Sunnuntai-illan pääesiintyjä - kuin myös varsinainen syy festarilippujen hankkimiseen - oli Radiohead. Sitä katsomaan kerääntynyt ihmismassa oli massiivinen, joten koska emme halunneet viettää tuntikausia päivystämässä päälavan edessä, pääsimme lähimmillämme miksauskopin tuntumaan.
Radioheadin keikkasetti Lollapaloozassa oli kokonaisuudessaan varsin erikoinen ja vieraannuttava. Joitain hittejäkin oli mukana ja encoressa soitettiin Karma Police, mutta setissä oli mukana paljon vaikeasti lähestyttäviä biisejä ja kokonaisuus uhkasi olla jopa uuvuttava.
Radioheadille oli varattu myös päivän pisin slotti, kaksikymmentä vaille kahdeksasta kymmeneen, ja jotakuinkin sen ajan bändi myös käytti.
Festivaaliohjelma oli varsin monipuolinen. Päivemmällä kävimme tanssimassa dj-lavalla Lost Frequensiesin tahtiin ja fiilistelemässä sekä upeaa säätä - aurinkoa ja lämpötila noin 30 astetta...
...että Róisín Murphyn keikkaa.
Oli myös kiinnostavaa vertailla Lollapaloozan järjestelyjä ja tunnelmaa kotimaisiin festareihin. Puistoalueen tarjonnasta (musiikkia, ruokaa, juomaa, festarituotteita, jonkinlainen messualue jolla esiteltiin ympäristöasioita ja myytiin erilaisia ekotuotteita jne.), ihmismäärästä ja suunnittelusta (lavojen sijainnit, alueen jako aukioihin ja kulkureitteihin sekä wc-alueisiin) tuli mieleen keskikokoinen suomalainen kaupunki. Alueella liikkuessa kartta tuli ihan tarpeeseen.
Suomalaisittain silmiinpistävin ero liittyi alkoholikulttuuriin ja -tarjontaan. Juomia saattoi ostaa eri puolilta festarialuetta ja niiden kanssa sai liikkua täysin vapaasti. Kukaan vastaan tullut festarikävijä ei kuitenkaan ollut örvellyskunnossa. Myös tämä usean festarikävijän olalla tai kädessä kulkenut mehupurkki-jesari-innovaatio herätti huomioni:
Myös ihmismassan festarialueelta poistumisen logistiikkaa oli kiinnostavaa seurata. Festaripuiston läheisyydessä oli kaksi juna-asemaa, joten meillä ei ollut kiirettä lähteä ruuhkaan heti pääesiintyjän päätettyä settinsä. Sen sijaan oli lähes hypnotisoivaa seurata nurmikolla olutta siemaillen sitä, kuinka kaikki Radioheadia katsomassa olleet (kuinka monta kymmentä tuhatta?) ihmistä suuntasi alueen porteille: mikä määrä jalkapareja ja tomua!
Tämän festarikokemuksen perusteella haluan jatkossa ehdottomasti uudelleen ulkkarifestareille: paitsi että kesäinen Berliini irrotti niin kehon kuin mielenkin syksyä kohti kallistuvasta (jatkuvasti enenevässä määrin fasistoituvasta) Suomesta, festaritunnelma oli rento ja rokkaava.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti