Schilkin feat. Lotta Mattila -näyttelyn kokemista Turun taidemuseossa. Schilkinin teosten nimet tai valmistumisvuodet eivät jääneet mieleen, mutta kuinka ilmeikäs on esimerkiksi tuo kissa yllä! 

Osa Schilkinin veistoksista oli ikään kuin realistisempia, kuten kirahvit alla, mutta näyttely teki näkyväksi sen, että keramiikka on taidetta. Ehkä joku skarppi tyyppi tiesikin tämän jo ennen minua. Itse olen aina pitänyt keramiikkaa hieman tylsänä.

Siinä missä osa Schilkinin veistoksista oli realistisia, osa taas muodoiltaan hyvinkin pyöreitä (linnut jopa siinä määrin, että ne assosioituivat mielessäni Oiva Toikan veistoksiin, joissa ei sinänsä ole mitään vikaa, olen vain nähnyt niitä arkisuuteen asti), mutta mukana oli myös kulmikkaita eläinhahmoja, joista esimerkkinä pöllö alla. Tuohon tunnetilaan samastun syksyn pimeinä iltapäivinä, kun tuntuu täysin yliajetulta ja päivän valo on loppunut ennen kuin päivä itse.

Näyttelyn on kuratoinut nykytaiteilija Lotta Mattila, jonka eläinkeramiikkaa ja -veistoksia näyttelyssä myös on. Vaikka taiteilijoiden aihe on sama, teokset erottuvat toisistaan tyylillisesti.

Kimmo Takanen: Parisuhteen tunnelukot. Avaimia toimivaan rakkauteen.

WSOY 2019. Nextory. 10 h 41 min.

Kimmo Takanen on kirjoittanut jo useita teoksia tunnelukoista. Takasen kirjat eivät ole kevyttä luettavaa, vaikka hän sinänsä konkretisoiden ja sikäli helposti lähestyttävästi aiheesta kirjoittaakin. Ensimmäinen teoksista lienee Tunne lukkosi - Vapaudu tunteiden vallasta (WSOY 2011), jonka lukemisessa muistaakseni pääsin miltei loppuun saakka. Teoksen lukemisen kesken jääminen ei ollut kirjan tai kirjailijan vika, vaan teos yksinkertaisesti oli sisällöltään sen verran raskas vastaanotettavaksi, etten tainnut päästä sen kanssa maaliviivalle saakka, toisin kuin Parisuhteen tunnelukkojen kanssa. Ehkäpä olen ehtinyt alitajuisesti pureskella aihetta sen verran, että tiesin jo, mitä odottaa, ja Parisuhteen tunnelukot on myös ensimmäinen äänikirjapalvelusta kuuntelemani kirja. Äänikirjapalvelu osoittautui toimivaksi ratkaisuksi itselleni ainakin tietokirjojen kuuntelemisen osalta. Parisuhteen tunnelukot on teos, joka jokaisen parisuhteessa olevan kannattaisi varmaan lukea. Se avaa hyvin silmiä sille, mikä kaikki vaikuttaa siihen, kuinka yksilö parisuhteessa toimii ja mistä kaikista elementeistä parisuhteiden ongelmat voivat muodostua.

Delia Owens: Suon villi laulu

 

WSOY 2020. Alkuteos Where the Crawdads sing, 2018. Suom. Maria Lyytinen.

Delia Owensin Suon villi laulu on mainostetuin kirja, jonka olen aikoihin lukenut, ja varsin vetävästä lukuromaanista onkin kyse. Romaanin päähenkilö on Kye, köyhän marskimaalla asuvan perheen nuorin tytär, ja teos on samanaikaisesti kasvutarina, dekkari, oikeussalidraama, rakkauskertomus ja ryysyistä menestykseen -kertomus. Vahvimmillaan romaani on rakkaustarinana ja köyhyyden kuvauksessa: köyhyyttä ja sen mukanaan tuomaa alemmuuden- ja kyvyttömyydentunnetta ja sinnikkäitä ratkaisuja on kuvattu hienosti, rakkaustarina-tasosta tulee mieleen kasarileffa Sininen laguuni. Dekkarina ja oikeussalidraamana romaani on tylsä: poliisityötä kuvataan niin kliseisesti kuin olla ja voi, ja oikeussaliosuus muistuttaa esimerkiksi supertylsää romaania Lumi peittää setripuut, joka oli myös aikansa bestseller. Yllättävästä lopetuksesta Suon villiä laulua on kyllä kehuttava.

Romaanin alussa Kyen äiti jättää perheensä ja pian lähtee myös kolme vanhinta sisarusta, eikä aikakaan, kun myös Kyen isoveli lähtee kotoa ja näin pikku-Kye jää kaksin väkivaltaisen, jupon isänsä kanssa. Alle kouluikäisenä Kye koettaa ottaa vastuun taloudenpidosta, ja isän kanssa koetaan myös hyviä hetkiä. Lopulta kuitenkin myös isä katoaa ryyppyreissuilleen ja Kye jää aivan yksin. Oman neuvokkuutensa, sinnikkyytensä ja muutamien ystävällisten ihmisten avulla Kye kuitenkin selviää. Hänen elämänsä sisältö on luonto, ja eläinten, etenkin lintujen, hän kokee olevan perhettään.

Kye elää elämäänsä yhteiskunnan ulkopuolella: hän käy koulua yhden päivän, koska haluaisi oppia lukemaan "ja tietää, mikä numero tulee 29:n jälkeen", mutta ainoa koulupäivä on niin nöyryyttävä, että hän ei kouluun palaa. Kasvettuaan nuoruuteen Kye kokee onnistumisia ja pettymyksiä rakkaudessa, mihin myös romaanin dekkaritaso liittyy. Romaanin ryysyistä menestykseen -taso on osin ihanaa kuka tahansa pystyy mihin tahansa -höttöä, mutta sellaisena myös epäuskottava.

Kokonaisuudessaan Suon villi laulu on hyvä kesäkirja ja luontosuhdetta kuvatessaan myös ajankohtainen, mutta minun on vaikea nähdä, että tästä bestselleristä muodostuisi klassikkoa. Elokuva kuitenkin tietysti on tekeillä.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

 

"Illansuussa naiset seisoivat sataman kaduilla ja kauempanakin, siellä mistä merestä nouseva rinne jyrkkeni Narvikfjelletiksi."

WSOY 2020. 349 s.

Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa on alaotsikoitu vaellusromaaniksi, ja sellaisesta on kyse. Romaani kertoo Norjaan saksalaissotilaiden mukaan töihin lähteneiden naisten tarinan Lapin sodan loppumetreiltä ja sodan päätyttyä. Romaanin päähenkilö on Irene, jonka syyt lähteä Norjaan keriytyvät hiljalleen auki tarinan edetessä. 

Romaanin alkutilanteessa viimeiset saksalaissotilaat pakenevat Norjasta laivoilla kohti Saksaa, ja suomalaisnaiset voivat koettaa päättää, mitä tehdä tilanteessa: osa pyrkii mukaan laivoihin, osa lähtemään kohti kotimaataan, osa ei osaa päättää, mitä tehdä, ja niinpä he ovat Norjassa, kun sota päättyy ja norjalaissotilaat ottavat heidät sotavangeiksi. Varsinaista päätösvaltaa omaan elämäänsä naisilla ei ole, vaan valinnanmahdollisuudet näyttäytyvät pikemminkin sattumina. Valinnanmahdollisuuksien ja ylipäätään mahdollisuuksien tematiikka on romaanissa keskeistä:

"Lähteminen ja jääminen olivat yhtä suuria päätöksiä, mutta vaativat erilaista voimaa. Oli yhtä vaikeaa katsoa poistuvien naisten loittonevia selkiä kuin lähteä matkaan ja nähdä paikalleen jääneiden hahmojen muuttuvan maisemassa yhä pienemmiksi ja pienemmiksi. Molemmat pelkäsivät mutta eri asioita, toiset tien raskautta ja toiset odottamisen pituutta. Siksi tärkeintä oli vain päättää, sillä odottaminen ja kulkeminen olivat yhtä oikeita tai vääriä valintoja."

Irene päätyy sotavangiksi, mutta hänen varsinainen vaelluksensa alkaa sotavankikuljetuksesta: naisia lähdetään huhujen mukaan kuljettamaan lava-autoilla Etelä-Norjaan, josta he olettavat joutuvansa laivoilla Hankoon suomalaisten vankileireille - ovathan he tilanteen muututtua muuttuneet asevelikansan tukijoista vihollisarmeijan tukijoiksi, joten häävi kohtalo heitä ei Suomessa odottaisi. 

Auto, jonka kyydissä Irene on, kuitenkin odotustenvastaisesti valitsee toisen reitin: kuljettaja vapauttaa naiset tunturiin ja osoittaa tieto kohti Suomea. Naisten vaellus alkaa - mutta kohti mitä? Mistä he ovat Norjaan lähteneet ja mistä syistä? Voivatko he palata koteihinsa ja entiseen elämäänsä - onko koteja ja entistä elämää olemassa? Kuinka heidät, "saksalaisten huorat", otettaisiin vastaan?

Irenen elämä aiempine valintoineen ja olosuhteineen valottuu hiljalleen matkan aikana. Takaumat aiempiin vuosiin syventävät Irenen henkilökuvaa. Yksinäisyys, avioliitosta huolimatta, on ollut Irenen osana jo ennen Norjaan lähtöä:

"Tahtoisin joskus tulla huoneeseesi, istua sänkysi laidalle ja silittää synkkyyttä pois ohimoiltasi. Voisin sanoa, että kaikki muuttuu varmasti pian paremmaksi. Että odotan sinua kyllä, mutta ei kukaan yksin jaksa olla kauaa onnellinen. En ole koskaan ollut hyvä onnellisena olemisessa. Ehkä meistä kumpikaan ei ole? - - Sitä kaipaan, että ei täytyisi täyttää tätä taloa yksin. Henrikistäkin voisimme puhua, edes kerran. Sen surun sinä olet varastanut kokonaan itsellesi, eikä minulle jäänyt itkua itkettäväksi."

Ei kertonut katuvansa on hieno romaani muutoksista, joita ei voi hallita, ja valinnoista, jotka on tehtävä, vaikka ne eivät olisikaan hyviä.