Judith Schalansky: Kirahvin kaula. Kehitysromaani.

 

"'Istukaa', sanoi Inge Lohmark, ja luokka istui."

Tammi 2013. Suom. Ilona Nykyri. Alkuteos Der Hals der Giraffe, 2011. 231 s.

Kirahvin kaulan päähenkilö on keski-iän ylittänyt ja vanhuuttaan lähestyvä biologianopettaja Inge Lohmark. Inge Lohmarkille maailma on biologiaa, kaiken voi nimetä biologian diskurssin läpi. Lohmark on hahmo, jonka seurassa en viihtynyt, ja siksi romaanin lukemisessa meni kuukausi. Inge Lohmark on nimittäin äärimmäisen yksinäinen, varautunut, pilkallinen ja kyyninen - ja tietysti minuuden muuriensa takana ennen kaikkea ensin mainittua: yksinäinen.

Romaanin kerronta koostuu päähenkilön tajunnanvirrasta, joka puolestaan koostuu lyhyistä (usein vaillinaisista) lauseista. Maailma on ankea, ankeus ei äärimmäisyydessäänkään oikein ota kääntyäkseen huumoriksi. Päähenkilön yksinäisyyskin on moniulotteista: aikuinen tytär asuu kaukana ja pitää harvoin yhteyttä, mies keskittyy strutsitilan hoitamiseen, työpaikallaan Inge on kuin erakoitunut fossiili.

Inge suhtautuu vihamielisesti lähes kaikkeen. Hän halveksuu kollegojaan, oppilaitaan ja näiden perheitä: "Dominoivasti periytyi muutakin kuin likinäköisyys. Sen todistivat vanhempainillat. Ylimmäinen periytymissääntö: jos lapset olivat hirveitä, olivat vanhemmat vielä hirveämpiä. Ominaisuudet jotka vasta huomaamattomasti hautuivat jälkeläisissä, näyttäytyivät niitten vanhemmissa täysin kehittyneinä."

Ingen suhdetta hänen tyttäreensä kuvaa oivallisesti hänen ajatuskulkunsa: "Joskus hän oli miettinyt, ettei Claudia ollutkaan hänen tyttärensä. Vaikka hän oli ollut paikalla kun se oli syntynyt." Ylipäätään tuntuu siltä, että Inge ei osaa olla läsnä elämässään ja itsessään. Ehkä hän on syntynyt väärään ympäristöön tai väärään lajiin? Kuolemantoive sanallistuu hänen pohtiessaan kasvien ja nisäkkäiden eroa:

"Me emme kyenneet yhteyttämään, siinä se. -- Jos olisi vihreä, ei tarvitsisi enää lainkaan syödä, ei käydä kaupassa, ei tehdä minkäänlaista työtä. Ei tarvitsisi yleensäkään tehdä mitään. Riittäisi, kun loikoisi vähän auringossa, joisi vettä, hengittäisi hiukan hiilidioksidia, ja kaikki olisi järjestyksessä, ihan kaikki. Viherhiukkasia ihon alla. Se olisi suurenmoista!"

Ingen maailma on kerrassaan katkera ja toivoton. Hän jää katsomaan asioita aidan takaa. Aidan, joka on hän itse - sisäpuolella ei välttämättä ole mitään.

Ravintola Vausti, Kotka

Kotkalainen ravintola Vausti on oikea valinta, jos haluaa syödä hyvin ja elegantissa ympäristössä. Konserttitalon kivijalassa sijaitseva ravintola on sisustettu hillitysti mutta kauniisti ja myös akustiikka on toimiva. Tarjoilijat ovat kohteliaita mutteivät lainkaan jäykkiä, ruokailija kokee olonsa huomioiduksi ja tervetulleeksi. Perjantai- ja lauantai-iltaisin tunnelmaa luo elävä pianomusiikki.

Joulumenu (45 e) on upea ja hintansa arvoinen. Alkupalapöytä on typerryttävä. Piparjuurituorejuustolla täytetyt lohikiekot sulavat suussa, vihersalaatin kanssa tarjoiltu sitruunavinaigrette on ihanan raikas, Caesar-salaatin päivitetty versio (leipäjuustoa ja ruiskrutonkeja) toimii erinomaisesti. Pääruoan mustajuurimuhennos houkuttelee kokeilemaan samaa kotona, lanttulaatikko on mehevää. Jälkiruoan maut täydentävät upeasti toisiaan ja viinisuositukset ovat osuvia. Ruokailijaa vakavasti uhkaava vaara on totaalinen ylensyömisen synti.

Hämeenlinna @ Q-teatteri, Helsinki

Hämeenlinnan jälkeen: tämä samanaikaisesti tyhjä ja ajattelias olo, jonkinlainen sanattomuus, jota koettaa paloitella sanoiksi.

Juha Itkosen käsikirjoittaman näytelmän Hämeenlinna lähtökohta rakentuu kliseelle, vastakkainasettelulle Helsingin ja muun Suomen välille. Muu Suomi, pikkukaupunkilaisuus, konkretisoidaan hämeenlinnalaisuudeksi. Tämä vastakkainasettelu saa rinnalleen tai sisälleen toisen: dikotomian siitä, että on ihmisiä, joilla on suuret unelmat ja merkityksellinen elämä, ja ihmisiä, jotka elävät taviselämää ja toteuttavat tavisunelmia.

Merkittävät taideteokset onnistuvat käsittelemään aiheitaan koskettavasti. Koskettavimmat aiheet ovat - niin taiteessa kuin elämässäkin, mikäli tämä jaottelu on tarpeen - usein suurimpia kliseitä. Rakkaus. Kuolema. Kohtalo. Se, että kliseeseen saa koskettavan ja jollain lailla tuoreen näkökulman, on ihailtavaa. Siinä Itkonen, ohjaaja Jussi Nikkilä ja Q-teatterin työryhmä ovat onnistuneet.

Hämeenlinna ei varsinaisesti kerro mitään uutta. Mutta se näyttää nykypäivän todellisuuksia: omakotitalounelman ja sen, mitä tapahtuu unelman sisällä; sosiaalisen siirtymän paritalosta lähiöön; keskiluokkaisen unelman tavoittelemisen hinnan, ja erilaisia maksutapoja sille - esimerkiksi joutumisen yhteiskunnan tai perheen marginaaliin, reunalle, ulkopuolelle.

Hämeenlinnan olemusta saapuu tarkkailemaan helsinkiläinen tähtitoimittaja. Sanna-Kaisa Palo näyttelee karikatyyriroolinsa valloittavasti. Hämeenlinnalaisina hänen tarkkailevan katseensa alla ja c-kasettinauhurinsa äärellä nähdään hajallaan oleva perhe, jonka monisyisyys valottuu vähä vähältä. Näyttelijätyö on kauttaaltaan hienoa.

Helsinkiläisyys saa oman kritiikkinsä ja näyttäytyy pinnallisena ja todellisuudesta etäisenä, mutta varsinaisen syväluotauksen saa pikkukaupunkilaisuuden olemus, ja se syväluotaus on lopulta varsin raadollinen. Näytelmän pohjimmaisia kysymyksiä on, mitä on onnellisuus ja millaisille valheille se rakentuu - olipa kysymys sitten helsinkiläisestä onnellisuudesta tai hämeenlinnalaisesta onnellisuudesta. Menkää katsomaan, jos vielä mahdutte mukaan.

Järven lumo @ Ateneum, Helsinki

Ateneumin Järven lumo -näyttely (11.10.2013-9.2.2014) esittelee Tuusulanjärven taiteilijayhteisöä ja sen tuottamaa taidetta. 1900-luvun taitteessa Tuusulanjärven maisemiin muodostui yhteisö, johon kuului muun muassa kirjailija Juhani Aho ja hänen taiteilijavaimonsa Venny Soldan-Brofeldt, runoilija J. H. Erkko, säveltäjä Jean Sibelius sekä taidemaalarit Eero Järnefelt ja Pekka Halonen - myös runoilija Eino Leino vietti paljon aikaa näissä piireissä.

Järven lumo -näyttely paitsi keskittyy esittelemään runsaasti tauluja, kertoo eri näkökulmista myös elämästä, arjesta ja juhlista taiteilijayhteisössä.

Tauluista vaikuttavimpia ovat mielestäni maisemat - kuinka paljon taiteilijat ovat kuvanneet luontoa ja kuinka erilaisia näkökulmia siihen tuo vuodenaikojen, valon ja maalaustyylin vaihtelu. Näyttelyssä on esillä runsaasti myös henkilökuvia, mutta puhuttelevuudessaan maisemat ajavat ohi.

Tavalliseen elämään ja arkeen mielenkiintoisen näkökulman antaa vitriini, jossa esitellään taiteilijayhteisön kotikouluprojektia. Lasten kouluvihkot ja itse piirtämät iltamajulisteet kertovat elävällä tavalla ajastaan - ja myös kotien kulttuurikasvatuksesta.

Jonna Tervomaa + Maailmanlopun tyttö & Hyeenat @ Tavastia, Helsinki

Jonna Tervomaa osaa ottaa yleisönsä. Tavastian keikalla kuultiin sekä uuden Eläköön-levyn biisejä että vanhoja hittejä, mutta parasta antia oli artistin läsnäolo sekä kappaleiden tulkinnassa että välispiikkien aikana - osana yleisöä koko tosiaan olevansa tervetullut keikalle. Uusista kappaleista koskettavana jäi erityisesti mieleen Tikapuut.

Lämppärinä soittanut Maailmanlopun tyttö & Hyeenat otti täyttyvän Tavastian energisesti haltuunsa. Tänä iltana kappaleiden sanoitusten kiinnostavuudessa lämppäri päihitti pääartistin kirkkaasti.

Onnistunut ilta!

Pirjo Honkasalo: Betoniyö

Pirjo Honkasalon ohjaama elokuva Betoniyö perustuu Pirkko Saision samannimiseen romaaniin. Elokuva on mustavalkoinen ja voimakastunnelmainen. Tunnelmaa luodaan vahvalla musiikki- ja kuvakerronnalla, näyttelijät onnistuvat ilmentämään tunteita upean vähäeleisesti pienilläkin ilmeillä - eritoten Johannes Brotheruksen (joka näyttelee Simon pääroolin) kasvoilta välittyvät upeasti viha, suru, epävarmuus ja miellyttämisenhalu.

Betoniyön tarina on nimensäkin mukaan ankea. On lähiö, äiti ja kaksi veljestä aikuisuuden kynnyksen molemmin puolin. Veljistä vanhempi, Ilkka (Jari Virman) on menossa vankilaan. Veljistä nuoremman, Simon, paikka maailmassa ei ole vielä vakiintunut, vaan hän etsii sitä tempoillen, suhteessa veljeensä, äitiinsä ja tuntemiinsa ihmisiin. Rahaa ei ole, jääkaapissa on kaljaa, jos Simo sitä Ilkalle hakee. Vastapäisessä talossa asuu "homo", joka "on tullut takaisin"; "on vain rakkaus ja pelko" - ja miten ne veljeksissä ja heidän teoissaan ilmenevät, keriytyy auki elokuvan myötä.

Kerronta on toisteista, avainkohdat toistuvat uudelleenkerrottuina muuttuneista tilanteista ja näkökulmista käsin, henkilöhahmot ristivalottuvat yhä uudelleen ja uudelleen. Kuvakerronta on voimakkaan symbolista ja elokuvan kuvat ovat vaikuttavia ja mieleenpainuvia. Kerronta itsessään on hidastempoista ja viipyilevää, vuorosanoja on vähän. Loppukohtaus on todella voimakkaasti latautunut ja jää mieleen pitkäksi aikaa sekä kuvina että tunnelmaltaan.

Tämä elokuva kannattaa käydä katsomassa teatterissa suurelta kankaalta ja sellaisessa mielentilassa, että kestää vastaanottaa synkkyyttä.

Ravintola Mesopotamia, Helsinki

Ravintola Mesopotamia sijaitsee Kaisaniemessä ja on Helsingin ainoa kurdilainen ravintola, ja oletettavasti ensimmäinen kurdiravintolakokemukseni. Kurdistan sijaitsee Lähi-idässä, lähinnä Turkin, Syyrian, Irakin ja Iranin alueella. Suhteutettuna aiempiin kokemuksiini tuolta päin kotoisin olevista keittiöistä (upeat libanonilainen, turkkilainen ja turkkilaista keittiötä lähellä oleva kreikkalainen, georgialainen...), odotukset ovat korkealla.

Lounasbuffetin meze-pöytä on täynnä erilaisia kasvisvaihtoehtoja ja meze-salaattien lisäksi tarjolla on leipää ja vihreää salaattia. Pääruokiakin oli monta, tänään liha-, kana- ja kasvisvaihtoehto. Ruoat ovat herkullisen näköisiä ja lounas, jota tarjoillaan puoli kuuteen saakka, on varsin edullinen, 8,50 euroa.

Ruokien ongelma on mauttomuus. Eikö kurdikeittiössä käytetä mausteita, vai onko ruokia muokattu "suomalaisten makuun sopiviksi"? Missä on valkosipuli? Entä sitruuna tai lime? Tulisuus? Jokin muu mauste, tai yrtit, esimerkiksi korianteri? Mesopotamian lounaskokemuksen perusteella on mahdotonta sanoa, millainen mauste- ja makumaailma kurdikeittiötä määrittelee, sillä ruoka on hyvän näköistä mutta makumaailma on valju.