Mel Robbins ja Sawyer Robbins: Let them -teoria - Elämän mullistava menetelmä, josta miljoonat puhuvat

 

Gummerus 2025. Suom. Kirsimarja Tielinen. Lukijana Katja Ståhl. Äänikirjana Storytelin kautta. 10 h 22 min.

Mel Robbinsin itseapukirja Let them -teoria on aikamoinen kuuntelukokemus. Katja Ståhl on aivan nappivalinta lukijaksi. Hänen tapansa artikuloida sopii teoksen tyyliin, joka on muodoltaan jutusteleva ja podcastmaisen väljä ja jonka esimerkit ovat arkisuudessaan puhuttelevia. Teoksessa toistetaan sanaliittoyhdyssana Let them -teoria niin monta kertaa, että se meinaa tulla uniin. Suunnilleen joka toinen virke tuntuu alkavan "Let them -teoria auttaa sinua ymmärtämään...". 

Kirja on monin paikoin sisällöltään aika kevyttä ja banaalia - alkupuoleltaan jopa siinä määrin, että meinasin siirtää äänikirjan roskakoriin. Teoksen toisessa osiossa sen sijaan on joitain oivalluksiakin, kuten lausahdus "Antaa aikuisten olla aikuisia". Antaa ihmisten elää omaa elämäänsä, tehdä omat virheensä ja valintansa. Omassa elämässään voi sitten valita, haluaako pitää elämässään ihmisiä, jotka ovat sellaisia kuin ovat. Tätä asiaa Let them -teorian toisessa osassa pyöritellään niin konkreettisten esimerkkien kautta ja moneen kertaan, että asia alkaa mennä lukijallekin perille. Toisessa osassa hahmotellaan kiinnostavasti myös ajatusta aikuisiän ystävyyksistä ja siitä, kuinka ihmiselämän rakenteet ovat lapsuuden ja nuoruuden aikana aivan erilaisia kuin aikuisuudessa ja kuinka se vaikuttaa siihen, että lapsena ja nuorena on eräällä tapaa myös helpompaa ystävystyä. 

Kolmannessa osassa teoksen punainen lanka sitten taas katkeaa ja sisältö on aika sirpaleista. Aikaansa ei välttämättä kannata käyttää Let them -teorian kuuntelemiseen (eikä taatusti lukemiseen! teosta olisi voinut tiivistää isolla kädellä), mutta lopulta kokemus oli ihan jees. Teos antaa kiinnostavan kurkistusaukon myös amerikkalaiseen kulttuuriin, jossa sekä selviytyminen että menestyminen ovat enemmän itsestä kiinni kuin hyvinvointivaltiossa - sekä toisaalta myös somemaailmasta tuttuun puhetapaan, jossa mitä tahansa ajatuskyhäelmää voi kutsua "teoriaksi" ja mitä tahansa juttutuokiota asiantuntijan kanssa "tutkimukseksi".

Muistopäivä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Elli Salon kirjoittama ja Riikka Oksasen ohjaama Muistopäivä Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä kertoo Stalinin vainoista ja tekee sen niin koskettavasti, että itkin useassa kohtauksessa niin ennen väliaikaa kuin väliajan jälkeenkin - ja vielä siinäkin kohdin, kun näytelmän päätyttyä poistuu salista ja koettaa koota itseään selviytyäkseen narikasta, saa kokea yhden tunteellisen yllätyksen. Senkin voi sanoa, etten ollut tunteineni yksin, vaan niiskutusta kuului muualtakin yleisöstä, joka muutoin oli aivan hiirenhiljaa. Muistopäivä osuu johonkin sellaiseen kohtaan kollektiivisessa muistissa, joka on kipeä ja herkkä.

Tapahtumakulku on historiasta tuttu ja jo alussa tiedetään, kuinka tässä oikein käy. Niille katsojille, jotka eivät tiedä historiallisesta kontekstista, asia kerrotaan näytelmän alussa. Katsoja pääsee seuraamaan Suomesta Neuvosto-Karjalaan loikkaavan pienen ryhmän matkaa ensin veneellä talvisen Suomenlahden yli Inkeriin, ja vainokoneiston rattaissa syvemmälle eri gulagien maailmaan. 

Lavastus on pienieleinen. Koko ajan on pimeää tai hämärää, jossain vaiheessa alkaa sataa lunta ja se ei vain lopu. Näytelmää, tunnelmaa ja juonta kannattelee musiikki. Lavalla on koko ajan kaksi muusikkoa, Eva Louhivuori ja Ilkka Tolonen. Musiikki maalaa tunnelmaa ja miljöötä voimakkaasti ja sen merkitys näytelmässä on valtava. 

Näytelmän alussa kerrotaan myös se, että näytelmän repliikit pohjautuvat vahvasti lukuisten arkistojen materiaaliin sekä kirjeisiin ja muistelmiin. Muistopäivän teemoja ovat yksilön pyrkimys kohti parempaa elämää, ponnistelut ja tulevaisuudenusko, toisaalta tuho, menetys ja kuolema. 

Vainokoneisto näyttää voimansa, ja vapauteen on vaikeaa uskoa, kun olosuhteet todellakin näyttävät enemmän vankeudelta kuin tavalliselta elämältä. Raskasta työntekoa kuvataan hionosti tanssillisilla koreografioilla, joiden toisteisuudesta välittyy pakkotyön ankaruus ja pyrkimys täyttää työnormeja, jotka ovat utopistisia tai tappavan raskaita. Neuvostotodellisuuden köyhyys ja puute alkavat hiljalleen paljastua, kyseessä ei olekaan se proletariaatin paratiisi, jota matkalaiset lähtivät tavoittelemaan. 

Mikään tästä ei tietenkään tule katsojalle yllätyksenä, mutta elämänuskon hajoamista on rankkaa katsoa. Suuret unelmat vaihtuvat aivan pieniksi toiveiksi, mutta yksilön elämällä ei todellakaan ole mitään arvoa neuvostojärjestelmässä, jossa kuolemienkin määrä on normitettu.

Muistopäivä kuvaa diktatuuria yksilön kokemuksen kautta ja saa kokemaan surua siitä, että jotkut ovat todella joutuneet kokemaan elämässään tyon kaiken - ja samalla ajattelemaan, että ei koskaan enää: tuollaista maailmaa ja pahuuden koneistoa en halua. 

Helsingin Sanomat antoi näytelmälle viisi tähteä. 

Anneli Kanto: Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista

Gummerus 2013. Äänikirjana Storytelin kautta, 2024. Lukijana Erja Manto.

Anneli Kannon kirjoittama tekstikokoelma Pala palalta pois - Kirjoituksia Alzheimerin taudista antaa karun, groteskin ja surullisen kuvan Alzheimerin tautia sairastavien ja heidän läheistensä elämästä sekä suomalaisen terveydenhuollon tilasta.

Kirjailijalla on omakohtainen kokemus läheisen roolista, sillä hänen äitinsä sairastui Alzheimerin tautiin. Teokseen on koottu kertomuksia myös muiden sairastuneiden omaisilta. Ihmiselämä näyttäytyy absurdina ja groteskina, ja hetkittäin myös äärimmäisen surullisena. 

Taudin etenemistä kuvataan omaisen kokemuksen kautta.Muistin menettäminen ei ole vain järjen ja toimintakyvyn, kielen ja tekemisen menettämistä, vaan myös tunteiden ja persoonan poispyyhkiytymistä. 

Aleksander Solženitsyn: Syöpäosasto 1. osa

"Syöpätalon numero oli 13." 

Tammi 1971. Venäjänkielinen alkuteos 1968. Suom. Esa Adrian. 322 s.

Aleksander Solženitsynin Gulag - Vankileirien saaristo teki minuun suuren vaikutuksen. Syöpäosasto on odottanut kirjahyllyssäni vuosia - voiko teokselle antaa luotaantyöntävämpää nimeä? Eräänä iltana tartuin tuumasta toimeen ja poimin ensimmäisen osan hyllystä. Luin teosta pitkään, hiljalleen, iltakirjana ennen nukkumaan menemistä. Lukutapa sopii teokseen: vaikka kyseessä on romaani, luvut toimivat myös novellimaisesti: henkilökuvat toki syvenevät teoksen mittaan, mutta kussakin luvussa keskitytään jonkin ilmiön tai jonkun henkilön kuvaukseen. 

Itse asiassa romaanin nimi on nerokas. Se estää tarttumasta teokseen - ja kyllä, teoksessa myös kuvaillaan syöpiä, niiden oireita ja hoitoja, mikä on epämiellyttävää tai mihin tekee mieli ottaa etäisyyttä. Ja mitä rivien välissä sitten on? Syöpäosastolla luetaan lehtiä, joissa käsitellään päivänpolitiikkaa, potilaina on miehiä, jotka ovat vankileireiltä vapautuneita karkotuksessä eläviä vankeja tai tutkimusta tekeviä yliopisto-opiskelijoita... Romaani on siis vahvasti yhteiskunnallinen ja tarkastelee 1950-luvun Neuvostoliiton poliittista tilannetta ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.

Kerronnan verkkaisuus luo oivaa kontrastia nykyajan sirpaleisuudelle ja hektisyydelle, se antaa mahdollisuuden pysähtyä. Siirrän ensimmäisen osan kirjahyllyyn paikoilleen ja nostan toisen osan yöpöydälle. 

Joan Didion: Merkintöjä Johnille

 

Like 2025. Suom. Kirsi Luoma. Alkuteos Notes to John, 2025. 269 s.

Joan Didionin Merkintöjä Johnille on postuumisti koottu teos, joka koostuu kirjailijan terapeuttikäyntiensä pohjalta kirjoittamista muistiinpanoista, jotka on suunnattu sinä-muodossa kirjailijan aviomiehelle Johnille. Terapiakäyntien keskiössä on pariskunnan adoptiotytär Quintana ja tämän elämän ongelmat, kuten alhoholismi, ja toisaalta Joanin ja Quintanan äiti-tytärsuhde ongelmineen ja sitä kautta myös Joanin oma äitisuhde. Teoksen lopussa on pari lukua tai lisäystä, jotka eivät ole terapiakäyntien pohjalta kirjoitettuja muistiinpanoja.

Teoksesta välittyy muistiinpanomaisuus ja keskeneräisyys. Teoksen julkaisemisesta on käytetty puheenvuoroja puolesta ja vastaan, Suomessa aiheesta kirjoitti syksyllä esimerkiksi Helsingin Sanomat. Minua kiinnosti lukea Didionin pohtiva teos. Oliko se hyvä tai kannattiko se lukea? No jaa, tuntemukseni ovat ristiriitaiset. Merkintöjä Johnille ei mielestäni ole kirjallisuutta. Silti siitä saattaa olla apua tai ajatuksia jollekulle, joka pohtii elämässään jollakin lailla samanlaisia ongelmatilanteita kuin Didion. 

Äiti-tytärsuhde tai laajemmin sanottuna perhedynamiikka on yksi teoksen keskeisistä teemoista. Didionien perheessä keskeinen ongelma tuntuu olevan kommunikaatio: ihmiset pelkäävät sanovansa väärin tai tulevansa väärintulkituiksi, ja edellä kuvattu tapahtuu tai sanomiset jäävät alun perinkin sanomatta. Neuvottelutaidosta ja konfliktien väölttelemisestä terapeutti toteaa Didonille näin: "Ei ole sinun vikasi, ettet osaa neuvotella. Neuvottelutaito opitaan jo aivan pienenä. Sylilapsena. Tai sitten ei opita. Neuvottelemaan opitaan neuvottelemalla omien vanhempien kanssa. Tai sitten vai hyväksytään, ettei vanhempien kanssa voi neuvotella, että he ovat kaikkivoipia. Ja alistutaan." Aika karu näkemys.

Teoksessa sivutaan myös Joanin ja Johnin uraa. Kun Joan kertoo ahdistuneisuutensa kasvaneen, terapeutti toteaa: "Työnteko - - lievittää ahdistusta erittäin tehokkaasti. Kuten tiedätkin. Sinä jos kuka olet turvautunut siihen koko elämäsi ajan, ja se on auttanut sinua. Tämänhetkinen ahdistuksesi johtuu suurelta osin siitä, ettet työskentele." 

Merkintöjä Johnille on myös jonkinlainen terapiakulttuurin kuvaus. Teoksesta käy ilmi, että Joan käy terapiassa, Quintana käy terapiassa ja terapeutit keskustelevat myös keskenään. Perheen kommunikaatiota käydään siis meta- ja metametatasolla. Tilanne näyttää aika postmodernilta - perheen ongelmia vähättelemättä. Kuinka hankalaa meidän ihmisten onkaan kohdata toisemme? 

Joel Hohko: Volodjan pojat

WSOY 2025. Äänikirjana Storytelin kautta. Lukijana Toni Kamula. 19 h 20 min.

Joel Hohkon esikoisromaani Volodjan pojat on monella tapaa ristiriitainen teos - mikä on ehdottomasti tässä tapauksessa kehu. Romaanin päähenkilö on suomenvenäläinen Konstantin. Romaanin alussa Konstantin on itsekeskeinen, piittaamaton ja mustasukkainen nuori mies, joka yrittää saada avovaimonsa Tanjan kanssa lasta. Konstantin vahtii Tanjan menemisiä, mutta hänellä itsellään on samanaikaisesti sivusuhde. Konstantinilla on kaksoiskansalaisuus ja hän on isänmaallinen Venäjää kohtaan, mutta Venäjän asepalvelus on vielä suorittamatta. Suomesta Konstantinilla on rasistisia kokemuksia - koulukiusaamistausta ja arkipäiväistä ryssittelyä. Puheesta kuuluu venäläinen aksentti, ja se tuntuu asettavan ikuisen porttikiellon suomalaisen identiteetin suhteen. 

Arkipäivän suomalaisen rasismin ja ryssävihan kuvauksessa Volodjan pojat osuu maaliinsa tarkasti. Romaanin loppupuolella ajassa, jossa Venäjä on hyökännyt Ukrainaan ja Suomen presidentti Sauli Niinistö on sanonut kuuluisiksi nousseet sanansa naamioiden riisumisesta ja siitä, kuinka kasakka ottaa sen, mikä on löyhästi kiinni, suomalaisten Ukraina-tuki näyttäytyy yhä avoimempana vihamielisyytenä venäläisiä kohtaan ja myös hyvin ehdottomana - venäläisyyteen ei jää enää muita sävyjä kuin pahuus. Samaan aikaan Suomessa asuu kuitenkin edelleen merkittävä venäläisvähemmistö, joista kaikki eivät ole sodan tai Putinin puolella - kuinka ahtaaksi käy heidän elintilansa?

Volodjan pojat on kasvutarina. Konstantinin on suoritettava Venäjän asepalvelus tietyn aikarajan sisällä (vaihtoehtona olisi kaksoiskansalaisena ja Suomen asepalvelus suoritettuna anoa myös vapautusta, mutta se ajatus ei Konstantinin patrioottiseen ideologiaan mahdu), ja viime metreillä hän lähtee Pietariin ja ilmoittautuu asepalvelukseen. Kokemus kokemukselta - ei vielä asepalvelusvaiheessa, mutta hiljalleen siinä kohdin, kun hän varusmiehenä allekirjoittaa sopimussotilaan paperit ja päätyy sotimaan Ukrainaan - Kostjan ajatusmaailma alkaa muuttua mustavalkoisen ehdottomasta sellaiseksi, jossa on harmaan sävyjä.

Romaanin kerronta suodattuu Konstantinin kokemusmaailman läpi. Asioista kerrotaan lakonisesti: ei puhuta tunteista vaan tapahtumista ja teoista. Maailma sodassa ja rintamalla on menemistä ja menettämistä, odottamista, tappamista tai sen yrittämistä, huumeita, lääkkeitä, märkää, kylmää, suolia, verta ja savua. Rintaman kokemus välittyy sellaisena kuin se voisi olla. 

Läpi romaanin sekä Kostjassa että kerronnassa on toinenkin puoli, eräänlainen taideteoreettinen pohdinta. Konstantin on aina kirjoittanut, ja tarinan alkuouolella hän lähettää romaanikäsikirjoituksensa Venäjän suurimpiin kustantamoihin itsevarmana siitä, että julkaisemispäätös kolahtaa sähköpostiin hetkenä minä hyvänsä ja itse asiassa hänen pitää valita kustantamoiden väliltä, koska moni olisi kiinnostunut hänen esikoisensa julkaisemisesta. No eihän siinä odotusten mukaisesti käy, mutta kirjoittaminen ja ajatus kirjailijuudesta kulkee Kostjan mukana. Eri tilanteissa, kuten vaikkapa juhlissa tai rintamalla, hän päätyy taideteoreettisiin keskusteluihin siitä, millainen on hyvä romaani. Metataso on kirjoitettu sujuvasti romaaniin mukaan, eikä kirjallisuuspohdinta tunnu päälleliimatulta.

Kostja on ristiriitainen ja kehittyvä, ajoittain vastenmielinenkin hahmo, mikä tekee tarinasta kiinnostavan. Kostja tuntuu olevan eräänlainen oman elämänsä Mersault, sivustakatsoja - kaikkea tapahtuu, mutta tunteet pääsevät pintaan vain viiveellä ja silloinkin vain muutamasti. Kostja on myös ajelehtija, hän ei juurikaan ole oman elämänsä aktiivinen toimija. Kiinnostava on myös näkökulma, josta romaani pakottaa lukijansa maailmaa tarkastelemaan: näkökulma on suomenvenäläisen miehen, joka taistelee Ukrainassa Venäjän puolella. Konstantinin elämän pohjalta lukija joutuu tarkastelemaan myös sitä epämiellyttävää tilannetta, miten ihminen voi jatkaa elämäänsä, kun hän tajuaa toimineensa väärin ja tavalla, jota ei enää itsekään hyväksy, ja hänen täytyy jatkuvasti tehdä yhä uudestaan päätös siitä, salaileeko hän mennyttä (ja samalla pelkää jatkuvaa valheesta kiinni jäämistä) vai voiko hän tunnustaa virheensä ja jatkaa eteenpäin? 

Sörkka svengaa @ Musiikkiteatteri Kapsäkki, Helsinki

Sörkka svengaa svengasi hienosti Musiikkiteatteri Kapsäkin lavalla. Sadan vuoden takainen arki, juhla ja aatemaailma välittyvät hyvin salakapakaksi rakennetulta lavalta, ja missä muualla kuin Sörnäisissä olisi parempi esittää Sörnäisten historiaa. 

Salakapakan pianisti säestää esityksen laulut, ja osin mukana on muitakin soittimia. Näyttelijät laulavat hyvin, ja esityksen ehdoton tähti on pääosan esittäjä Elsa Saisio Eevan roolissa. 

Näytelmän juoni rakentuu varsin simppelin kolmidraaman varaan, ja ratkaisu on toimiva: näytelmässä ehditään pysähtymään musiikkinumeroiden äärelle ja ajan aatemaailmaa pystytään avaamaan yksittäisten henkilöhahmojen avulla. Sisällissodasta on kulunut vasta kahdeksan vuotta, vankileirit ovat todellisuutta samoin kuin köyhyys, prostituutio ja kieltolaki sekä salakuljetusbisnes, fasismi nostaa päätään niin Euroopassa kuin Suur-Suomi-aatteenakin, samoin sosialismi. Karjalaan haluavat niin Akateeminen Karjala-Seura kuin punaisen Karjalan rakentajatkin. Näytelmän vahvuus on se, että kaikki aatteet näyttäytyvät aikansa tuotteina ja omalla tavallaan yksisilmäisinä. Poikkeuksen edellä mainittuun tekee feminismi - vapautuminen ja tasa-arvo ovat näytelmän lävistävä punainen lanka, joka yltää näyttämöltä tähän päivään. 

Elli Salo: Keräilijät

Otava 2025. Lukijana Karoliina Niskanen. Äänikirjana Strytelin kautta. 4 h 52 min.

Elli Salon esikoisromaani Keräilijät on omaääninen, samanaikaisesti koskettava ja groteski teos. Päähenkilö menee tekemään arkeologista kenttätutkimusta perä-Kainuuseen Venäjän rajan lähettyville. Korvessa keskellä ei mitään, "Läätteessä" (mikä lukijalla assosioi sotahistoriatematiikankin vuoksi Raatteentiehen, mitä tässä lienee haettukin) asuu luontokuvaaja Ani, jonka tämänhetkinen elämä on vähän niin ja näin. 

Ani on koettanut tehdä luontomatkailubisnestä syrjäisellä leirintäalueella, mutta teoria kuulostaa kauniimmalta kuin mitä itärajan syrjäiset leirintäalueet ehkä tuppaavat todellisuudessa olemaan. Luontokuvausta Ani edelleen tekee, mutta alkoholi vie välillä enemmän, välillä vähemmän. Leirintäalueella, jonne minäkertoja pikkumökkiin majoittuu, asuu pysyvänoloisesti vanhassa asuntovaunussaan myös Ljudmila, joka elanto tulee pitkälti marjanpoimimisesta. Tämä kolmikko - ja tietysti myös Anin koira Ystävä, rajavartiolaitokselta eläköitynyt susikoira - on kerronnan keskiössä, ja kolmea naista yhdistää se, että jokaisen elämä itse asiassa tällä hetkellä on vähän niin ja näin. Mitä kohti tässä oikein olisi menossa, vai ollako tässä?

Keräilijät-romaanin motiivit ja teema liittyvät teoksen nimeen. Eri henkilöt keräilevät konkreettisesti kuka mitäkin - minäkertoja arkeologisia löytöjä, Ljudmila marjoja, Ani ihmisiä elämäänsä vaikka erakoksi naamioituukin - ja romaani itsessään on myös eräänlainen keräilyerä, mutta ehdottomasti hyvässä mielessä: keskushenkilöt ovat tarinassa, koska ovat ajatuneet sinne, missä kohtaavat, ja arkeologiset löydöt ovat olemassa siellä missä ovat jos ovat, ja niiden jäljille on päästy muistokeruun avulla. Päähenkilön veli on kuollut, ja suru on osa häntä. Hänkin on eräänlainen muistojen keräilijä - paitsi sotahistoriallisten muistojen, myös oman elämänsä muistojen.

Kerronnassa on mahtavaa lakonisuutta ja groteskia huumoria, ja välillä ei voi kuin nauraa henkilöhahmojen tarinoille. Henkilöihin kuitenkin suhtaudutaan empaattisesti. Jokaisella heistä on heikkoutensa, ja juuri se tekee heistä inhimillisiä ja aitoja. Sillä mennään, mitä on.

Elli Salo tuo kotimaiseen kirjallisuuteen uuden äänen, jossa tuntuu olevan hieman kaikuja toisaalta Alexandra Salmelan groteskista tyylistä tai Jaroslav Hašekin huumorista, toisaalta selkosten eräkirjallisuudesta, jota on kerrontaan on pastissoitu suoraankin mukaan. 

Kustantamon sivujen kirjailijaesittelyn mukaan Salo toimii Kansallisteatterin kotikirjailijana, ja romaaniin pohjautuvan näytelmän kantaesitys on Kajaanin kaupunginteatterissa. Toivottavasti esitys nähtäisiin myös Kansallisteatterin lavalla. Romaanin voi kuvitella taipuvan näytelmäksi toimivalla ja puhuttelevalla tavalla.

Kirjamessut @ Messukeskus, Helsinki

Helsingin kirjamessuilla 23. - 26.10. oli tänä vuonna ihmisvilinää aivan eri tavalla kuin muutamana menneenä vuonna. Kävin messuilemassa perjantaina ja lauantaina, ja molempina päivinä kuhinan pystyi aistimaan. Messujen päätyttyä uutisoitiinkiin kävijäennätyksestä, 104 000 messuvieraasta.

Näytteilleasettajiakin oli runsaasti. Ehkä tänä vuonna silmiinpistävää oli aleosaston suppeus: kahden tai kolmen euron kirjojoja ei ollut lainkaan, keltalappuosastossa oli vain yksi myyjä ja kaikki kirjat oli hinnoiteltu viiteen euroon. Valikoima oli heikompi kuin aiemmin, ei mitään mielenkiintoista. Kustantamojen pöydissä sen sijaan oli hyviä messutarjouksia, uutuusteoksia sai 20 - 25 eurolla, ja mukaan tarttuikin erinäisiä löytöjä.

Ohjelmasta kävin seuraamassa lauantaina köyhyyskeskustelun "Köyhyys kirjojen sivuilla - ja sivumerkinnöissä", jossa J. S. Meresmaa haastatteli Hanna-Riikka Kuismaa ja Katariina Romppaista. Aihe on kiinnostava, ja kirjamessuyleisön keskiluokkaisuuden tai porvarillisuuden huomioon ottaen myös rohkea. 

Andreina Cordani: Murha jouluostoksilla

 

Alkuteos Murder at the Christmas Emporium. Suom. Antti Autio. Otava 2025. Lukija Anni Kajos. Äänikirjana Storytelin kautta, 11 h 32 min.

Andreina Cordanin dekkarissa Murha jouluostoksilla on klassisen dekkarin ainekset: suljettu tila ja sen myötä rajattu määrä henkilöhahmoja, joista jokaisella omat salaisuutensa ja jokin syy, miksi juuri he ovat paikalla. Miljöö on överijouluisa - koska tapahtumien näyttämnönä on joulutavaratalo - ja vanhanaikainen, sillä kaikki nykyajan härpäkkeet, kuten älypuhelimet, on poistettu käytöstä. Murha jouluostoksilla on siis paljossa velkaa Agatha Christien tyylille - ja ihanaa, että ajassamme joku jatkaa hänen perinnettään näin selvästi, mutta kuitenkin nykyajan tvistillä. 

Kerronta etenee preesensissä ja jännite kantaa vahvana läpi koko teoksen. Lukijakin miettii ankarasti, kuka on murhaaja ja miksi. Henkilöhahmojen kuvausta syvennetään takaumilla menneisyyteen ja romaanin rytmi toimii. Kertojanääni kommentoi hahmoja osuvasti ja kriittisestikin, ja kokonaisuus on rakennettu taidokkaasti.

Tämä dekkari pitää otteessaan!

Johanna Aatsalo: 2784 päivää

 

WSOY 2025. Lukija Johanna Aatsalo. Äänikirjana Storytelin kautta, 10 h 2 min.

Johanna Aatsalon omaelämäkerrallinen tietokirja 2784 päivää kertoo elämästä alkoholistin puolisona. Teos etenee kronologisesti rakastumisesta häihin, yhteiselämään ja sen päättymiseen. Tarinasta välittyy tunteiden, kokemusten ja eletyn todellisuuden ristiriitaisuus. Jos ulkopuolelta katsottuna on helppoa sanoa, eroa ja jätä se, elä omaa elämääsi, tämän teoksen lukemisen tai kuuntelemisen jälkeen ymmärtää ehkä paremmin, millainen sairaus alkoholismi on ja kuinka tuhoisa se on myös alkoholistin läheisille.

Jo heti Johannan ja "J:n" rakkaustarinan alussa taivaalla on pilviä, joista voisi lukea taivaan merkit: yhteinen ulkomaanmatka päättyy miehen viskikänneihin hotellihuoneessa ja sen jännittämiseen, onko mies lentokunnossa kotiinpaluuta ajatellen tai jos kokee olevansa, pääsetetäänkö hänet koneeseen. Hääpäivän aamunakin Johanna saa pestä pissat pois hääpuvussa edellisenä iltana sammuneen miehen housuista, jotta alttarille voidaan kävellä - jos mies on siinä kunnossa. Tunteet ja hyvät hetket kuitenkin vievät, ja pari lipuu aviolitton satamaan. Alkoholismi kuitenkin kiristää otettaan miehestä ja ryyppyputket pahenevat ja tihenevät. Häpeän tunteen kuvaus välittyy teoksesta vahvasti - ja se, että häpeä johtaa salailuun, ja niin kauan kuin salaillaan ja hävetään, mahdollisestaan juomista.

2784 päivää on tarkka tapauskertomus sairauden pahenemisesta ja siitä, miltä paheneminen näyttää, tuntuu ja millä sanoilla sitä voi kuvata. Teos on myös kuvaus erilaisista alkoholismin hoitometodeista ja -laitoksista ja teos näyttää myös vertaistuen voiman. 2784 päivää onkin teos, joka lähes jokaisen suomalaisen kannattaisi lukea - jokaisen elämänpiirissä kun todennäköisesti on alkoholisti, sen verran yleisestä ongelmasta tästä Suomessa on kyse.   

Keserédes komediák: Walking Mad, Cacti, 5 tangó @ Unkarin valtionooppera, Budapest

Unkarin valtionooppera Andrássy útilla on vastaremointoitu - no sehän oli nähtävä. Joskus vuosia sitten olen osatnut neljännen parven halvimman lipun Wágnerin Parsifaliin, ja huh mikä kipuaminen jyrkkiä portaita pitkin sinne piippuhyllykatsomoon olikaan. Lipun hinta oli tosin nelisen euroa, että kyllä sillä sitten kiipesikin useamman väliajan verran ylös ja alas. Kokemus oli tuolloinkin huima, ja jo tuolloin kulta, marmori ja hieman kulahtanut punainen sametti tekivät estetiikallaan kerrassaan keisarillisen vaikutuksen.

 

Mutta nyt kaikki oli aivan priimaa. Kulta kimalsi, kattomaalaukset hohtivat, sametti leimusi ja marmori kiilsi. Tällä kertaa paikkamme olivat permannolla, ja permantolippu tähän kolmesta esityksestä koostuneeseen nykytanssikokonaisuuteen maksoi hiukan alle 70 euroa.

 

Ensimmäinen kokonaisuuden osa oli nimeltään Walking Mad, ja sen tunnelma oli ahdistava. Näyttämöllä oli lavasteena korkea lauta-aita, jota kierrettiin, johon välillä aukesi ovi, joka saattoi kaatua, joka ylitettiin ja joka välillä taittui nurkaksi, joka supistui kasaan. Tanssijat olivat pukeutuneet vanhanaikaisiksi nuoriksi katupojiksi, mukana oli pari naista erivärisissä mekoissa. Jossain kohdin mietin, kuvaako kohtaus raiskausta - mikään keveä tämä ensimmäinen ei siis ollut.

Toinen esityksistä, Cacti, oli abstraktein, symbolisin, ilottelevin, modernein ja sekopäisin. Lavalla oli runsaasti näyttelijöitä, esitykseen kuului metatason kommentoiva ironinen kertojanääni, hienoa valojenkäyttöä ja esityksen nimenkin mukaisesti kaktuksia. 

Kahden osan jälkeen oli väliaika, ja väliaikatilat olivat aivan yhtä prameat kuin salikin.

 

Väliajan jälkeen oli kolmannen osion, 5 tangón vuoro.  Osio oli ehkä perinteisin. Tangosta nähtiin erilaisia nykytanssivariaatioita sekä pääparin esittämänä että usean tanssijan koreografiana. Jollakin lailla tästä esityksestä tuli mieleeni flamenco - ehkä vain osion värimaailma loi assosiaation.

Kansatieteellinen museo ja Unkarin musiikkitalo, Budapest

Budapestiin Városligetin puistoon  on syntynyt upeaa uutta arkkitehtuuria - Kansatieteellinen museo (2022) ja Unkarin musiikkitalo (2021). 

 

Kansatieteellinen museo 

Kansatieteellisen museon rakennus sijaitsee valtakatu Dózsa György útin varrella. Rakennus näyttää valtavalta skeittirampilta, jolla on viherkatto. 

Katolla saa kävellä vapaasti ja "skeittirampin päädyt" kohoavat sen verran korkealle, että niiltä avautuu hienoja kaupunkimaisemia. 

"Rampin keskellä" on oivaltava rakennelma: ikään kuin ruostuneen laivan keula, joka on juuttunut jäihin - kuin naparetkeilijöíllä konsanaan. Jäät on rakennettu nupulakivisistä laatoista, jotka ikään kuin murtuvat ja ovat lomittain laivan keulassa. 

Wau mitä wau-arkkitehtuuria! 

 

Unkarin musiikkitalo

Dózsa György útilta päin katsottuna Kansatieteellisen museon takana keskemmällä Városligetin puistossa hieman puiden siimeksessä sijaitsee Magyar Zene Haza, Unkarin musiikkitalo. Rakennuksen on suunnitellut japanilainen arkkitehti Sou Fujimoto, ja Wikipedian mukaan rakennuksen hintalapuksi tuli 25 miljardia (valuuttaa ei mainita, mutta olettaisin kyseessa olevan forintit, eli euroissa Forexin laskurin kautta pyöräytettynä ehkäpä noin 60 miljoonaa). 

Rakennus on upea! Se sulautuu puistoon niin kuin se olisi ollut siellä aina, ja samanaikaisesti se sekä maastoutuu maisemaan että erottautuu siitä. 

 

Rakennuksen katon alapuoli on täynnä kultaisia pieniä muotoonleikattuja metallinpaloja, jotka näyttävät lehdiltä, tähdiltä tai linnuilta.
 

Kattoon on puhkottu reikiä, joista puut kasvavat läpi.

 

Sekä Unkarin musiikkitalo että Kansatieteellisen museon uusi rakennus osoittavat, että nykyäänkin voidaan rakentaa merkittävää arkkitehtuuria, joka koetaan vaikuttavana sekä nyt että todennäköisesti tulevaisuudessa. Kaiken ei tarvitse olla kustannustehokasta, kertakäyttöistä legopalikkaestetiikkaa.

Manyi - Kulturális Műhely, Budapest

Toinen yöelämän rouheampaa puolta edustava paikka on Manyi. Pimeän porttikongin päässä on muovisuikalein suojattu oviaukko, jonka takaa paljastuu hikinen keikkaluola. Lavalla soittaa joku paikallinen bändi, jonka musiikki on yhdistelmä punkia, folkia, rokkia ja skata. Yleisö tanssii ja tunnelma on riehakas. 

Margit körútilla on jonkin verran väkeä liikkeellä. Selvästikin II kaupunginosan poliittinen työ yöelämän puolesta on tuottanut tulosta - jos rouheutta mahdollistetaan, sitä syntyy. Silmiinpistävää on kuitenkin myös se, että vaikka ihmiset juhlivat, juopottelevat ja jointtikin tuoksuu, aivan sekaisin olevat ihmiset puuttuvat katukuvasta. Jokin on siis eri tavoin kuin esimerkiksi Helsingissä. 

Dugattyús, Budapest

Budapestissa Budan puolella sijaitsevaa II kaupunginosaa on kehitetty viime aikoina yöelämää tihkuvaksi seuduksi. Yksi ilmentymä tästä on Bauhaus-arkkitehtuuria edustavassa rakennuksessa sijaitseva Dugattyús, joka varmasti on monenmoisia asioita kellonajasta, päivästä ja tapahtumasta riippuen, mutta sinä iltana, kun me pistäydyimme siellä, tunnelma oli samankaltainen kuin Jyväskylän Vakiopaineessa: sisustus oli kouluista tuttuja puisia tuoleja, pöydät värikkäitä, vj ja dj olivat viritelleet levyt ja videot valmiiksi illan settiä varten ja pöydät olivat täynnä keskustelevia ihmisiä. Baaritiskin vierestä nousivat kierreportaat - ja jos ne käveli ylös asti, päätyi umpikujaan. Aika moni kokeili, josko portaiden päästä löytyisi lisää pöytiä. 

Dugattyús on viihtyisä ja rento hipsteribaari, ja varmasti paljon muutakin. Ehkäpä Margit körútin varrella on nykyisin sitä samaa rouheutta, jota rauniobaarit Szimpla (edelleen olemassa) ja West-Balkan edustivat parikymmentä vuotta sitten. Onko Pestin puolen gentrifikaatio jo siinä vaiheessa, että kaupunki todellakin alkaa muistuttaa enemmän Wieniä kuin itseään? Ovatko VII ja VIII kaupunginosat muuttuneet krääsän ja ylihintaisten syöttölöiden ja juottoloiden turistisaarekkeiksi? Jaa-a, jonkinlaista muutosta on ilmassa.

Zsuzsa Péreli: Beyond the Visible @ Műcsarnok, Budapest

Sankarten aukion laidalla sijaitsevassa Budapestin Taidehallissa on esillä tekstiilitaiteilija Zsuzsa Pérelin vaikuttava näyttely Beyond the Visible. Näyttelyssä on usealla tekniikalla luotua tyyleittäin tai teemoittain ryhmiteltyä taidetta. Pérelin näyttelyssä katsojalle tulee selväksi, mikä ero on käsityöläisellä ja taiteilijalla: molemmat voivat olla taitavia, mutta taiteilijan töissä on jotain enemmän kuin pintataso. Ja Pérelin töissä todellakin on. Seuraavassa joitain poimintoja näyttelystä.

Useissa töissä tyhjällä tilalla luodaan merkityksiä. Yksi näyttelyn vaikuttavimmista tällaisista töistä on Poor Angel (alla sekä koko teos että lähempi kuva enkelistä).

Enkeli on ikään kuin ristiinnaulittu maan ja taivaan välille, ja kaupunkimaisema hänen alapuolellaan näyttää harmaalta, toivottomalta ja tuhoutuneelta. Teoksen tunnelma on erittäin voimakas.

 Näyttelyssä on useita voimakastunnelmaisia teoksia, jotka muistuttavat seepianvärisiä vanhoja valokuvia. Yksi tällainen työ on To Commemorate the Years of Service, jossa mies sulautuu kuvan taustaan sekä värien että kuvioiden puolesta: hänen taustallaan kasvaa puu, jonka lehdet muuttuvat leimuaviksi liekeiksi, ja liekeiksi muuttuvat myös kunniamitalit takin rintamuksessa. Takki sulautuu vuoristoon, jossa vuorten rinteillä näkyy raunioituneita kyliä tummine ikkuna-aukkoineen - tummine kuin miehen silmät.

 

Vielä yhtenä nostona näyttelystä voisi ottaa teoksen nimeltä Amnesia. Amnesia on ripustettu näyttelyyn eri tavalla kuin muut teokset. Siinä missä muut teokset roikkuvat näyttelytilan seinillä, Amnesia on kehystetty siten, että katsoja pääsee taulun kummallekin puolelle. Teos on siis kaksipuolinen ja näyttää tältä:

 

Kohtaammeko toisemme? Näemmekö toisemme? Mitä on muisti, mitä unohdus? Millä tavoin olemme olemassa ja millä tavoin hiivumme pois, haihdumme, katoamme? Millaiset ovat juuremme, menneisyytemme? Teos herättää pohtimaan useita inhimilliseen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. 

 

Széchenyin kylpylä, Budapest

Budapestin kuuluisista kylpylöistä Budan puolella sijaitseva Gellértin kylpylä meni remonttiin syksyllä 2025, mikä varmasti lisää ruuhkaa Városligetin puistossa Pestin puolella sijaitsevassa Széchenyin kylpylässä. Varhaisina lintuina olimme liikkeellä heti perjantaiaamusta, ja se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. 

Kylpyläkäynti on varsin hintava. Valitsimme keskihintaisen vaihtoehdon eli yksityisen pienen pukuhuoneen, jonne tavarat sai jättää. Tällainen sisäänpääsy maksoi himpun vaille 40 euroa, ja lisäksi meidän piti käydä pyyheostoksilla (18 euroa) - ja kylpylässä oli myös vaatimus liukastumisvaaraan vedoten käyttää lipokkaita, mutta onnistuin livahtamaan sisään ilman tämänkin ostoksen tekemistä. Varsin suolaisista hinnoista puhutaan. Toki sisäänpääsyssä olisi voinut valita edullisemman hinnan, jossa vaatteet vaihdetaan pienessä pukuhuoneessa, mutta tavarat laitetaan säilöön lokeroon ja sitten lähtiessä taas roudataan omaisuus pieneen pukuhuoneeseen pukeutumista varten. 

Lokakuun viileässä aamussa kylpyläkokemus oli kuitenkin aivan ihana. Toinen lämpimistä ulkoaltaista oli remontissa, mutta toinen oli auki. Aamun ja aamupäivän ihmismäärässä se oli riittävä, mutta puolillepäivin tultaessa ruuhka alkoi altaassa olla melkoinen. Ulkona oli muis ihan oikeaan uimiseen tarkoitettu rata-allas, mutta sen suhteen kuri oli kova: ilman uimahattua altaaseen ei ollut mitään asiaa.

Sisätilojen istuskelualtaat erilämpöisine vesineen olivat käytössä, lisäksi myös saunaosasto. Kaikkein parasta Széchenyissä on kuitenkin ikoninen lämmin ulkoallas, jossa voisi viettää aikaa vaikka shakkia pelaten.  

Jos rahasta ei ole tiukkaa, lillumishetki Széchenyissä rentouttaa ihanasti. Voisin kuitenkin kuvitella, että mieltäkohottavamman kylpemishetken voisi saavuttaa jossakin toisessa kolkassa Unkaria, kylpylässä, joka ei olisi aivan näin turistien ruuhkauttama ja hinnoiltaan yhtä huima.

Aamupäivän lotraamisen jälkeen oli ihanaa kuljeskella Városligetin puistossa isojen puiden alla ja ihmetellä alkusyksyn ruskaa. Puistossa on myös useita erilaisia ravintoloita. Uidessa ja kylpiessä tulee aina nälkä, ja ihan parasta on kunnon mättöruoka. Meidän valintamme oli klassikkoannos uppopaistettua juustoa, majoneesia ja ranet oluttuopin kera. Puistossa olisi ollut mahdollisuus syödä myös toista uppopaistettua unkarilaista herkkua, nimittäin lángosia, mutta sen säästimme myöhemmälle. 

 

Ravintola Hilda, Budapest

 

Kävellessämme Budapestin pimenneessä syysillassa Pestin puolella V kaupunginosassa leveää József Attila utcaa pitkin, vilkaisimme Nádor utcalle ja siellä loistivat kortteliravintola Hildan lämpimät valot niin kutsuvina, että käännyimme, kävelimme ravintolalle ja kysyimme vapaata pöytää. Meitä onnisti, ja jäimme illallistamaan.

Ruokalista oli lyhyt mutta houkutteleva: perinteistä unkarilaista ruokaa, mutta ei selvästikään ihan maalaiskeittiöversioina. Tilasin lécsón eli papupadan/-keiton. Hildan lécsó oli heittämällä kaunein näkemäni, ja myös superherkullinen! Lisäkkeen sai valita parista proteiinista, ja kun tarjolla kasvisversiona oli paprikamausteinen tofu, toki sen valitsin. Ruokaisa ja proteiinikas annos siis! 

Hilda oli tunnelmallinen, rento ja ruokalistaltaan kiinnostava paikka - lämmin suositus tälle siis. Tosin pöytävaraus kannattaa selvästi tehdä, jos haluaa varmistaa syövänsä täällä. 

Jokilaivaristeily, Budapest

Budapestissa on tarjolla lukuisia Tonavan-risteilyjä: joen Pestin-puoleinen ranta on täynnä laivoja, jotka tarjoavat lyhyitä risteilyjä erilaisilla teemoilla. Osa laivoista on selvästi pitkämatkan jokilaivoja, osa taas pysyvästi laiturissa parkissa olevia ravintoloita tai yökerhoja. 

Meidän laivavalintamme osui nappiin ihan sattumalta: valitsimme historiallisen Kisfaludy-laivan ja olimme liikkeellä illansuussa, eli osuimme auringonlaskuristeilylle. Lippu noin tunnin risteilylle maksoi hitusen yli 20 euroa ja sisälsi lasin kuohuvaa, Tokajin jälkiruokaviiniä tai mehua. Laivalla oli pöytiintarjoilu ja matkan aikana sai ostaa lisää juomia oman maun mukaan.

Kaupunki näyttäytyi vedenpinnasta erilaisena kuin maista, ja pimeän laskeuduttua sekä Budan että Pestin puolen hallintorakennukset loistivat iltavalaistuksessaan. Oli kuin olisi astunut postikorttiin. Tunnin kesto oli juuri sopiva, ja risteily oli sykähdyttävä kokemus. 

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa II

 

Alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Anne Kilpi ja Raija Nylander. Aula & co 2025. Lukija Katja Aakkula, Äänikirjana Storytelin kautta, 25 h 49 min.

Nino Haratihsvilin suurromaani Kahdeksas elämä on suomennettu kahtena niteenä. Osa II keskittyy suvun jäsenten vaiheisiin Stalinin kuoleman jälkeen. Paljon kerrotaan laulaja-lauluntekijä Kittyn elämästä ja urasta lännessä, tarkemmin Lontoossa. 

Toista osaa hieman vaivaa se, että kill your darlings -kirjoitusohjetta ei ole noudatettu: tuntuu siltä, että vuosisadan alkupuolella nuoruuttaan ja elämänsä kukkeinta ajanjaksoa viettäneet henkilöt kuten Stasia sen kuin vaan pysyvät hengissä ja ovat muuttuneet muuttumattomiksi, jähmettyneiksi hahmoiksi - he nyt vain ovat sellaisia kuin ovat, ja pikemminkin miljöötä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä, tapettia tapahtumien taustalla.

Romaanin toisen osan rytmi ei ole yhtä onnistunut kuin ensimmäisessä osassa, mutta tarina kantaa silti loppuun saakka, vaikka välillä siinä onkin tyhjäkäyntiä. Koska romaani on laaja - yhteensä yli viisikymmentä tuntia kuunneltuna - oli aikaa myös miettiä, mikä tässä tuntuu kumman tutulta. Ja oivaltaa: tässä on samanlaisia nyky-bestsellerin elementtejä, kuin Hanya Yanagiharan booktokissakin globaalisti trendanneissa tiiliskiviromaaneissa kuten Pienessä elämässä: useampi kuin yksi henkilöhahmo, traumoja, salaisuuksia, kurjuutta ja väkivaltaa, mutta kuitenkin ylempi keskiluokkainen sävy, joka näkyy esimerkiksi ruokakuvauksissa. Mikään ei siis ole liian kurjaa ja ankeaa, vaikka välillä väkivalta onkin brutaalia ja sen seuraukset kattavat koko ihmiselämän, ehkä ylisukupolvisestikin.

Kahdeksannen elämän tarina yltää nykyaikaan ja romaanissa kertojanäänenä toimivaan Nizaan asti. Lopulta kerronta sulautuu nykyhetkeen. Aikajana ja ihmismäärä, jonka romaani kattaa, ja se huima yksityiskohtaisuus, jolla kerrontaa viedään eteenpäin, tekevät vaikutuksen. Euroopan 1900-luvun historian käänteet välittyvät elävinä teoksesta ja niiden yksilötason vaikutukset tulevast elävästi esiin. 

Viihteellisyyttä ja helpostilähestyttävyyttä lisätään kerronnan keinoin. Kun ensimmäistä osaa lukiessani pohdin, onko suklaa maagisen realismin elementti muutoin realistisuuteen pyrkivässä kerronnassa, toisen osan kohdalla käy selväksi, että vastaus on ei. Suklaa on vain lohduttava elementti ja miljöökuvauksen osa. Toisessa osassa suklaa jää päälleliimatuksi motiiviksi, jonka mukaantulo kohtauksiin tuntuu irralliselta lisältä.

Kokonaisuudessaan Kahdeksas elämä on kuitenkin otteessaan pitävä kokemus.

Puolangan pessimismipäivät, Puolanka

 

Puolangan pessimistien tapahtumakalenterissa on säpinää vuoden jokaiselle päivälle, nimittäin Puolangan pessimismipäivät järjestetään joka vuosi 1.1. - 31.12. Tämän tapahtuman tunnelmaa kävimme kokemassa erään lokakuisen illan auringonlaskun aikaan Pessimismitalon pihassa.

Pessimismitalo sijaitsee Puolangan ruutukaavan rajamailla, eli keskustan reunalla. Tietenkään talo ei ollut auki, mutta jo ilmoitustaulun lukeminen on elämys. Mitätön Show -kiertue alkoi kiinnostella, mutta luonnollisestikaan en ole samaan aikaan siellä, missä kiertue kulloinkin on.  

Jo Puolangalle saapuminen on kokemus, sillä saapujan ottavat vastaan tienvarren taulut tyyliin "Oletko eksynyt? Seuraavana Puolanka".

Kivi, paperi, sakset @ Kiasma, Helsinki

Kiasman kokoelmänäyttelyssä Kivi, paperi, sakset on esillä Kansallisgallerian teoksia 1970-luvulta nykypäivään. Näyttelyssä on hyvinkin monenlaisia teoksia - tässä muutama subjektiivisesti huomion herättänyt teospoiminta.

 

Ari Pelkosen Transforms (2023) on yksinkertaisuudessaan oivaltava. Taulun silkkipaperit näyttävät ihan samanlaisilta arkeilta, joita aikanaan sai ostaa Tiimarista. Niissä on kuitenkin laveerattu värivaikutelma, ja kokonaisuus näyttää elävältä, liikkuvalta ja liehuvalta.

 

Eeva-Mari Haikalan videoperformanssi Mist (2009) on häiritsevä - ja siksi kiinnostava. Teoksen kuvauksessa kerrotaan, että videolla "taiteilija seisoo ja katsoo suoraan kameraan, kun sumutinpulloista suihkutettava vesi hiljalleen kastelee hänet". Tasan näin videolla tapahtuu. Esittelyteksti ohjaa tulkitsemaan performanssia kannanottona savusumujen lisääntymiseen ilmansaasteiden myötä. Naisesta ja märästä valkeasta t-paidasta minulle tulee kuitenkin mieleen ysärin miss wet t-shirt -tyyppiset yökerhojen ohjelmanumerot ja vaahtobileet. Aika on muuttunut.

Maria Dunckerin teokset Kansallispuvut III ja IV hyödyntävät oivaltavasti ja kiinnostavasti muovipusseja ja sikäli ovat samalla kulutuskriittinen kannanotto. Puvuista tulee kuitenkin assosiaatio - sekä niiden estetiikan että varsinkin myös materiaalin näkökulmasta - kuinka mahtava festarointiasu tuollainen olisi mutakeleillä! 

 

Näyttelyn hauskin teos on Jacob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellinen maailma (2009). Tästäkin teoksesta syntyy assosiaatio Tiimari-shoppailuun. Teos koostuu värikkäistä pitkistä katosta roikkuvista nauhoista, jotka muodostavat ehkä muutaman neliömetrin kokoisen alan, jonka sisään voi mennä. Kaikki lettinauhoja käyttäneet havaitsevat heti, että kyse ei ole silkkinauhoista, vaan edullisemmista tekokuituisista, muovisen oloisista nauhoista. Nauhojen kosketteleminen tuottaa kuitenkin nautintoa, ja nauhakuution sisään asteleminen tuottaa yllättävänkin pian myös ahdistavan kokemuksen, kun näkyvyys on nolla ja joka suunnassa on vain lisää värikkäitä nauhoja. Kokemuksellisuudessaan teos on antoisa ja oivaltava!

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa I

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Raija Nylander. Lukija Katja Aakkula. Aula & co, 2024. Äänikirjana Storytelin kautta, 17 h 52 min.

Georgialaisyntyisen kirjailija Nino Haratishvilin romaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) julkaistaan suomeksi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa kattaa georgialaisen suvun saagan ja historian pyörteet1900-luvun alusta tsaarinajan Venäjältä Neuvostoliiton synnyn kautta Hruštševin aikaan saakka. Romaani yhdistää kiehtovalla tavalla yksilötason kerronnan ja suuret yhteiskunnalliset muutokset - sodat, vallankumoukset, vallanpitäjien oikut ja institutinalisoidun väkivallan.

Kerrontaratkaisu romaanissa on nykykirjallisuudessa poikkeuksellinen. Romaanissa on minäkertoja - mikä selittää myös romaanin nimessä olevan omistuksen "Brilkalle". Brilka on suvun nykyajassa elävä kaksitoistavuotias jäsen, joka asuu Euroopassa ja karkaa. Minäkertoja on Niza, Brilkan täti. Minäkertojan ääni tulee ajoittain näkyväksi kerronnassa, kun kertoja tiivistää jotain, osoittaa sanansa nimenomaan Brilkalle tai miettii tarinankerronnan lainalaisuuksia ylipäätään - millä periaatteella hän valitsee, mitä kertoo, tai missä kohdin hän on tietämykseltään rajoittunut kertoja ja arvailee. Pääosin kerronta kuitenkin suodattuu menneessä elävien suvun jäsenten kautta, ja kerronnan fokus siirtyy aina ajassa eteenpäin seuraavaan sukupolveen.

Jollakin lailla Kahdeksannesta elämästä tulee mieleen Gabriel García Marquézin Sadan vuoden yksinäisyys. Vaikka Kahdeksannessa elämässä ei ruusunlehtiä sadakaan taivaalta, suku kollektiivisena keskushenkilönä muistuttaa Marquézin tyylistä - ja toisaalta vaikka Kahdeksas elämä ei maagista realismia varsinaisesti olekaan, siinäkin on ainakin suomennoksen ensimmäisen osan perusteella selittämättömäksi jäävä, maagisen viittaava elementti, nimittäin suklaa. 

Romaanin alussa,tsaarinajan Venäjän aikatasolla suvun patriarkka palaa Georgiaan Euroopasta ja tuo mukanaan kehittelemänsä suklaareseptin. Patriarkalla on unelma avata eurooppalaistyylinen kahvila, joka myy kuumaa suklaata. Näin tapahtuukin, joskin neuvostovallankumouksen jälkeen kahvila kansallistetaan ja siitä riisutaan kaikki porvarilliseen dekadenssiin viittaavat ilmiöt. Suklaaresepti kuitenkin jää sukuun ja siirtyy suvun salaisuutena sukupolvelta toiselle. Patriarkka kertoo salaisen reseptin tyttärelleen Anastasialle, joka on yksi romaanin keskeisistä henkilöhahmoista - minäkertoja on Anastasian lapsenlapsenlapsi. Anastasia (eli Stasia eli Tasa) suhtautuu suklaareseptiin varoen, sillä isä on kertonut hänelle, että suklaan nauttimisesta seuraa onnettomuuksia. Suklaa on siis vastustamattoman hyvää, mutta sen nauttimiseen liittyy vaara.

Suvussa sekä onnea että onnettomuutta piisaa. Historialliset käänteet näkyvät elinoloissa. Sotiin joudutaan, kun maailmansotia on, ja ne muuttavat niin yksilöitä kuin perheitäkin. Gulagiin joudutaan, ja päästäänkö sieltä pois? Jos joku valtiorakenteessa valtaa saava jotain haluaa, hän myös sen ottaa - ja mitä siitä seuraa? Neuvostojärjestelmä kiduttaa, ja naisiin voi soveltaa erityisiä kidutus- ja uhkailumenetelmiä, joissa uhreja ovat sekä varsinaiset uhrit että kidutusta toimeenpaneva, siihen uhkailtu ja pakotettu porras. Millainen side tällaisia yhteisiä kokemuksia kohtalon oikusta kokeneiden välille syntyy? Ja lopulta Georgiassa piirit ovat aika pienet - vastakkain menneisyydessä kohdattujen henkilöiden kanssa voi osua yllättävissä paikoissa. Millaista on asua maassa, jossa jokainen on joko vallankäyttäjä tai vallankäytön kohde - ja asetelmat voivat kääntyä ympäri yhdessä yössä? Neuvostoliitosta ei myöskään noin vain matkusteta pois, vaan se vaatii erityisiä järjestelyjä. Miltä tuntuu elää uuden, salatun identiteetin kanssa vieraassa maassa, kulttuurissa ja kielessä ilman yhteyttä perheeseen ja sukuun?

Esimerkiksi edellä esitettyjä kysymymyksiä Kahdeksannen elämän tarina käsittelee eri henkilöhahmojen kautta. Tarina on runsas ja rikas, ja myös äänikirjan virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Kuunteleminen - vaikka kyseessä onkin juonivetoinen romaani - vaatii siis keskittymistä, ja aluksi virkerakenne tuntui suorastaan vieraannuttavalta. Kun romaanin kuunneltuani huomasin, että alkuteos on saksankielinen, virkerakenne tuntui saavan jonkinlaista selitystä. Olisiko Thomas Mannilla ollut jotain samankaltaista polveilevuutta? Suomentajalla ei kyllä ole ollut helppoa tämän teoksen kanssa - ja äänikirjan kuuntelijakin saa olla paikoin tarkkana omistusliitteiden ja lauseenvastikkeiden kanssa.

Haratishvilin romaanin maailma on samanaikaisesti värikäs ja synkkä. Kuunteluun menee saman tien romaanin toinen osa - josko siinä selviäisi, onko romaani realismia vai maagista realismia, eli mikä on suklaan salaisuus. 

Aino-Mari Tuuri: Menologeja - Tutkimusmatka esivaihdevuosiin

 

WSOY 2025. Lukija Anna Paavilainen. Äänikirjana Storytelin kautta, 9 h 49 min.

Aino-Mari Tuurin esseistinen teos Menologeja - Tutkimusmatka esivaihdevuosiin paikkaa suomalaisessa tietokirjallisuudessa ollutta vaihdevuosien kokoista aukkoa. Suomennettua viime vuosina kirjoitettua kirjallisuutta on saatavilla, samoin lääketieteellisesti painottunutta kotimaista tuotantoa, mutta Menologien lähestymistapa on arkinen ja pohtiva, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. 

Vaihdevuosista soisi puhuttavan ja kirjoitettavan enemmän. Ilmiö vaikuttaa ison osan ihmisistä elämään, ja sen ymmärtäminen varmasti parantaisi monen työpaikan ja kodin ilmapiiriä. Naisten terveys ei ole marginaali-ilmiö, vaikka se sellaisena olis totuttukin näkemään, mitä tuo ansiokkaasti esille esimerkiksi  Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset.

Petri Tamminen: Sinua sinua

 

Otava 2025. Lukija Antti Virmavirta. Äänikirjana Storytelin kautta, 2 h 50 min.

Petri Tammisen pienoisromaani Sinua sinua on rakkaustarina, jossa tunteet ja tarpeet eivät kohtaa ja ihmiset jäävät oman estyneen olemisensa vangeiksi. Päähenkilö, nuori mies, rakastuu Prahan-matkallaan tsekkoslovakialaiseen naiseen (eletään vielä rautaesiripun aikaa), eikä ymmärrä, että tunteet eivät ole molemminpuolisia. Elämä lipuu ohi miehen koettaessa tarrata johonkin, mikä pakenee hänen otteestaan.

Olen nauttinut Tammisen novellien absurdista maailmasta, mutta Sinua sinua -romaani tuntuu lipuvan otteestani kuin elämä sisältöineen romaanin päähenkilöltä.  

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Atena 2025. Lukija Alina Tomnikov. Äänikirjana Storytelin kautta, 5 h 45 min.

Noora Vallinkosken romaani Miten meistä tuli ihmisiä jatkaa kirjailijalle tyypillisellä tematiikalla: romaanissa kuvataan köyhyyttä ja vähäosaisuutta, eletaan yhteiskunnan marginaalissa. Romaanin kannalta keskeinen tapahtumapaikka on "Mörskä", ränsistynyt talo Vantaalla Ikean takana. Mörskässä asuu Monni, ja Mörskä toimii myös Monnin perheeseen ja sukuun kuuluvien tukikohtana maailmassa. Kummipoika elää elämäänsä näennäisesti Mörskässä ja enemmän netin pelimaailmassa, ja myös luokkanousua koettanut tai siinä räpiköivä siskontytär palaa Mörskään maailman kohdellessa kaltoin.

Olen lukenut Vallinkosken aiemmat romaanit Perno Mega City ja Koneen pelko. Esikoinen, ensin mainittu Perno Mega City teki vaikutuksen suoruudellaan ja groteskiudellaan, Koneen pelko puolestaan tuntui analyyttisemmaltaja esseistisemmältä, mutta molemmat tarkastelevat henkilöitä ja maailmaa ymmärtävän katseen läpi. Miten meistä tuli ihmisiä jäi minulle jotenkin etäisemmäksi - enkä oikein osaa analysoida, miksi. Olisiko romaani pitänyt lukea kuuntelemisen sijaan? Tuntuiko henkilösuhteista rakentuva kuvio (Monnin menneisyys) jotenkin epäuskottavalta? En tiedä, oliko vika minussa vastaanottajana, teoksessa itsessään vai meissä molemmissa, mutta Miten meistä tuli ihmisiä ei jättänyt minuun jälkeä samalla tavoin kuin Vallinkosken edeltävät romaanit.

Kotimaisessa kirjallisuudessa köyhyyttä ja vähäosaisuutta kuvaavat minusta kiinnostavasti Noora Vallinkoski ja Hanna-Riikka Kuisma (esimerkiksi Kerrostalo ja Korvaushoito), joten vaikka tässä nurisenkin nuivasti Miten meistä tulu ihmisistä, jään silti odottamaan Vallinkosken seuraavaa avausta. Kirjailijalla on sanottavaa, ja hän käyttää ajassamme tärkeitä puheenvuoroja. 

Kallio Block Party 2025

Kallio Block Party 2025 juhlittiin aurinkoisessa mutta ei enää megahelteisessä säässä Linjoilla ja Tokoinrannassa. Lavoja oli yhdeksän. A live lava tarjosi nimensä mukaisesti livenä soitettua musiikkia, kuvassa Hugo Cajan. 

Monella lavalla oli dj-vetoista konemusasisältöä, mikä sopiikin urbaaniin miljööseen mainiosti. Kaduilla tanssiminen on vapauttavaa!

Väkeä tapahtumassa oli liikkeellä paljon, ja verrattuna vaikkapa vuoden 2012 tunnelmiin tapahtuma on kasvanut kotikutoisuudesta markkinakojujen yleisfestaritunnelmaa kohti. Tunnelma oli kuitenkin kauttaaltaan leppoisa, vaikka väkimäärä Hesarin jutun mukaan jo päiväsaikaan oli noin 8 000, ja illan pimetessä tuntui, että reilusti enemmän.

Edelleen, kuten vuonna 2012, pidän tästä yhden päivän tunnelmasta, rentoudesta ja hyvästä fiiliksestä. 

Purkutaidenäyttely "Parempi maailma" @ Arabia 135, Helsinki

Vuoden 2025 purkutaidenäyttely Parempi maailma järjestetään Keravan sijaan Helsingissä, Arabia 135 -korttelissa. Paikka on helposti saavutettava ja sopii taidenäyttelyn pitämiseen hyvin - mutta purkutaidenäyttelyn rappioromantiikkaa ja estetiikkaa luo mielestäni olennaisesti myös tila, jonka ikään kuin orgaanisilta osilta teokset näyttävät. Arabia 135 taidenäyttelyn pitopaikkana korostaa teosten teosmaista ja erillistä luonnetta, vaikka tässäkin tilassa on useita pieniä huoneita, joihin teokset luovat maailmansa. Tulevaisuudessa toivoisin purkutaidenäyttelyiden kuitenkin palaavan purettaviin kohteisiin: se luo taiteeseen myös tietynlaista vaarantunnetta, tilapäisyyttä ja carpe diem -hetkellisyyttä.

Paremmassa maailmassa on teoksia sekä ammattitaiteilijoilta että aloittelijoilta tai sellaisilta tekijöiltä, jotka eivät ole ikään kuin tunnustettuja taiteilijoita, mikä tuo kiinnostavalla tavalla esille keskustelua tekijyydestä. Toisaalta se tuo näyttelyyn myös teoksia, joissa on ehkä näyttävä idea ja pintataso, mutta joista on vaikeaa saada irti sen syvempää merkitystä tai tulkintaa.

Seuraavassa joitain poimintoja vaikuttavista, häiritsevistä tai ajatuksia herättäneistä teoksista.

 

 

Olli Irmelin Lupa olla poikkeaa estetiikaltaan näyttelyn enemmistöstä ja jo sikäli herättää huomion. Vaaleat kankaat ja niille kirjotut ja kankailta pakenevat työt puhuttelevat.  Kevyt, harsomainen kirjonta tavoittaa perhosten olemuksen ja saa pohtimaan kestäväisyyttä ja katoavaisuutta. Estetiikka tuo mieleen vanhan kesämökin haperoituneet verhot ja sitä kautta ajan vääjäämättömän kulun ja kiertokulun.

 

Toni Esselin Hostile Architecture paitsi kommentoi suoraan kaupunkiarkkitehtuurin syrjiviä ja toiseuttavia rakenteita, saa pohtimaan vahvasti myös ulkoistettua itsevihaa. Teoksen väri- ja äänimaailma yhdessä pitkien piikkien kanssa luo hyvin voimakkaan, vieraannuttavan kokonaisuuden. 

 

Milja Ilona Salosen teoshuoneessa Hämä-hämä-häkki on mustavalkea väritys kuten Esselinkin huoneessa, mutta valkea on kuviollista ja pehmeää, ja valaistus lämmin. Kuitenkin myös Salosen teoksessa tunnelmassa on häiritsevyyttä - ja ehkä sitä tuo eniten teoksen avaimena toimiva nimi. 

Vaikka teoksen sisällä tuntuu pehmeältä, hämyiseltä, lämpimältä ja turvalliselta, onko tämä hämähäkki virkannut itselleen henkilan, joka hetki hetkeltä kutistuu pienemmäksi ja ahtaammaksi tilaksi, ja eristyy täysin ympäröivästä maailmasta ja todellisuudesta? Vallitsevaksi tunnelmaksi jää ahtaus, ahdasmielisyys ja eristäytyvä oman navan ympärille kiertyvä todellisuus - vaikka teoksen voisi tulkita aivan toisin, jos sen nimi olisi vaikkapa Pesä. 

 

Usva Inein Concrete Hopes rakentuu neiliöiden varaan. Neliö on ikkuna elementtikerrostalon maailmaan, neliö on kuva. Teos kommentoi maahanmuuttajuutta ja toiseutta. Lakanamainen liehuva, liikkuva kangas luo hienosti kontrastia kovien, kulmikkaiden seinien kanssa.

 

Olio Yli-Suomun teoksessa Luontoni nousee lovesta on käytetty kiinnostavalla tavalla luonnonmateriaaleja maalauksen osana.  

 

 

Viivi Kiiskisen ahdistavanvaaleanpunainen huone Temuttajan unelma on kulutuskriittinen kannanotto, jostä välittyy hyvin se, kuinka liika katoaa muun liian joukkoon ja pinkki ei pinkistä erotu. Teos vyöryy katsojaa kohti ja tuntuu tukahduttavalta. 

 

Paremman maailman teokset saavat ajattelemaan ja niiden äärellä on ihanaa se, kuinka keskenään erilaisia teoksia samaan näyttelyyn mahtuu ja kuinka huoneesta toiseen kävelemällä päätyy ihan erilaisiin tunnelmiin.