Steve Sem-Sandberg: Łódźin kurjat

"Tuona päivänä, joka piirtyi geton muistiin ikuisiksi ajoiksi, Puhemies ilmoitti julkisesti, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa geton lasten ja vanhusten mennä."

Like 2011. Suom. Leena Peltomaa. Alkuteos De fattiga i Łódź, 2009. 681 s.

Steve Sem-Sandbergin järkälemäinen dokumenttiromaani Łódźin kurjat kertoo elämästä Łódźin juutalaisgetossa toisen maailmansodan aikana. Keskushenkilönä on geton johtajaksi nouseva Mordechai Chaim Rumkowski, mutta varsinaista päähenkilöä romaanissa ei ole, vaan geton elämää näytetään useasta eri näkökulmasta. Päähenkilökeskeisiin nykyromaaneihin tottuneille lukijoille Sem-Sandbergin romaani saattaa tuntua vaikeasti hahmottuvalta, mutta kun geton tunnelmaan pääsee sisään, ei malta odottaa, miten tarinat kerrotaan - sillä loppuratkaisu, se mitä getoille kävi ja mitä getoissa kävi, on jo lukijan tiedossa. Łódźin kurjat onkin kiinnostava juuri siitä syystä, että se koettaa hahmottaa geton maailmaa sellaisena, kuin se elettiin, koettiin ja kerrottiin 1930- ja 1940-luvuilla.

Łódźin kurjien teemaksi nousee valhe. Jo alussa pohditaan valheen olemusta:

"Mistä valhe alkaa? Valheella, rabbi Fajnerilla oli tapana sanoa, ei ole alkua. Valhe kiemurtelee kuin juuren versot loputtomine haaroineen alaspäin. Mutta vaikka versoja seuraisi kuinka pitkälle, mistään ei löydä ymmärrystä ja selvyyttä, ainoastaan kaikenvoittavaa epätoivoa ja murhetta. Valhe alkaa kieltämisestä. Jotakin on tapahtunut - mutta sitä ei haluta tunnustaa. Siitä alkaa valhe."

Valhe - tai mikä voisi olla yhtä hyvin niin totuus kuin valhekin - liittyy myös romaanin keskushenkilön, Rumkowskin, persoonaan. Oliko hän geton suojelija ja auttaja parhaansa mukaan vai oliko hän vain vallanhimoinen paskiainen? Rumkowskista piirtyy moniulotteinen henkilökuva, ja Rumkowski laitetaan ottamaan kantaa romaanin valhetematiikkaan näin:

"Te tunnette siinä missä minäkin vanhan juutalaisen sanonnan: totuus on paras valhe. No niin, minä sanon teille nyt totuuden: kaikille niille prahan-, berliinin- ja wieninjuutalaisille, jotka nyt lähtevät getosta, tarjotaan työtä muualla. Viranomaiset ovat antaneet minulle sanansa siitä, että kenenkään henki ei ole vaarassa ja että kaikki getosta lähtevät juutalaiset ovat turvassa."

Mitä holokaustista tiedettiin ja mitä siitä haluttiin uskoa silloin, kun se tapahtui?

Getossa kuolema on arkea - mutta toisaalta myös geton ulkopuolella, missä riehuu toinen maailmansota. Yksi kuolema romaanissa kuvataan erityisen koskettavasti:

"He kaikki istuivat hänen vuoteensa vierellä, kun hän kuoli. Vera kertoi äidilleen viimeisestä kerrasta, jolloin he olivat yhdessä kävelleet Rieger-puistossa, linnuista jotka nousivat puista hämärän tullessa ja synnyttivät Prahan pystyjen kattojen ja kuparitornien ylle toisen taivaan; ja vähän aikaa näytti kuin Maman olisi hymyillyt heikosti, ja sormet joita Vera puristi puristivat takaisin. Sitten hengitys alkoi hitaasti hiipua. Maman kuoriutui ruumiistaan kuin vanhasta likaisesta vaatteesta, johon ei oikeastaan haluaisi enää edes koskea, ja kun riisuutuminen oli ohi, hänen kasvonsa näyttivät hyvin rauhallisilta ja tyyniltä, ikään kuin kukaan ei olisi koskaan tullut niiden lähelle."

Sodan edetessä loppuaan kohti getonkin tilanne tuntuu karkaavan käsistä niin yhteisön kuin yksilön koossa pysymisen kannalta. Romaanin lopetus on sellainen, joka ei hevin unohdu. Sitä pohjustellaan arjella, joka lipeää alati enemmän tuhon ja tuhoutumisen puolelle, kaiken hajoamisen kuvaukseen. Todellsiuudetkin alkavat lomittua keskenään: "Kun karkotettuja ja kuolleita on enemmän kuin eläviä, kuolleet alkavat puhua elävien sijasta. Eläviä ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi jäljellä, jotta he jaksaisivat kannatella todellisuutta."

Romaanin lopussa on henkilöhakemisto, geton kartta, kadunnimilistaus, sanasto sekä Huomautuksia-osio, joka on mielenkiintoista luettavaa. Siinä kirjoittaja kertoo hieman lähteistään ja geton elämän dokumentaatiosta (mihin keskusteluun tämäkin romaani osallistuu) kuin myös romaanin kansikuvasta.

Nykynäkökulmasta kansikuva voisi mielestäni esittää mitä tahansa historiallista kaupunkitilannetta, mikään ei erityisesti vihjaa holokaustiin, sotaan, alistamiseen tai gettoon. Sem-Sandberg kertoo kuvasta, että saksalaiset valokuvasivat gettoa tuohon aikaan harvinaisella värifilmillä, ja kuvat olivat todennäköisesti tilaustyötä. Kuvat löytyivät vuonna 1988, jolloin negatiivit päätyivät myytäväksi wieniläiseen antikvariaattiin. Sem-Sandberg kirjoittaa kuvista ja kuvien synnyttämästä narratiivista näin:

"/--/ Geneweinin kuvissa näkyy geton tarina sellaisena kuin Genewein ja muut natsivirkamiehet sen näkivät - tai sellaisena kuin he uskottelivat sen näkyvän myöhemmässä historiankirjoituksessa. Geneweinin kuvat on tarkoitettu tulevien katsojien nähtäviksi /--/. Geneweinin kuvissa ei kuitenkaan ole mitään, mikä viittaisi siihen, että hän olisi tarkoituksellisesti lavastanut tai kaunistellut kuvaamaansa todellisuutta. Getto näyttää hänen kuvissaan luultavasti sellaiselta minä hän sen itse näki."

Łódźin kurjat onnistuu tekemään näkyväksi sen, ettei ole totuutta - tai on monia totuuksia - tai totuus on paras valhe. Tarinat - olivapta ne sitten kuvia, kertomuksia tai jotakin muuta - kerrotaan aina jostain näkökulmasta ja jollekin yleisölle, ja ehkäpä riippuu juurikin vastaanottajasta, mitkä tarinat ovat milloinkin totuuksina pidettyjä.

Pieni Karhunkierros @ Oulangan kansallispuisto, Kuusamo/Salla

 
Pieni Karhunkierros on tosi kiva päiväretkeilykohde, joka ei vaadi yöpymistä. Reitin pituus on noin 12 kilometriä ja reitti tekee ympyrän. Matkan varrelle osuu jos jonkinlaista maisemaa. Luontoon.fi-sivusto toteaa reitistä sen vaativan perusretkeilytaitoja "korkeuserojen vuoksi". Reitti on merkitty hyvin selvästi ja se ei kokemukseni mukaan vaadi niinkään retkeilytaitoja vaan hieman kävelysinnikkyyttä, sillä kulkipa reitin kumppaan suuntaan tahansa, portaita riittää noustavaksi. Kulkusuunnassa kannattaa kuitenkin tehdä ehdottomasti se valinta, että pisimmät portaat - joissa todellakin rappusia ja jyrkkyyttä riittää - kulkee alaspäin. Reitillä on myös useita riippusiltoja, mutta myös moni koira oli uskaltautunut vaeltamaan reitin sinä päivänä, kun olimme liikkeellä.

Muutoinkin Pienellä Karhunkierroksella riitti väkeä aurinkoisena heinäkuisena päivänä (joita ei liikaa tähän kesään osunut) - erityistä luonnonrauhaa reitillä ei päässyt kokemaan sillä matkalla riitti niin vastaantulijoita kuin myötäkulkijoitakin, mutta toisaalta hieman karhupelkoisenakin ihmisenä tuntui ihan turvalliselta käpsytellä korvessa. Toisaalta ihmisiä oli niin paljon liikkeellä, että taukotupien pöydistä sai ihan vakavalla mielellä etsiä itselleen istumatilaa.

Pienen Karhunkierroksen reitti ja maisemat ovat kuitenkin niin upeat, että ruuhkankin uhalla se kannattaa kävellä läpi.

Nura Farah: Aavikon tyttäret

"Kuusivuotias Khadija  oli tottunut istumaan kerran kuussa akasiapuun alle ja tuntemaan kylmän terän päänahassaan."

Otava 2014. 236 s.

Nura Farahin Aavikon tyttäret on ensimmäinen somalialaisen suomeksi kirjoittama romaani ja kiinnostava siksi, että se sijoittuu Somaliaan ja kertoo somalialaisesta kulttuurista naisnäkökulmasta.

Aavikon tyttärien päähenkilö on Khadija, jonka elämää romaani seuraa lapsuudesta keski-iän tai vanhuuden kynnykselle. Romaani lähtee liikkeelle varsin hitaasti ja maalailevasti; luvut ylipäätään ovat lyhyitä, mutta romaanin jännite rakentuu vasta puolenvälin tienoilla. Alussa kerrotaan Khadija-tytön elämästä kylässä ja perheessä, hänen lapsuudenperheestään ja sitä kohtaavista vaikeuksista sekä Khadijan kasvamisesta. Fokus tuntuu olevan hieman hukassa, jännite ei kanna. Myös Khadijan halu olla runoilija - mikä on sallittua vain miehille - tuntuu romaanin alkupuolella päälleliimatulta käänteeltä, mutta muuttuu luontevaksi osaksi romaania myöhemmin.

Romaanin puolivälissä tapahtuu käänne, joka aluksi vaikuttaa melko naiivilta, mutta onnistuu syventämään Khadijan henkilöhahmoa ja luomaan romaanin juonen ytimen - lukeminen alkaa kiinnostaa ihan uudella tavalla. Loppupuolella näkökulmaan tulee mukaan myös poliittinen häive, kun käsitellään Somalian itsenäistymistä ja valkoisten jättämän perinnön suhdetta siihen, mitä osa henkilöhahmoista pitää aitoafrikkalaisena. Yhteiskunnallinen romaani Aavikon tyttäret ei kuitenkaan ole, vaan se keskittyy kuvaamaan kulttuuria ja elämää Khadijan kautta, vaikka kerronnan näkökulma hieman vaihteleekin.

Tarujen kansat @ Ateneum, Helsinki

Ateneumin näyttely Tarujen kansat (18.6.-27.9.) on ajatuksia herättävä katsaus suomalaiseen ja norjalaiseen kuva- ja veistostaiteeseen vuosisadan vaihteen molemmin puolin.

Näyttely alkaa maisemakuvista ja etenee henkilökuvien kautta valokuviin ja taidenäyttelyjulisteisiin.

Näyttelyn puhuttelevin taiteilija Edvard Munchin lisäksi on ehdottomasti itselleni aiemmin tuntematon Theodor Kittelsen, jonka kuvat ovat samaan aikaan realistisia ja fantastisia ja herättävä todellakin myyttien ja taruolentojen maailman henkiin. Kittelsenin kuvat ovat pelottavia: on metsä, jossa onkin kasvot; on vesi, jossa onkin näkki ja niin edelleen. Kuvien sisältö on sellainen, jonka kuka tahansa ajatuksissaan luonnossa kävellyt on joskus nähnyt (ja koettanut vakuutella itselleen, ettei näky ole totta) - hehkuivatko pimydessä silmät, vai mistä on kyse?

Kittelsen on kuvittanut norjalaisen kansansadun Soria Morian linna, ja nämä kuvitukset olivat näyttelyn vaikuttavinta antia. Internetin kuvahaku ei tee oikeutta Kittelsenin kuville, vaan niiden pelottavuus välittyy Ateneumin näyttelystä, joka kannattaa käydä katsomassa!

Suomen ja Norjan taiteen käsitteleminen rinnakkain avaa maiden välille yhteyksiä, joiden avulla teoksia on helpompaa ymmärtää. Opin näyttelyssä muun muassa sen, että siinä missä suomalaisille taiteilijoille Karjala oli inspiraation ja alkuperäisyyden myyttinen tyyssija, norjalaisille vastaava paikka oli nimeltään Telemark.

Kepeyttä näyttelyyn tuo taiteilijoiden omakuvien sarja, jossa esimerkiksi Hugo Simberg on maalannut itsensä niin kalliolaisen hipsterin näköiseksi, että didgeridoo vain kainaloon ja Flow-festivaaleille! Kovinkaan montaa omakuvista ei voi ottaa hirveän vakavasti.

Nuuksion kansallispuisto, Espoo

Patikoimme Nuuksion kansallispuistossa kaksi rengasreittiä, ensimmäisenä päivänä Korpinkierroksen ja toisena päivänä Haukankierroksen.

Korpinkierros on noin seitsemän kilometriä pitkä reitti, joka kulkee mukavan vaihtelevassa maisemassa: on avaraa kalliota, useita metsälampia ja myös metsää.

Yövyimme Korpinkierroksen päätteeksi Holma-Saarijärven leiriytymispaikalla. Oikeastaan leiriytymispaikkoja on kaksi: toinen on saaressa keskellä järveä ja sen liepeillä on myös laavu, toinen on järven rannalla. Valitsimme saaren, mikä oli muutoin loistava valinta, mutta emme tulleet lainkaan ajatelleeksi sitä, että aamulla nousi tuuli, jonka viima puhalsi tehokkaasti saaressa.

Toisena päivänä kävelimme noin neljän kilometrin mittaisen Haukankierroksen, joka oli maisemiltaan aivan erilainen kokemus kuin Korpinkierros. Haukankierros oli hyvin metsäisä ja myös varsin mäkinen.

Kansallispuiston reunalla sijaitsee Haltia, Suomen luontokeskus. Keskuksen ravintola tarjoilee herkullista ruokaa, joten nääntyneenä ja vaelluksen päätteeksi herkuttelusta Haltiassa tulee hyvä mieli. Keittiöhenkilökunta on myös erittäin mukavaa ja valmiina auttamaan ruokarajoitteiden kanssa.
Haltiassa on myös kiinnostavan oloisia näyttelyitä, mutta patikinnin päätteksi emme nähneet itsessämme kykyjä niihin keskittymiseen.

Tori Amos @ Finlandia-talo, Helsinki

Wau. Tori Amos Finlandia-talossa oli upea: on uskomattoman hienoa päästä kuulemaan taiteilijaa, joka on näin lahjakas, luova ja koskettava.

Tiistain 9.6. konsertti alkoi Boys for Pele -levyn (1996) avausbiisillä Beauty Queen / Horses, joka on yksi suosikeistani. Setti oli rakennettu oivallisesti: herkät biisit vuorottelivat menevien kappaleiden, kuten Blood Rosesin, kanssa ja kuten Tori Amokselta voi odottaa, liveversioissa varioitiin tuotantoa eikää kaikki kuulostanut samalta kuin levyillä.

Kolmantena kuultiin kyyneleet virtaamaan saava kappale Playboy Mommy (1998) ja keikan alkupuolella tuli myös leffabiisi Siren (2007), joka soolona oli herkempi kuin levyversio. Uudelta levyltä ei kuultu juuri lainkaan kappaleita, mistä pidin, sillä Unrepentant Geraldines (2014) on omaan makuuni liian kitaravetoinen ja kantrisävytteinen levy.

Tori Amos otti tilan ja yleisön haltuun hienosti soolona ja tunnelma oli niin herkkä, että otin koko keikan aikana vain yhden valokuvan - oli hienoa, että tuntui siltä, että yleisö ylipäätään halusi keskittyä musiikista ja tunnelmasta nauttimiseen kuvaamisen ja somettamisen sijaan. Yksi keikan yllättävimmistä versioista oli konekompilla taustoitettu kokonaisuus, jossa kuultiin ainakin kolmea kappaletta: Cruel (1998), Sweet Sangria (2002) ja Unrepentant Geraldines (2014). Konetaustat toivat näin vähälti käytettyinä hyvää vaihtelua keikan äänimaisemaan, mitä samaa ei voi sanoa playbackina soitetuista bändiosioista.

Encoren aloitti Cornflake Girl (1994), joka oli hienoa kuulla livenä, mutta livepiano ja laulu hukkuivat taustanauhaan, ja se, että biisi soitettiin valmiin taustan päälle, esti kaiken improvisaation. En tiedä, miltä kappale olisi kuulostanut ilman kitaroita, mutta yllättäen Cornflake Girl oli keikan heikointa antia.

Encoren päätti Hey Jupiter (1996), joka ei ole suosikkini, mutta livenä biisi oli upea ja kylmät väreet kulkemaan saava lopetus järisyttävän hyvälle keikalle. Tällaiset hetket taiteen äärellä saavat uskomaan elämään ja sen kauneuteen.

Helsinki Lit @ Savoy-teatteri, Helsinki

Kirjallisuuskenttä näyttää piristyneen viime aikoina - uusia kirjallisuustapahtumia on tullut runsaasti, yhtenä niiden joukossa nyt ensi kertaa järjestetty Helsinki Lit Savoy-teatterissa. Helsinki Lit on kaksipäiväinen kirjallisuusfestivaali, ja kävin itse paikalla lauantaina 23.5. Helsinki Litin keskiössä tuntui piristävävsti kaupallisuuden sijaan olevan kirjallisuus ja kirjoittaminen. Tällaiselle tapahtumalle Savoy-teatteri tuntui oivalliselta paikalta, sillä salissa keskustelut pääsivät oikeuksiinsa.

Sofi Oksanen keskusteli kirjoittamisesta tanskalaisen Jonas T. Bengtsonin kanssa. Molemmat tuntuivat olevan sitä mieltä, että on laiskuutta kirjoittaa pelkästään omaan elämänpiiriin kuuluvista asioista, valita päähenkilöksi joku, jonka toiminta ja maailma eivät vaadi ennakkotutkimista tai uudenlaista paneutumista tai eläytymistä.

Aivan päinvastaista näkökantaa edustivat seuraavassa keskustelussa Märta Tikkanen ja Juha Itkonen, jotka olivat nimenomaan sitä mieltä, että on kirjoitettava siitä, mikä kumpuaa omasta elämästä, ethtävä se näkyväksi ja tarkasteltava sitä fiktion keinoin, olipa kyseessä kuinka häpeällinen tai arka asia tahansa.

Oli erittäin virkistävää päästä kuulemaan täysin erilaisia kokemuksia ja mielipiteitä siitä, mitä on kirjoittaminen ja miten on kirjoitettava, miten maailma jäsentyy ja miten se koetaan - ja havahtua jälleen kerran siihen, että oikeaa vastausta ei ole.