Tinni Ernsjöö Rappe & Jennie Sjögren: Liian tunnollinen

Otava 2005. Ruotsinkielinen alkuteos Diagnos: Duktig. Handbok för överambitiosa tjejer och alla andra som borde bry sig, 2002.

Ruotsalaisten Tinni Ernsjöö Rappen ja Jennien Sjögrenin kirjoittama Liian tunnollinen sopii silmiä avaavaksi mutta myös kannustavaksi luettavaksi kenelle tahansa työelämässä tai yhteiskunnassa mukana olevalle, eritoten naisille ja vielä tarkemmin sanottuna nuorille naisille. Ote on feministinen, muttei millään lailla paasaava, päinvastoin.

Teoksessa on useita syvähaastatteluja, joissa on haastateltu naisia, jotka ovat uupuneet (työ)elämässä. Tapausesimerkit antavat samastumispintaa ja ovat samalla selviytymistarinoita. Pelkistä tapausesimerkeistä teos ei kuitenkaan suinkaan koostu. Kokonaisuus on kirjoitettu kiinnostavasti ja se herättelee ajattelemaan omaa elämää, omia elämänvalintoja ja arvoja - ja myös sitä, miten omaa elämäänsä voi muuttaa.

Feminismi näkyy teoksen läpäisevänä arvopohjana. Teos myös tekee näkyväksi sen, että feminismiä todellakin tarvitaan edelleen. Tätä havainnollistaa osuvasti kohta, jossa lainataan ruotsalaista psykoanalyytikkoa ja kirjailijaa Irene Matthisia. Matthis kutsuu tytön kasvuaikaa perheen perustamiseen (eli nykyään noin kolmekymppisyyteen) saakka "onnelliseksi kuherruskuukaudeksi". Tuolloin Matthisin mukaan tytön on vaikeaa omaksua tietoa sukupuolisesta syrjinnästä, hän ei tunne itseään syrjityksi ja uskoo vahvasti itseensä. Hän ei suostu kuulemaan vanhempien naisten varoittavia sanoja "Kyllä sinä vielä huomaat". Matthis toteaa: "Se on ihana mutta petollinen vaihe. Tytöt pitävät itsestään selvänä , että ovat samanarvoisia kuin pojat. Sitten he kohtaavat todellisuuden, joka ei pidäkään sitä itsestään selvänä." Ja tätä asiaa konkretisoidaan teoksessa monin tavoin - mikäli omasta elämästä ei tule mieleen esimerkkitapauksia ja asia tässä referoituna vaikuttaa löyhästi argumentoidulta.

Liian tunnollisen fokuksessa on työelämä, mutta teos käsittelee yhteiskuntaa ja (naisen) elämää laajemminkin. Liian tunnollisessa käsitellään paljon kiireen ongelmaa. Teos ravistelee ajattelemaan väitteillään: "Kiireyhteiskunnassa emme enää oikein ymmärrä, että eläminen vie aikaa." Esimerkiksi havainnollistamaan tätä väitettä teos nostaa ihmiset, jitka kokevat, että hampaidenpesu vie liikaa aikaa, ja toivovat siihen jotakin tehokkaampaa menetelmää. Mikä on tavanomaista, ikään kuin normaalia ja ihmiselämään kuuluvaa; mitä voi tai edes kannattaa tehostaa?

Ihminen on rajallinen olento, vaikka itse kukin kokee omat kaikkivoipuuden hetkensä. Rajallisuuden kohtaaminen voi olla turhauttavaa - varsinkin, jos sitä ei tiedosta tai tuntee avuttomuutta sen edessä. Arjen tasolla ajankäyttö tuntuu joskus lähes mahdottomalta. Miten tähän kaikkeen voi riittää aikaa? Minulla ei ole aikaa! Ja sitten on jatkuva kiire - ja mahdollisesti myös syyllisyys, huono omatunto ja pitkä lista tekemättömiä asioita.

Ajankäyttöä - liittyen myös laajemmin elämän suunnittelemiseen kuin vain vuorokauden tuntien lyhytaikaiseen riittämiseen - teos käsittelee liikkeenjohdon konsultti Klara Adolphsonin budjettimetaforan kautta. Adolphson kehottaa laatimaan budjetin elämästä - ja budjetti tarkoittaa yksinkertaisesti elämän suunnittelemista:

"Monet tekevät sen virheen, etteivät laske asioita yhteen, kun haaveilevat elämästään, ja siten he luovat itselleen paineita. Budjetti ei pidä."

Adolphson ottaa esimerkin omasta elämästään:

"Haluan hyvän työn, johon voin käyttää paljon aikaa, pitää kunnolla huolta koirastani, treenata kolme kertaa viikossa ja aloittaa ratsastuksen. Olen jo kauan halunnut sitä, ja se kalvaa minua: miksen koskaan aloita ratsastusta? Jos ajattelen asiaa edes kaksi sekuntia, tajuan etten ole tehnyt budjettia. En pysty tekemään kaikkea tuota, koska tarvitsen aikaa olla tekemättä mitään ja perheeni ja ystävieni tapaamiseen. Silti tunnen itseni huonoksi, kun en hoida ratsastusasiaa."

Noora Bäckgren kirjoitti tästä samasta asiasta erittäin havahduttavan osui ja upposi -tyylisen kolumnin Helsingin Sanomiin tänä syksynä. Kolumnissaan Mitä antautuneempi ihminen on työlleen, sen tarpeettomampi hän on ympärillään oleville ihmisille Bäckgren nostaa esille eritoten ajankäyttöön liittyviä asioita. Hän havainnollistaa näkemyksiään numeroilla: "Voi ajatella, että ihminen, joka antaa työlleen sataprosenttisen panostuksen, antaa perheelleen, läheisilleen ja harrastuksilleen nolla prosenttia. Nolla ei välttämättä näytä nollalta; ihminen tulee kyllä töistä kotiin, mutta hänen henkinen panostuksensa kotona tai muualla työelämän ulkopuolella on yhtä suuri kuin biojäteastiaan heitetyn omenan kuoren."

Liian tunnollinen ottaa myös kantaa tähän prosenttikeskusteluun:

Teoksen lukeminen on havahduttava kokemus, mutta myös myönteisellä tavalla. Lukeminen antaa ajattelemisen aiheita ja myös ajattelemisen työkaluja.


* * *

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
29. Kahden kirjailijan yhdessä kirjoittama kirja

Sara Burlin Pellbäck: Minä. Opi sanomaan ei.

Minerva 2010. Suom. Pirjo Aho. Alkuteos Lär dig säga jag och nej, 2009.

Sara Burlin Pellbäckin kirja Minä. Opi sanomaan ei. Elämän ohjat omiin käsiin kuulostaa nimensä perusteella lupaavalta, mutta kokonaisuus on melko puuduttava: ote ei ole innostava eikä sisällössä ole oikein mitään uutta tai oivaltavaa. Aikansa voi käyttää paremminkin kuin tämän teoksen parissa.

Teoksen paras anti on mielestäni kohta, jossa käsitellään ein sanomista imurikauppiastilannetta esimerkkinä käyttäen:

"Stressaantuneina puhumme helposti liikaa. Kuvittelemme ehkä, että oma puhe rauhoittaa itseämme ja vakuuttaa toisen, ettemme todella voi tai halua tehdä sitä, mitä meiltä pyydetään. Itse asiassa vaikuttaa siltä, että tulemme ylipuhutuiksi tai kyseenalaistetuiksi sitä helpommin mitä enemmän selitämme. Ajattele esimerkiksi pölynimurikauppiasta, joka soittaa ovikelloasi ja kysyy, etkö ostaisi uutta pölynimuria. Jos vastaat 'en, minulla on jo pölynimuri, ja se on oikein tehokas ja melko uusikin', myyjällä on siinä tapauksessa monta lankaa, joista vetää. Saat kuulla, kuinka tehokas hänen pölynimurinsa on ja kuinka nopeasti juuri sinun imurimerkkisi itse asiassa kuluu. Myyjän on vaikeampi perustella, jos sanot vain 'ei kiitos', ja saat keskustelun helpommin loppumaan."


* * *

Lukuhaaste 2016:

8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta

Antti J. Jokinen: Pahan kukat

Näin huonoa elokuvaa kuin Antti J. Jokisen ohjaama Pahan kukat (2016) en ole aikoihin nähnyt. Vastikään televisiosta tullut Dan Brownin samannimiseen romaaniin perustuva läpeensä kliseinen Enkelit ja demonitkin (2009) näyttää Pahan kukkien rinnalla silkalta shakespearelta.

Pahan kukkien vakavin ongelma on juonen uskomattoman tasoinen lapsellisuus ja kömpelyys. Elokuva kertoo perheestä, jossa on kaksi poikaa. Toinen  on 26-vuotias jotakuinkin syrjäytynyt ja huumemaailmassa sekoileva Juno (jota näyttelee samanniminen suomalaisräppäri - haettiinko tällä kenties uskottavuutta?), toinen on 14-vuotias tiedostava mutta tietysti teinimäinen punkkari Sipe (Viljami Nojonen). Intertekstuaalisena pohjana elokuvalle on Charles Baudelairen samanniminen runokokoelma, jota Sipen äidinkielentunnilla koulussa käsitellään ja jonka kautta opettaja pyrkii saamaan luokkansa käsittelemään sitä, onko väkivalta missään tilanteessa oikein.

Elokuvan alkupuoli keskittyy kuvaamaan nuorten päähenkilöiden sekoilua (missä kohdin juonettomuus on tarinan kannalta perusteltua), ja sitten kun asiat alkavat kärjistyä, ne kärjistyvät juuri niin alleviivatusti, osoittelevasti ja kliseisesti kuin vain ikinä voi kuvitella. Hohhoijaa.

Pahan kukat kärsii myös siitä, mistä jokainen suomalainen elokuva- ja tv-tuotanto tuntuu kärsivän: läpeensä paskasta äänityöstä. Pahan kukat on koettanut paikata heikkoa äänenlaatua nostamalla volyymin korviasärkeväksi sellaisissa kohtauksissa, joissa on kovia ääniä. Tällainen on muun muassa elokuvan alku. Alkumusiikki sattui korviin leffateatterissa niin paljon, että ajattelin, josko tämä tällaisena jatkuu, lähden menemään kesken elokuvan. Miten tällainen on sääntö-Suomessa edes mahdollista? Kun itketään siitä, kuinka nuoriso tuhoaa kuulonsa nappikuulokkeilla ja säädellään keikkojen ja festareiden äänenvoimakkuuden ylärajaa mittarit toisessa kädessä ja toisessa kädessä puhelin, jossa joku nimbyilijä valittaa musiikin kuulumisesta kaupunkiasunnon ikkunasta sisään, niin samalla elokuviin pitäisi mennä peltorit päässä. Ja tietenkään samalla kuiskatut tai mumistut vuorosanat eivät kuulu katsomoon ollenkaan. No, onneksi leffassa oli sentään ruotsinkielinen tekstitys. Olisi voinut olla suomenkielinenkin.

Kaksi hyvää asiaa Pahan kukista voidaan kuitenkin sanoa: isän hahmo (Eero Aho) on rakennettu kiinnostavaksi ja syvälliseksi ja näyttelijätyö on uskottavaa (joskin lopussa juonenkuljetus pilaa tämän hahmon). Musavideoestetiikka - jos siitä pitää tai jos sellaista haluaa tehdä - on toteutettu uskottavasti ja Helsingistä on tehokkaasti etsitty miljööksi kaikkein rumimmat ja ankeimmat paikat, joita kuvitella saattaa.

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys

"Se alkoi tavalliseen tapaan, tällä kertaa hotelli Lassimon naistenhuoneessa."

Tammi 2012. Suom. Heikki Karjalainen. Alkuteos A Visit from the Goon Squad, 2010. 410 s.

Jennifer Eganin romaani Aika suuri hämäys on viihdyttävä ja mukaansatempaava romaani, mutta sitä ei pitäisi lukea näin pitkien taukojen kera kuin itse luin, koska se on myös toisaalta varsin kokeellinen romaani esimerkiksi kerrontatekniikaltaan, toisaalta kerronta hyödyntää näkökulmatekniikkaa, mikä tuo romaaniin monen henkilöhahmon version tapahtuneista ja myös sivujuonina heidän omat elämäntapahtumansa, mikä kokonaisuudessaan tekee romaanista osin vaikeaselkoisen - tai ainakin vaatii lukijalta skarppaamista.

Eganin kirjoitustyyli on mielestäni hyvin viehättävä: pidin paljon hänen romaanistaan Sydäntorni (suom. 2013), ja kiinnostava on Aika suuri hämäyskin, vaikkakin se on myös vaativampi. Aika suuren hämäysen teemana on aika ja se, miten ihmiset ovat ajan armoilla, toimivatpa he sitten miten tahansa. Ihminen ei ole kaikkivoipa tai ikuisesti nuori, sen näyttää Aika suuri hämäys lempeän raa'alla, ironisella ja yksityiskohtaisella kuvauksellaan.

Monet henkilöhahmoista ovat nauttineet (?) elämästään niin holtittomasti, että aikuisuus tai vanheneminen ei ole mitään herkkua:

"'Sinun kahdenkympin villityksesi', niin kuin äiti kutsuu hukattuja vuosiani yrittäessään vakuuttaa, että minulla oli täysi oikeus pitää vähän hauskaa, mutta minä kyllä aloitin ennen kuin täytin kaksikymmentä ja jatkoin paljon kauemmin kuin kymmenen vuotta, Toivon sydämestäni, että ne ajat ovat nyt takanapäin. Aina joskus aamulla ikkunasta paistava aurinko näyttää kummalliselta. Silloin istun keittiön pöydän ääreen ja sirotan suolaa käsivarsieni ihokarvoille. En voi olla ajattelematta, että kaikki on ohi. Elämä meni menojaan, ja minä jäin tähän. Sellaisina päivinä tiedän, ettei minun kannata sulkea silmiäni liian pitkäksi aikaa, tia sitten hupi vasta alkaakin."

Toisaalta, olisiko aikuisuus tai vanheneminen välttämättä sen herkumpaa, vaikkei nuorena olisikaan sekoillut - myös sen Aika suuri hämäys kyseenalaistaa, Keskiluokkaisuus ei näyttäydy sen auvoisampana ratkaisuna kuin alamäki tai rappiokaan. Yksi henkilöhahmoista tarkastelee omaa asemaansa suhteessa yhteiskunnan luokkaeroihin lopultakin varsin tyytyväisenä:

"Omalla kohdallani homma oli - miten sen nyt sanoisi - päässyt vähän nuupahtamaan. Olin kaupungin hommissa alakoulun vahtimestarina ja kesällä keräsin roskia Williamsburg Bridgen lähellä sijaitsevassa puistossa East Riverin rannalla. En hävennyt millään lailla näitä hommia, koska ymmärsin jotain, mitä kukaan muu ei tuntunut tajuavan: siinä on vain mitättömän pieni ero, onko työssä lasisessa pilvenpiirtäjässä vai kerääkö roskia puistossa, niin pieni että ero on olemassa vain ihmisten mielikuvissa. Tai ehkä mitään eroa ei edes ole."

Aika suuri hämäys tekee runsaasti ironisia havaintoja myös nykyajan mediayhteiskunnasta, sosiaalisesta mediasta, identiteetin rakentamisesta ja valvontayhteiskunnasta. Todellisesta elämästä ja Facebook-elämästä kaikkitietävä kertoja ennakoi eräässä luvussa näin:

"Ramseyn safarin jäsenet olivat kokeneet jotain, josta he voivat kertoa tarinoita koko loppuelämänsä. Jotkut heistä ryhtyvät vuosia myöhemmin etsimään toisiaan Googlesta ja Facebookista, kykenemättä vastustamaan näiden sivustojen tarjoamaa toiveiden täyttymystä: Mitä mahtaa kuulua sille...? Parissa tapauksessa yhteydenotto johtaa tapaamiseen, jossa muistellaan menneitä ja hämmästellään ajan tuomio ruumiillisia muutoksia, jotka tosin haihtuvat muistelijoiden melestä muutamassa minuutissa. - - yleensä tapaamiset saavat muistelijat toteamaan, että yhteinen safari kolmekymmentäviisi vuotta aikaisemmin ei ole kovinkaan merkityksellinen side, ja ihmettelemään, mitä he oikeastaan odottivat."

Monien romaanin henkilöhahmojen elämä liitty tavalla tai toisella musiikkibisnekseen, julkisuuteen tai kuuluisuuteen. Näihinkin aiheisiin ja teemoihin romaani antaa ironisen katselukulman. Yksi hahmoista on Bosco: rokkitähti nuorena, ja vanhana, no...:

"'Levyn nimi on Sieltä tänne', Bosco sanoi. 'Ja siihen kysymykseen haluan vastata ihan ensimmäiseksi: Kuinka mä muutuin rokkitähdestä lihavaksi paskaksi, joka ei kiinnosta ketään? Eikä nyt teeskennellä, ettei niin tapahtunut. - - 'Mä olen valmis antamaan haastetteluja, musta saa tehdä henkilökuvia, ihan mitä vaan' , Bosco jatkoi. 'Antaa tulla sitä paskaa tuutin täydeltä. Joka saatanan nöyryytys julkisuuteen. Tämä on todellisuutta. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin on vaikea olla hyvännäköinen, varsinkin jos puolet sisuskaluista on poistettu. Aika on suurta hämäystä. Eikö sitä niin sanota?'"

Miten ihmisen elämä muotoutuu ja määrittyy? Onko nuoruuden hybriksellä hintansa?

"Hän muisteli vanhoja aikoja - - aikoja ennen avioliittoa, ennen vanhemmuutta, rahattomia aikoja, kovien huumeiden aikoja, vastuuttomia aikoja, jolloin he vielä hengailivat Lower East Sidella Boscon kanssa, menivät nukkumaan vasta auringon noustua, vierailivat epäröimättä tuntemattomien ihmisten luona, naivat välittämättä siitä näkikö joku heidät, olivat tyhmänrohkeita. Useammin kuin kerran kuvioon kuului (hänen kohdallaan) myös heroiinin piikittäminen, koska sehän oli kaikki pelkkää leikkiä. He olivat nuoria ja terveitä ja heillä oli aina ollut onni puolellaan - mitä pelättävää heillä oli? Jos jokin ei heitä miellyttänyt, mikään ei estänyt heittämästä kaikkea sikseen ja aloittamaan alusta. Mutta nyt Bosco oli niin sairas että pystyi tuskin liikkumaan ja suunnitteli kuumeisesti omaa kuolemaansa. Oliko se tulosta jostain yllättävästä luonnonlakien vääristymästä vai eikö siinä ollut mitään ihmeellistä? Olisiko heidän pitänyt ymmärtää etukäteen, mitä oli tulossa? Olivatko he itse aiheuttaneet sen?"


* * *

Kirjahaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
17. Kirjassa juhlitaan
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

CircOpera @ Kansallisooppera, Helsinki

CircOpera on kirkkaasti paras ja vaikuttavin sekä ooppera- että sirkusesitys, jota olen koskaan ollut katsomassa. Miten tällaista konseptia ei ole keksitty aiemmin? Vai olenko vain onnistunut missaamaan spektaakkelin? Esitys hyödynsi Kansallisoopperan salia ja lavaa hienosti, ja koko rakennukseen oli saatu karnevaalin tunnelmaa sillä, että käsiohjelmia ja muita ohheistuotteita myytiin sirkuskärryistä, vahtimestarit olivat pukeneet käsiohjelman kannesta askarreltavan naamion silmilleen ja salissa parvia pitkin kiersi värillisten sirkuslamppujen rivistöt. Myös Kansallisoopperan lavatekniikka oli kuin tarkoitettu tällaista esitystä varten.

Oopperan ja sirkuksen yhdistäminen toi oivallisesti esiin kummankin taiteenlajin parhaat puolet. Kerrankin sirkusesityksissä kuultava musiikki oli olennainen osa live-esitystä, ja kuinka taidokasta se olikaan! Huumoria hyödynnettiin paljon: esimerkiksi siirtymäosissa toisaalta esiin lipui pilven päällä harppua soittava enkeli, toisaalta lavan halki vyöryi villin vapaasti laukkaava flyygeli kuin häkistään karannut sirkusleijona - jota tirehtööri jahtasi hädissään piiskaa huitoen.

Ja entäpä esitysnumerot itsessään! Mukana oli paitsi huumoria ja hauskuutta, myös näyttäviä joukkokohtauksia, pyrotekniikkaa - joka lämmitti permannon puolivälissä istuvienkin kulmakarvoja ihan kunnolla -, taidokasta köysiakrobatiaa ja nuoratasapainoilua, joissa ei voinut kuin ihastella esiintyjien kehonhallintaa ja lihaskuntoa, koskettavia ja intiimimejä kohtauksia mutta myös toki lähestulkoon henkeäsalpaavan jännittävä ja näyttävä kuolemanpyöräesitys ensimmäisen puoliajan lopussa.

Tämä esitys sai minut hieman ymmrätämään sitä, mikä oopperan merkitys ja rooli on voinut taiteenlajina joskus olla, ja ajattelinpa sitäkin, että tällainen esitys voisi saada myös niin sanotut kansan syvät rivit uskaltautumaan kokeilemaan oopperassa käymistä ja mahdollisesti ymmärtämään, kuinka uskomattoman upea ja mukaansatempaava oopperaesityskin voi olla.

CircOpera on vaikuttava kokemus, joka ei hevillä unohdu: ja myös ehdottomasti hyvän mielen kokemus, joita näinä ankeina aikoina tarvitaan. Yleisö poistui hymyilevänä paikalta.

Absoluuttinen nollapiste 25v @ Tavastia, Helsinki

Absoluuttinen nollapiste soitti 25-vuotisjuhlakeikan Tavastialla keskiviikkona 21.9., ja olipa hieno keikka. Pasari oli miksattu niin lujalle, että se tuntui rintalastassa, bändi soitti napakasti ja ilotellen ja välispiikit olivat lakonisuudessaan hauskoja ja toimivia. Valojen käyttö loi kappaleisiin hienosti tunnelmia. Tällaisella keikalla on mahtavaa olla mukana.

Lollapalooza Music Festival @ Treptower Park, Berliini

Lollapalooza-festivaali Berliinin Treptower Parkissa oli kokemus. En ole koskaan aiemmin ollut ulkomaanfestivaaleilla (mikäli 1990-luvulla käyntiäni virolaisilla rokkifestareilla ei lasketa; ja ei sitä ehkä lasketa), joten Lollapalooza 70 000 kävijällään oli sikälikin kokemus.

Sunnuntai-illan pääesiintyjä - kuin myös varsinainen syy festarilippujen hankkimiseen - oli Radiohead. Sitä katsomaan kerääntynyt ihmismassa oli massiivinen, joten koska emme halunneet viettää tuntikausia päivystämässä päälavan edessä, pääsimme lähimmillämme miksauskopin tuntumaan.

Radioheadin keikkasetti Lollapaloozassa oli kokonaisuudessaan varsin erikoinen ja vieraannuttava. Joitain hittejäkin oli mukana ja encoressa soitettiin Karma Police, mutta setissä oli mukana paljon vaikeasti lähestyttäviä biisejä ja kokonaisuus uhkasi olla jopa uuvuttava. 

Radioheadille oli varattu myös päivän pisin slotti, kaksikymmentä vaille kahdeksasta kymmeneen, ja jotakuinkin sen ajan bändi myös käytti.

Festivaaliohjelma oli varsin monipuolinen. Päivemmällä kävimme tanssimassa dj-lavalla Lost Frequensiesin tahtiin ja fiilistelemässä sekä upeaa säätä - aurinkoa ja lämpötila noin 30 astetta...

...että Róisín Murphyn keikkaa.

Oli myös kiinnostavaa vertailla Lollapaloozan järjestelyjä ja tunnelmaa kotimaisiin festareihin. Puistoalueen tarjonnasta (musiikkia, ruokaa, juomaa, festarituotteita, jonkinlainen messualue jolla esiteltiin ympäristöasioita ja myytiin erilaisia ekotuotteita jne.), ihmismäärästä ja suunnittelusta (lavojen sijainnit, alueen jako aukioihin ja kulkureitteihin sekä wc-alueisiin) tuli mieleen keskikokoinen suomalainen kaupunki. Alueella liikkuessa kartta tuli ihan tarpeeseen.

Suomalaisittain silmiinpistävin ero liittyi alkoholikulttuuriin ja -tarjontaan. Juomia saattoi ostaa eri puolilta festarialuetta ja niiden kanssa sai liikkua täysin vapaasti. Kukaan vastaan tullut festarikävijä ei kuitenkaan ollut örvellyskunnossa. Myös tämä usean festarikävijän olalla tai kädessä kulkenut mehupurkki-jesari-innovaatio herätti huomioni: 

Kuinka kätevä tapa kuljettaa juomaa! Suomessa en ole näihin törmännyt.

Myös ihmismassan festarialueelta poistumisen logistiikkaa oli kiinnostavaa seurata. Festaripuiston läheisyydessä oli kaksi juna-asemaa, joten meillä ei ollut kiirettä lähteä ruuhkaan heti pääesiintyjän päätettyä settinsä. Sen sijaan oli lähes hypnotisoivaa seurata nurmikolla olutta siemaillen sitä, kuinka kaikki Radioheadia katsomassa olleet (kuinka monta kymmentä tuhatta?) ihmistä suuntasi alueen porteille: mikä määrä jalkapareja ja tomua!

Tämän festarikokemuksen perusteella haluan jatkossa ehdottomasti uudelleen ulkkarifestareille: paitsi että kesäinen Berliini irrotti niin kehon kuin mielenkin syksyä kohti kallistuvasta (jatkuvasti enenevässä määrin fasistoituvasta) Suomesta, festaritunnelma oli rento ja rokkaava.