HIM @ Tavastia, Helsinki

HIMin uudenvuodenkeikka loppunmyydyllä Tavastialla oli onnistunut tapa ottaa vastaan vuosi 2016: hyvä fiilis, hyvä keikka ja hyvät biisit!

Woolshed Bar & Kitchen, Helsinki

Taidenäyttelyssä tulee nälkä, ja Woolshedin tuulikaapin lattialla näkyneiden Kiasman pääsylippujen perusteella emme olleet ainoat Kiasmasta tähän ravintolaan suunnanneet näyttelyvieraat.

Woolshed on australialaistyylinen hampurilaisbaari, jonka ruokalistalla on myös kaksi vegeburgeria. Joka päivälle on myös jokin happy hour -tyyppinen teema, ja keskiviikkona alessa on skumppalasi (2,50 e), joten paikassa piipahtaminen on käymisen väärti.

Hampurilaiset olivat hinta-laatusuhteeltaan onnistuneita, mutta erityistä gastroelämystä ne eivät tarjonneet.

Baari on sisustettu raakalautaseinin ja seinillä on varsin suuria televisioita, joista näytettiin ainakin keskiviikkona urheilua, mahdollisesti jotain jääkiekkoa. Erityisen intiimi illanviettopaikka ei siis ole kyseessä, mutta ihan toimiva ruokapaikka.

Kiasma, Helsinki

Jani Leinonen: Tottelemattomuuskoulu

Kiasman joulukuun 2015 lopun näyttelyistä ehdottomasti kiinnostavin on Jani Leinosen Tottelemattomuuskoulu. Budapestissä järjestetty Hunger King -performanssi oli paljon esillä mediassakin, nyt se on esillä pahvisena toisintona Kiasmassa. Brändilogofontein kirjoitetut iskulauseet herättävät ajattelemaan, kuinka brändätty maailmamme onkaan - ja näyttelykävijä pääsee tepastelemaan myös brändien hautausmaalla. Näyttelyn ajatuksiaherättävimmät teokset ovat mielestäni Elovena-paketin muunnelmista koottu kollaasi sekä eri kaupunkien kerjäläisiltä ostetut kyltit, jotka on kukin kehystetty omaan kehykseensä ja joita jatkuu lattiasta kattoon.

Face to Face - Muotokuva nyt

Muotokuvanäyttelyn kiinnostavin työ oli laitettu varsinaisen näyttelyalueen ulkopuolelle: eri tavoin sijoiteltuja peilejä ja lattialle niiden edessä neliönmuotoisia mattopaloja, joille voi mennä seisomaan. Peilikollaasi sai ajattelemaan rajaamisen ja näkemisen tapoja, joita sitten näyttely itsessään avasi lisää.

Eri mieltä - Nykytaiteen toisinajattelijoita

Tästä näyttelyosioista jäi mieleen viisi työtä: kissanpissanhaju ensimmäisessä veistoshuoneessa, turhaa ja hankalaa työntekoa kuvaava video, mielenosoiusvalokuvista leikatut pienet mustavalkoiset paperinukkemaiset hahmot, joita oli pitkä hyllyllinen mitä moninaisimpine vaatimuksineen, valokuvasarja, jossa mies kävelee askelia erilaisten katastrofien ja tragedioiden tapahtumapaikoilla, ja nättelyn lopussa oleva intertekstuaalisin viittein saamelaisten asemaa näkyväksi tekevä teossarja.

Mukana oli vahvasti niin hittejä kuin hutejakin, ja kiinnitin huomiota siihen, että monen teoksen esittelytekstissä tuotiin esiin myös se, mitä taiteilija haluaa kullakin teoksella sanoa. Jäin miettimään: miksi katsojalle täytyy kertoa tämä? Eikö katsojan tulkintakykyyn luoteta, vai eikö teos itsessään riitä välittämään sitä, mitä taiteilija haluaa sillä sanoa?

Markus Heikkerö: Elämä on turhaa baby...

Suomalaisen undergound-taiteilija Markku Heikkerön teoksissa on nähtävillä huikea muutos: siinä missä näyttely alkaa maalauksilla, joista välittyy niin provokaatio kuin puberteettikin, tyyli kasvaa vaikuttavaksi näyttelyhuoneissa etenemisen myötä: viimeisessä huoneessa on esillä massiivisia teoksia, joista osin tulee mieleen solubiologia tai jokin omituinen kirkko. Toiseksi viimeisessä huoneessa olevat taulut ovat näyttelyn erilaisimmat: niissä on maalattu tyhjyyttä, aukioita, joissa aukiomaisuus korostuu. Pastellisävyt eivät ole henkilökohtaisesti suosikkejani, mutta näihin tauluihin oli saatu maalattua niin tila kuin valokin, ja teokset olivat hämmästyttäviä.

Svetlana Aleksijevitš: Tšernobylista nousee rukous. Tulevaisuuden kronikka.

"Valko-Venäjä... Maailmalle me olemme terra incognita, tuntematon ja tietymätön maa."

Tammi 2000/2015. Suom. Marja-Leena Jaakkola. Venäjänkielinen alkuteos  Tšernobylskaja molitva. Hronika buduštšego, 1997. 392 s.

Tämä on yksi parhaista ja vaikuttavimmista kirjoita, jonka olen lukenut. Vai onko tämä edes kirja? Tuntuu siltä, että Svetlana Aleksijevitšin Tšernobylista nousee rukous on jotain enemmän, yritys sanallistaa jotain sellaista kokemusta, jolle on vaikeaa löytää sanoja, koska mitään sellaista ei ole tapahtunut sitä ennen tai sen jälkeen. Myös suomennos on äärimmäisen sujuva. Aleksijevitš on todellakin Nobelinsa ansainnut.

Tšernobylista nousee rukous on moniääninen romaani, joka koostuu lähinnä haastatteluista. Aleksijevitš on haastatellut eri tavoin Tšernobyliin liittyviä ihmisiä: ihmisiä, jotka ovat asuneet voimalan vieressä, Pripjatissa tai vyöhykkeellä, ihmisiä, jotka ovat olleet raivaamassa onnettomuuden jälkiä, jornalisteja ja valokuvaajia, jotka ovat dokumentoineet Tšernobylia, tavallisia valkovenäläisiä, jotka ovat kokeneet onnettomuuden, aikuisia, lapsia... Suurimmasta osasta haastatteluja välittyy läpitunkeva hämmennys ja tunne siitä, että oli elämä ennen onnettomuutta ja sen jälkeen, että jotain muuttui pysyvästi;  Tšernobylista puhuminen on kuin jostain pyhästä, käsittämättömästä, liian suuresta puhumista, Kirjailija itse sanoittaa tämän näin: "Uusille tunteille ei löytynyt sanoja eikä uusille sanoille löydetty tunteita."

Lasten haastattelut ovat konkreettisia, mutta eivät tavallaan sen naiivimpia kuin aikuistenkaan. Moni puhuu rakkaudesta; moni nainen on menettänyt miehensä, nähnyt ja kokenut miehensä hitaan, kituvan kuoleman. Muutama haastateltu on fysiikan asiantuntija, mutta näissäkin haastatteluissa kuuluu keskenään erilaisia ääniä - kaikki fysiikan tuntijatkaan eivät suinkaan ymmärtäneet, mistä oli kyse. Tšernobylista nousee rukous maalaa ennen kaikkea kuvan neuvostoihmisestä - ihmisestä, jonka perusluonne tuntuu hyvin erilaiselta kuin nykyinen, läntinen, kapitalistinen ja materialistinen ihminen. Mukana on myös vihaisia ääniä ja ainakin yksi, joka edelleen kieltää koko tapahtuman merkityksen.

Mies, jonka vaimo oli juuri pettänyt häntä, muistelee Tšernobylia näin: "Muuan Jerusalemin asukas, jonka talon ohi Jeesusta vietiin Golgatalle, näki ja kuuli kaiken, mutta hänellä särki silloin hammasta. Hänen silmiensä edessä Kristus lyyhistyi ristin alla, lyyhistyi maahan ja huusi. Kaiken sen hän näki, mutta koska hänellä särki hammasta, hän ei mennyt kadulle. Parin päivän kuluttua, kun hammasta oli lakannut särkemästä, hän sai kuulla, että Kristus oli noussut kuolleista. Silloin hän ajatteli: 'Minähän olisin voinut olla tuon tapahtuman silminnäkijä, ellei hammasta olisi särkenyt.' Eikö näin käy aina? Ihminen ei koskaan yllä suuren tapahtuman tasalle. Se käy aina yli hänen voimiensa. Isä puolusti Msokovaa vuonna -42. Vasta kymmeniä vuosia myöhemmin hän tajusi, että oli ollut tekemässä historiaa. Hän tajusi sen kirjoista ja elokuvista. Itse hän muisteli: 'Istuin juoksuhaudassa ja ammuin. Räjähdys hautasi alleen. Lääkintämiehet kiskoivat minut puolikuolleena sieltä ylös.' Siinä kaikki." Hän itse muistaa ajasta lähinnä pettämiseen liittyvät tunteet, muu oli toissijaista.

"Tšernobyl... Aluksi sama reaktio kuin aikaisemminkin. Mitä se meille kuuluu? Se on viranomaisten päänsärky... Se on niiden voimala... Ja se on kaukana. Emme edes katsoneet kartasta, missä. Ei kiinnostanut. Emme välittäneet enää totuudesta... Emme ennen kuin maitopulloihin ilmestyi etiketit 'Lasten maitoa' ja 'Aikuisten maitoa'...Ohoh! Tämä tietää jo jotain..." Romaanista välittyy rivien välistä se, kuinka tapahtumaa ja sen merkitystä ja seurauksia salailtiin tavallisilta ihmisiltä - tai toisaalta ne, joille puhuttiin säteilystä fysiikan termein ja joita kehotettiin suojautumaan ja syömään jodia, eivät ymmärtäneet, mistä oli kyse tai pitivät puheita humpuukina. Saastuneella alueella tuotettiin ruokaa, kuten ennenkin, sitä tuotiin markkinoille, koska kiintiöt piti saada täyteen - ja tavara, jonka piti hävittää vyöhykkeellä, kuten raivaustoimissa käyteyt autot, salakuljetettiin sieltä ja myytiin eteenpäin.

Käyttökelpoisen omaisuuden hävittäminen tuntui ihmisistä absurdilta, ja absurdilta siitä tuntuu myös lukea: "Ensin kaivettiin suuri monttu... Viisi metriä syvä... Sitten tulivat palomiehet ja pesivät ruiskuilla talon katonharjasta perustuksiin asti, ettei siitä nousisi radioaktiivista pölyä. Kaikki pestiin, ikkunat, katto, kynnys... Sitten talo vedettiin nostokurjella monttuun... Sinne menivät nuket, kirjat, lasipurkit... Kaivinkoneella kauhottiin hiekkaa päälle ja juntattiin sileäksi. Kylän paikalla on nyt tasainen pelto. Siellä pellon alla on meidän koti. Ja koulu ja kyläneuvosto... Siellä on minun herbaarioni ja kaksi postimerkkialbumiani. Haaveilin siitä, että kävisin hakemassa ne. Minulla oli polkupyörä... Se oli vasta ostettu..." Näin muistelee lapsi.

"Tulevaisuudessa meitä odottaa Tšernobylin filosofinen ymmärtäminen. On kaksi valtiota, joita erottaa piikkilanka: toinen on itse vyöhyke, toinen muu maailma. Vyöhykettä ympäröivillä mädäntyvillä tolpilla riippuu kuin ristillä kirjailtuja käspaikkoja... Sellainen on meillä tapana. Ihmiset tulevat tänne kuin hautausmaalle... Täällä on teknologian jälkeinen maailma. Aika on lähtenyt kulkemaan taaksepäin. Tänne ei ole haudattu vain heidän kotiaan vaan kokonainen aikakausi. Uskon aikakausi! Me uskoimme tieteeseen! Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen!"

Joël Dicker: Totuus Harry Quebertin tapauksesta

"Hätäkeskus. Mitä asia koskee?"

Tammi 2014. Suom. Anna-Maija Viitanen. Ranskankielinen alkuteos La vérité sur l'affaire Harry Quebert, 2012. 809 s.

Joël Dickerin massiivinen romaani Totuus Harry Quebertin tapauksesta on hyvin amerikkalainen romaani - vaikka kirjailija on sveitsiläinen ja romaani on kirjoitettu alun perin ranskaksi.

Amerikkalaisuuden vaikutelmaan liittyy mielestäni paitsi se, että teoksen tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan, myös se, että sisältö muistuttaa osin aikuisille kirjoitettua satua: vaikka romaanin henkilöt ikään kuin ajatuvat rahallisesti tiukoille, yhtäkkiä satatuhatta dollaria, miljoona dollaria tai upea talo meren rannalla tupsahtaa pelastamaan henkilöhahmon ahdingosta; päähenkilö, kirjailija Marcus Goldman ryhtyy selvittämään murhaa, ja periaatteessa kaikki haluavat kertoa omat tietonsa hänelle hyvinkin auliisti - hän pääsee jopa työskentelemään paikallisen poliisin parina.

Kirjassa on myös amerikkalaistyylisten elämäntapaoppaiden elementtejä: jokaisen luvun alussa on mottomainen dialogi, joka sisältää jonkin elämänohjeen, jossa tyypillisesti käytetään nyrkkeilyä allegoriana ja joka näennäisesti on kirjoittamisen ohje. Kuitenkin lopulta kyse on elämänohjeesta. Romaanin (ylempi) keskiluokkaisuus toi mieleeni Siri Hustvedtin, jonka tyylistä en erityisemmin pidä, mutta Dickerin romaani on eittämättä äärimmäisen mukaansatempaava ja taiten kirjoitettu: tämä on kirja, jota ei raaski laskea käsistään, vaikka sivuja onkin yli kahdeksansataa.

Romaanin juoni on periaatteessa hyvin  yksinkertainen: yli kolmekymmentä vuotta sitten amerikkalaisessa pikkukaupungissa mystisesti kadonneen teinitytön jäänteet löytyvät. Herää paljon kysymyksiä. Kuinka hän kuoli? Kuka on murhaaja? Ja kun jotain paljastuu, paljastuu aina jotain lisää. Lisäksi romaanin rakenne on monikerroksinen: tapahtumia tarkastellaan paitsi eri aikatasoilla ja eri henkilöiden näkökulmista, mukana on monitasoinen mise en abyme -rakenne, romaanissa on monta romaania ja monta kertomusta, sekä jopa lähes alleviivaava suhde Vladimir Nabokovin kohuromaaniin Lolita (1955).

Klassinen dekkari Totuus Harry Quebertin tapauksesta ei kuitenkaan ole, sillä se käsittelee paljon myös kirjoittamista ja kirjailijuutta, ovathan kaksi romaanin keskushenkilöä molemmat kirjailijoita. Kyse on myös identiteettiromaanista - millaisen kertomuksen ihminen rakentaa itsestään ja kuinka paljon hän voi siihen uskoa - mihin ylipäätään on kannattavaa uskoa? Mitä on luottamus ja voiko sen menettää?

"Kirjoittaminen tarkoittaa, että kykenee tuntemaan vahvemmin kuin muut ja sitten kuvaamaan tuntojaan. Kirjoittaminen on sitä että näyttää lukijoille sellaista mitä he eivät välttämättä itse näkisi. Hankalaapa olisi, jos vain orvot kertoisivat orpoudesta. Se tarkoittaisi, ettet voisi puhua äidistä, isästä, koirasta tai lentäjästä sen paremmin kuin Venäjän vallankumousestakaan, koska et itse ole äiti, isä, koira tai lentäjä etkä ole kokenut Venäjän vallankumousta."

Jonathan Lyons: Viisauden talo - Länsimaiden arabialainen perintö

Into 2014. Suom. Niina Saikkonen. Alkuteos v. 2009. 341 s.

Jonathan Lyonsin tietokirja Viisauden talo - Länsimaiden arabialainen perintö luotaa keskiajan kulttuurihistoriaa. Eurooppalaisesta keskiajasta on totuttu puhumaan "pimeänä", mutta moni on myös tottunut kritisoimaan tuota "pimeyden" käsitettä. Viisauden talo toisaalta avaa sitä, mitä keskiajan ajanjaksolla tapahtui Välimeren eteläpuolella ja Lähi-idässä, toisaalta zoomaa eurooppalaisiin tapahtumiin, aatevirtauksiin ja historiallisiin henkilöihin arabialaisen sivistyksen läpi.

Oma lukijapositioni suhteessa Viisauden taloon seisoi varsin hatarilla pilareilla: ennen lukemista tiesin kyllä pääpiirteet Euroopan kulttuurihistoriasta ja sen, että arabikulttuurilla ja -kirjastoilla oli suuri merkitys antiikin tiedon säilymisessä keskiajalla ja sen yli tai läpi, mutta mitenkään yksityiskohtainen tietotasoni ei ollut. Tällaiselle lukijalle Viisauden talo on melko pitkälti sisällöltään uutta tietoa - ja toisinaan tunsin yleissivistykseni kanssa melkoista avuttomuutta teoksen edessä.

Osin jäin miettimään sitä, millaiselle yleisölle Viisauden talo on kirjoitettu; teoksen lähdetiedoissa ei mainita, mistä kielestä teos on suomennettu, mistä olisi hieman voinut päätellä alkuperäistä kohdeyleisöä. Suomennos on sujuva ja teoksen kieli ja kerronta on varsin helposti lähestyttävää, mutta itse olisin kaivannut lisää kontekstualisointia; toisinaan tuntui siltä, että esiin pompahtelee aina vain uusia historillisia henkilöitä sekä teoksia, enkä saa luotua itsellenki kokonaiskuvaa siitä, mistä nyt oikein on puhe; kuka tämä hallitsija on, mitkä ovat hänen suurimmat ansionsa tai tunarointinsa, ja mitä aluetta hän oikein hallitsee? mikä on tämä teos, mihin tieteenalaan se nykynäkökulmasta liittyy - mitkä nykyiset keksinnöt tai alat ovat velkaa juuri tälle teokselle?

Tunnustan siis avoimesti aukkoni historiallisessa ja tieteenhistoriallisessa diskurssissa, mutta kyllä tämä teos onnistui niitä myös paikkaamaan; vaikkei kaikki informaatio loksahtanutkaan kohdilleen. kokonaisuudessa on paljon kiinnostavaa. Sitä paitsi on virkistävää lukea sellaista historiankirjoitusta, jonka näkökulma ei ole aivan eurosentrinen.

Risto Pulkkinen: Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuihin

Gaudeamus  2014, 416 s.

Risto Pulkkisen tietokirja Suomalainen kansanusko - Samaaneista saunatonttuhin on kansantajuinen ja kattava tietopaketti suomalaisuudesta ja sen kulttuurisista juurista kiinnostuneille. Teos aukeaa aivan ummikollekin, mutta asiasta jo jotain tietäväkin saa teoksesta runsaasti uusia näkökulmia ja yksityiskohrtaisia, havainnollistavia esimerkkejä tuhansien vuosien aikajanalta.

Suomalainen kansanusko käsittelee ilmiöitä muinaisuskosta moderniin aikaan asti. Urbaanit ilmiöt on rajattu ulos, joten esimeriksi nykyaikaisia kaupunkilegendoja tai muita uskomuksia ei käsitellä. Sikäli teos kyllä yltää nykyaikaan, että jotkin muinais- ja kansanuskon elementit näkyvät yhä suomalaisessa ajattelussa tai sen taustalla. Erinomaisen kiinnostavaa luettavaa teos onkin globaalissa maailmassa juuri tästä näkökulmasta: mitä ovat ne pitkäaikaisten historiallisten kerrostumien elementit, jotka ovat tyypillisiä meille nimenomaan suomalais-ugrilaisen kansana? Esimerkiksi käsitys tämän- ja tuonpuoleisesta maailmasta on itselleni tuttu, mutta se, että havupuiden koettiin yhdistävän keskisen maailman aliseen maailmaan ja vainajiin ja toisaalta lehtipuiden, etenkin koivun, yhdistävän keskisen maailman yliseen maailmaan, oli minulle uutta tietoa.

Suomalainen kansanusko on kirjoitettu yleistajuisesti ja kiinnostavasti, mutta toisaalta loppuviitteineen se täyttää tieteellisen teoksen uskottavuuskriteerit. Myös ulkoasu on kehuttava: kirja on selkeästi jäsennelty, paperi on mukavan tuntuista käsissä ja kansi on nykyaikainen. Tämä teos kannattaa ehdottomasti lukea!