"Tuona päivänä, joka piirtyi geton muistiin ikuisiksi ajoiksi, Puhemies ilmoitti julkisesti, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa geton lasten ja vanhusten mennä."
Like 2011. Suom. Leena Peltomaa. Alkuteos De fattiga i Łódź, 2009. 681 s.
Steve Sem-Sandbergin järkälemäinen dokumenttiromaani Łódźin kurjat kertoo elämästä Łódźin juutalaisgetossa toisen maailmansodan aikana. Keskushenkilönä on geton johtajaksi nouseva Mordechai Chaim Rumkowski, mutta varsinaista päähenkilöä romaanissa ei ole, vaan geton elämää näytetään useasta eri näkökulmasta. Päähenkilökeskeisiin nykyromaaneihin tottuneille lukijoille Sem-Sandbergin romaani saattaa tuntua vaikeasti hahmottuvalta, mutta kun geton tunnelmaan pääsee sisään, ei malta odottaa, miten tarinat kerrotaan - sillä loppuratkaisu, se mitä getoille kävi ja mitä getoissa kävi, on jo lukijan tiedossa. Łódźin kurjat onkin kiinnostava juuri siitä syystä, että se koettaa hahmottaa geton maailmaa sellaisena, kuin se elettiin, koettiin ja kerrottiin 1930- ja 1940-luvuilla.
Łódźin kurjien teemaksi nousee valhe. Jo alussa pohditaan valheen olemusta:
"Mistä valhe alkaa? Valheella, rabbi Fajnerilla oli tapana sanoa, ei ole alkua. Valhe kiemurtelee kuin juuren versot loputtomine haaroineen alaspäin. Mutta vaikka versoja seuraisi kuinka pitkälle, mistään ei löydä ymmärrystä ja selvyyttä, ainoastaan kaikenvoittavaa epätoivoa ja murhetta. Valhe alkaa kieltämisestä. Jotakin on tapahtunut - mutta sitä ei haluta tunnustaa. Siitä alkaa valhe."
Valhe - tai mikä voisi olla yhtä hyvin niin totuus kuin valhekin - liittyy myös romaanin keskushenkilön, Rumkowskin, persoonaan. Oliko hän geton suojelija ja auttaja parhaansa mukaan vai oliko hän vain vallanhimoinen paskiainen? Rumkowskista piirtyy moniulotteinen henkilökuva, ja Rumkowski laitetaan ottamaan kantaa romaanin valhetematiikkaan näin:
"Te tunnette siinä missä minäkin vanhan juutalaisen sanonnan: totuus on paras valhe. No niin, minä sanon teille nyt totuuden: kaikille niille prahan-, berliinin- ja wieninjuutalaisille, jotka nyt lähtevät getosta, tarjotaan työtä muualla. Viranomaiset ovat antaneet minulle sanansa siitä, että kenenkään henki ei ole vaarassa ja että kaikki getosta lähtevät juutalaiset ovat turvassa."
Mitä holokaustista tiedettiin ja mitä siitä haluttiin uskoa silloin, kun se tapahtui?
Getossa kuolema on arkea - mutta toisaalta myös geton ulkopuolella, missä riehuu toinen maailmansota. Yksi kuolema romaanissa kuvataan erityisen koskettavasti:
"He kaikki istuivat hänen vuoteensa vierellä, kun hän kuoli. Vera kertoi äidilleen viimeisestä kerrasta, jolloin he olivat yhdessä kävelleet Rieger-puistossa, linnuista jotka nousivat puista hämärän tullessa ja synnyttivät Prahan pystyjen kattojen ja kuparitornien ylle toisen taivaan; ja vähän aikaa näytti kuin Maman olisi hymyillyt heikosti, ja sormet joita Vera puristi puristivat takaisin. Sitten hengitys alkoi hitaasti hiipua. Maman kuoriutui ruumiistaan kuin vanhasta likaisesta vaatteesta, johon ei oikeastaan haluaisi enää edes koskea, ja kun riisuutuminen oli ohi, hänen kasvonsa näyttivät hyvin rauhallisilta ja tyyniltä, ikään kuin kukaan ei olisi koskaan tullut niiden lähelle."
Sodan edetessä loppuaan kohti getonkin tilanne tuntuu karkaavan käsistä niin yhteisön kuin yksilön koossa pysymisen kannalta. Romaanin lopetus on sellainen, joka ei hevin unohdu. Sitä pohjustellaan arjella, joka lipeää alati enemmän tuhon ja tuhoutumisen puolelle, kaiken hajoamisen kuvaukseen. Todellsiuudetkin alkavat lomittua keskenään: "Kun karkotettuja ja kuolleita on enemmän kuin eläviä, kuolleet alkavat puhua elävien sijasta. Eläviä ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi jäljellä, jotta he jaksaisivat kannatella todellisuutta."
Romaanin lopussa on henkilöhakemisto, geton kartta, kadunnimilistaus, sanasto sekä Huomautuksia-osio, joka on mielenkiintoista luettavaa. Siinä kirjoittaja kertoo hieman lähteistään ja geton elämän dokumentaatiosta (mihin keskusteluun tämäkin romaani osallistuu) kuin myös romaanin kansikuvasta.
Nykynäkökulmasta kansikuva voisi mielestäni esittää mitä tahansa historiallista kaupunkitilannetta, mikään ei erityisesti vihjaa holokaustiin, sotaan, alistamiseen tai gettoon. Sem-Sandberg kertoo kuvasta, että saksalaiset valokuvasivat gettoa tuohon aikaan harvinaisella värifilmillä, ja kuvat olivat todennäköisesti tilaustyötä. Kuvat löytyivät vuonna 1988, jolloin negatiivit päätyivät myytäväksi wieniläiseen antikvariaattiin. Sem-Sandberg kirjoittaa kuvista ja kuvien synnyttämästä narratiivista näin:
"/--/ Geneweinin kuvissa näkyy geton tarina sellaisena kuin Genewein ja muut natsivirkamiehet sen näkivät - tai sellaisena kuin he uskottelivat sen näkyvän myöhemmässä historiankirjoituksessa. Geneweinin kuvat on tarkoitettu tulevien katsojien nähtäviksi /--/. Geneweinin kuvissa ei kuitenkaan ole mitään, mikä viittaisi siihen, että hän olisi tarkoituksellisesti lavastanut tai kaunistellut kuvaamaansa todellisuutta. Getto näyttää hänen kuvissaan luultavasti sellaiselta minä hän sen itse näki."
Łódźin kurjat onnistuu tekemään näkyväksi sen, ettei ole totuutta - tai on monia totuuksia - tai totuus on paras valhe. Tarinat - olivapta ne sitten kuvia, kertomuksia tai jotakin muuta - kerrotaan aina jostain näkökulmasta ja jollekin yleisölle, ja ehkäpä riippuu juurikin vastaanottajasta, mitkä tarinat ovat milloinkin totuuksina pidettyjä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti