Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44

 
Tammi 2004. 338 s.

En tiennyt, että Suomella on oma Svetlana Aleksijevitšinsä, mutta meillä on: Marja-Leena Mikkola. Mikkolan teos (lajiltaan mikä? romaani? esseistinen haastattelututkimus? - no, kirjastoluokitukseltaan ainakin 99.1) Menetetty lapsuus hyödyntää pitkälti samoja metodeja kuin Aleksijevitšin (suomennettu) tuotanto, joskin teos on rakenteeltaan erilainen. Menetetyssä lapsuudessa haastattelut ovat selkeästi erillään ja ne on puhtaaksikirjoitettu kysymys - vastaus -muotoon. Teos sisältää paitsi haastatteluja, myös kirjailijan omaa tunnelmointia ja pohdintaa sekä historiallisten lähteiden referointia.

Aiheena Menetetyssä lapsuudessa on suomalaisten vankileirit valloitetussa Itä-Karjalassa jatkosodan aikana. Leireille vangittiin niin alueen venäläistä väestöä kuin karjalaisiakin, vaikka virallisen propagandan mukaan karjalaisia "kohdeltiin paremmin". Mikkola on kiertänyt haastattelemassa entisiä leirivankeja Petroskoin alueella 2000-luvun alussa. Mikkola päätyy aiheen äärelle matkustettuaan Äänisniemeen kirjoittamaan artikkelia vanhasta puuarkkitehtuurista, kun historia päättääkin näyttää hänelle erilaiset kasvonsa. 

Menetetty lapsuus -kirjassa haastatellaan lapsuutensa suomalaisten vankileireillä viettäneitä ihmisiä, joista suuri osa kuuluu entisten lapsivankien yhdistykseen. Sota katkaisi hedän lapsuutensa, vankileirit hävittivät sen lopullisesti. Kun Suomi hävisi sodan ja puna-armeija vyöryi Karjalaan, venäläiset vapautettiin leireiltä, mutta leirivangin häpeällinen stigma heihin jäi. Venäjällä tapahtuneita suuria mullistuksia - kuten 1930-luvulla jotakuinkin vakiintunutta kollektivisointia - kommentoi osuvasti Äänisniemellä Mikkolan illallisisäntänä toimiva mies: "Ajatus oli kaunis ja valoisa, niin kuin meillä Venäjällä kaikki ajatukset. Jos nykyisin on tarkoitus antaa parempi, kauniimpi ja valoisampi elämä rikkaille, niin silloin se oli tarkoitus antaa köyhille. Kummin päin vain - kun asetutaan itsensä Luojan paikalle niin - katsokaa ympärillenne, tulokset ovat näkyvissä!"

Moni haastatelluista tuntuu osittain kokevan katkeruutta menetetystä lapsuudestaan ja siitä, etteivät he ole saaneet kunnollisia korvauksia mistään (mikä on hyvinkin ymmärrettävää), osittain haastatteluista välittyy lakoninen kohtalon hyväksymisen asenne. Vihaa suomalaisia kohtaan teoksesta ei löydä. Pikemminkin haastatteluista välittyy syvä pasifismin toive. "En syytä suomalaisia, syytän suomalaisia ja saksalaisia fasisteja", toteaa yksi haastatelluista. 

Haastattelut konkretisoivat sitä, mitä kaikkea suomalaisten Suur-Suomi-projektissa oikein tapahtui, miten Itä-Karjalan valloitus näyttäytyi paikallisten - silloin lasten ja nuorten - kokemuksissa. Haastattelut ovat traagisia ja murheellisia, kerrassaan kauhistuttavia. Niissä vilisee nälkää, syöpäläisiä, väkivaltaa, kuolemaa, joukkohautoja, kylmyyttä ja raskaita pakkotöitä. Menetetty lapsuus on kirja, jota ei voi lukea kovinkaan nopeasti, koska sen sanat ovat niin painavia.

Kirjassa tulee esiin myös suomalaisten sensuuri, propaganda ja "koulutus", joka on tarkoitettu karjalaisten suomalaistamiseksi. "Jo suomalaisten tullessa miehitysalueelle väestöltä alettiin takavarikoida neuvostokirjallisuutta, joka katosi myös kirjastoista. - - Tämän hävitettävän 'kommunistisen' kirjallisuuden keräämiseksi Petroskoissa järjestettiin kilpailu, jonka tuloksena koululaiset kasasivat korkean vuoren, yli viisikymmentätuhatta teosta - -. Tilalle tuotiin Suomesta soveliasta suomenkielistä kirjallisuutta." Edellisessä lainauksessa "kommunistista" on lainausmerkeissä, sillä poiskerätty kirjallisuus sisälsi myös muun muassa Jules Verneä, Victor Hugoa, Leo Tolstoita ja Anton Tšehovia.

Suomalaisten antamaa opetusta suomalaisissa kouluissa Itä-Karjalan alueella eräs haastateltava muistelee näin: "- - pian koko Karjala tulee olemaan osa Suomea, opettajat sanoivat, ja meille opetettiin laulu, jonka vieläkin muistan: 'Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienan suu, siin' on suomalaisten mahti', ja siihen aina lisättiin 'ei oo kenenkään muun'. 'Ne ovat meidän suomalaisten alueita', päähämme päntättiin, 'ne ovat meidän suomalaista maatamme, ovat aina olleet, ikiajoista asti.' Myös Kuolan niemimaa tulisi kuulumaan Suomelle. Viipuri oli sekin ikiajoista asti ollut suomalainen kaupunki, joka oli yritetty Suomelta ryöstää. Ja opettajat sanoivat, että suomalaiset ja saksalaiset valloittavat yhdessä Leningradin, ovat jo voitolla, ja sitten Leningradista tulee kansainvälisessä mielessä neutraali kaupunki, eräänlainen turistikaupunki, jossa ei tulisi olemaan venäläisiä lainkaan, ei ainoatakaan slaavia."

Suomalaisten Suur-Suomi-ajatteluun liittyi vahvasti myös etninen puhdistus, mikä tulee ilmi myös Menetetystä lapsuudesta, jossa leireille kerättiin ensisijaisesti Karjalan venäläisväestöä. Menetetty lapsuus nostaa esille myös kaksi muuta etniseen puhdistukseen liittyvää kiinnostavaa kysymystä: Minne alueelta poistettava venäläisväestö laitettaisiin? Ja millä väestöllä Itä-Karjala, maantieteellisesti varsin suuri ja jo valmiiksi harvaan asutettu alue, asutettaisiin?

Asutuskysymykseen kirja vastaa näin: "- - Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan toteuttamatta jäänyt suunnitelma vallatulle alueelle siirrettävistä väestöryhmistä käsitti lopulta heimopakolaiset, suomalaiset rintamamiehet, sotainvalidit ja sotaorvot, evakuoidut suomenheimoiset itäkarjalaiset, Venäjällä asuvat itäkarjalaiset, kuten inkeriläiset ja tveriläiset, Saksaan sotavangeiksi joutuneet suomenheimoiset sekä ulkosuomalaiset eli Yhdysvaltojen ja Kanadan siirtolaiset." Ilmeisesti rajanvetoa siitä, ketkä olisivat riittävän "suomensukuisia" myös käytiin, sillä pohdittiin myös esimerkiksi komien asuttamista Itä-Karjalaan. Alueella oleva venäläisväestö oli sen sijaan ilmeisesti tarkoitus luovuttaa tai antaa vaihdossa saksalaisille ja toimittaa "itään", missä Saksa kohdisti väestöön etnistä puhdistusta. Menetetty lapsuus spekuloi sillä, että Suomessa tämä kohtalo todennäköisesti tiedettiin, sillä jo maaliskuussa 1941 Hitler oli ilmoittanut, ettei "Neuvostoliiton-vastaisessa sodassa tule olemaan kysymys vain valtion vaan koko kansan tuhoamisesta". Tämä Hitlerin ilmoitus toimi pohjana "Generalplan Ostille", johon "kuului ajatus Itä-Euroopan täydelisestä etnisestä puhdistuksesta ja germanisoimisesta 30 vuoden sisällä sodan päättymisestä"; "Generalplan Ostin tavoitteena oli 'slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu'".

Menetetyn lapsuuden lopussa tähytään myös jatkosodan jälkeiseen Suomen historiaan. Mikkola referoi Raoul Palmgrenin teosta Suuri linja ja Risto Alapuron tutkimusta. 

Palmgrenia referoidessaan Mikkola tekee näkyväksi AKS:n (eli Akateemisen Karjala-Seuran) vaikutusta aikansa akateemisessa elämässä ja politiikassa: "- - perustamishetkellä AKS:n ympärillä oli muutamia sotamystikoita, mutta 20-luvun lopulla se jo hallitsi ylioppilasmaailmaa. - - Vaikka AKS koko olemassaolonsa ajan muodosti vähemmistön sivistyneistöstä, Palmgrenin mukaan sen henki hallitsi kulttuurielämää ja melkein koko sivistyneistö oli 'enemmän tai vähemmän sen hengen saastuttama'."

Siteerattuaan Palmgrenia Mikkola esittää kysymyksen: "Millainen ja miten syvä oli Akateemiseen Karjala-Seuraan, pieniin fasistisiin ryhmiin ja yhteiskunnan eliittiin kuuluneiden ja sittemmin Itä-Karjalan miehitysvallan korkeissa sotilas- ja siviilitehtävissä toimineiden henkilöiden kulttuurinen, sosiaalinen ja mentaalinen vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa, kun kirkosta, armeijasta, yliopistosta ja kulttuurista tuli heidän työkenttänsä ja maailmansa, jossa he taas kerran toimivat korkeissa asemissa, poliittisena, taloudellisena ja intellektuaalisena eliittinä?" 

Menetetty lapsuus ei tuohon kysymykseen vastaa, mutta referoi Risto Alapuron tutkimuksen lopusta joitakin lukuja, joiden valossa voi sanoa ainakin sen, että vaikutusta oli: "- - vuonna 1968 Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhdeksästä piispasta seitsemän oli entisiä AKS:läisiä." "Yrjö Vuorjoki, AKS:n entinen puheenjohtaja ja Itä-Karjalan sotilasesikunnan valistusosaston päällikkö, laski vuoden 1966 Kuka kukin on -teoksesta entisten AKS:läisten lukumäärän: 5 yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoria, 104 professoria, 4 vuorineuvosta, 8 pääjohtajaa, lisäksi hallitusneuvoksia, ylijohtajia, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, korkeimman oikeuden jäseniä, hovioikeudenneuvoksia, esittelijäneuvoksia. Peräti kolmasosa miespuolisista professoreista oli entisiä AKS:läisiä. Kaikkiaan 550 eli kymmenesosa kaikista kirjassa esitellyistä henkilöistä tuli samasta taustasta." Numerot herättävät mielenkiinnon: tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea lisää.

Suomi ei juurikaan ole käsitellyt vankileirihistoriaansa. Tätä puutetta Mikkolan teos paikkaa hyvin. Teoksesta välittyy paitsi vankien kokemuksia, myös paljon tietoa. Ja teoksesta välittyy kirjoittajansa ääni ja eetos. Siinä näkyy sukulaisuus Aleksijevitšin kanssa. 

Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä

 
Into 2018. 481 s.

Korona-kevät tuntui sopivalta ajankohdalta tarttua Jaana Torninoja-Latolan kirjoittamaan Elvi Sinervon elämäkertaan Yhä katselen pilviä. Sinervon tuotannosta minulle mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kokemuksia ovat olleet pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) ja sadunomainen Viljami Vaihdokas (1946). Tuttu on myös kokoelma Oi lintu mustasiipi (kaksoiteoksesta Kellopoijut, 1950) ja blogiarkistoa tutkimalla paljastuu myös, että olen lukenut aiemmin toisenkin Sinervon elämäkerran, Kalevi Kalemaan kirjoittaman Elvi Sinervo - Vuorellenousijan (1989).

Yhä katselen pilviä kertoo Elvi Sinervon elämästä lapsuudesta vanhuuteen, ja teoksessa painottuvat 1930-, 1940- ja 1950-luku. Loppupuolellaan teos tekee näkyväksi myös Sinervon valtavan työn suomentajana: yhteensä Sinervo suomensi uransa aikana yli sata nimekettä, lähinnä ruotsista ja saksasta, mutta myös ainakin englannista.

Yhä katselen pilviä on paitsi elämäkerta, myös katsaus aikansa Suomeen. Muun muassa parisuhde- ja avioliittokulttuuri näyttäytyy teoksessa ei lopultakaan niin kovin erilaisena kuin nykyaikana: siinä missä aiemmin pitkät avioliitot olivat tyypillisempiä ja nykyään erotaan helpommin, teos näyttää, että ainakin taiteilijapiiressä sivusuhteet avioliitoissa olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Elvi Sinervon suuri rakkaus oli Mauri Ryömä, jonka kanssa Sinervo oli naimisissa, mutta suhde ei näyttäydy vain auvoisuutena. Sinervon sivusuhteista tunnetuin lienee runoilija Jarno Pennanen, mutta Sinervon kirjeiden kautta avataan myös niitä tunnetiloja, kun tunnetason kommunikaatio oman miehen kanssa ei toimi - niin tärkeä ja rakas kuin mies onkin.

Suomen historian kannalta elämäkerrassa on mielestäni kiinnostavinta sotahistorian avaaminen toisinajattelijoiden - joita pidettiin turvasäilöissä tai vankilassa - näkökulmasta. En myöskään muista tietäneeni juurikaan kuolemanrangaistuksen historiasta Suomessa - ehkä olin ajatellut, että sota-aikana ja rintamalla kuolemanrangaistusta saatettiin käyttää varsin harkitsemattomastikin, mutta että Suomessa on oikeasti ollut käytössä kuolemanrangaistus... siitä en muista kuulleeni. Näin kuitenkin oli: Sinervo sai pelätä vangitun miehensä kohtaloa (josko tälle langetettaisiin kuolemanrangaistus), ja elämäkerta tuo esiin muun muassa syksyllä 1943 toimeenpannun Martta Koskisen saaman kuolemanrangaistuksen, josta Sinervo on kirjoittanut runon "Laulu". Elämäkerran mukaan "Martasta tuli paitsi viimeinen Suomessa teloitettu nainen myös kommunistien marttyyri".

Politisoitunutta historiaa elämäkerrassa käydään läpi muun muassa rauhanliikkeen kannalta. Olen kyllä ollut tietoinen rauhanliikkeen ja vasemmistolaisuuden yhteydestä, mutta en aivan niin suoraviivaisesti, että rauhanliike oli alun perin Neuvostoliiton propagandatoimi - mistä kieltämättä herää orwellilaiset assosiaatiot kielellä vaikuttamiseen, "Sota on rauhaa", ja niin edelleen. Elämäkerran mukaan Neuvostoliiton johdolla järjestettiin Puolassa ensimmäinen suuri rauhankongressi vuonna 1948, johon Sinervo otti osaa Kiilan edustajana. Kyseinen kongressi "valitsi keskuudestaan yhteys- ja tiedotuskomitean, jonka tehtävänä oli valmistella maailman ensimmäisen rauhanvoimien kongressin koollekutsumista keväällä 1949. Valmistelu onnistui ja seuraavana keväänä Pariisissa pidettiin Maailman Rauhanpuolustajien kongressi - -. Pariisin kokouksen jälkeen perustettiin Suomen Rauhanpuolustajat - - ".

Jonkinlaisen psykohistorian kannalta elämäkerran kiinnostava punainen lanka on tarkastella ihmisen uskoa ideologiaan, uskon kokemia murtumia ja siitä seuranneita ajattelutavan muutoksia. Elämäkerta kuvaa Sinervon kasvua kommunistiksi, sokeaakin uskoa ja aatteen paloa kommunismia kohtaan, ja lopulta 1950-luvulta alkanutta epäilyä SKP:n ja Neuvostoliiton toimintaa kohtaan. Elämäkerran mukaan Sinervo elämänsä loppupuolella erosi puolueesta ja kritisoi niin puoluetta kuin Neuvostoliittoakin, mutta ei ilmeisesti koskaan luopunut siitä, mitä piti kommunismin aatteen ytimenä. Henkilökohtaista aatehistoriaansa Sinervo perkaa esimerkiksi 1960-luvulla ilmestyneessä kiilalaisten perustamassa Tilanne-nimisessä lehdessä, artikkelissaan "Nuorten todistajien sukupolvi", jota elämäkerta refeoi näin: "Hän suorastaan irvailee omilla naiiveilla käsityksillään ja yrityksillään selittää asiat parhain päin ja pohtii samalla laajemmin kysymystä, miten se kaikki oli mahdollista ja miten NKP:n puoluekoneisto manipuloi ihmistä uskomaan järjettömimpiäkin poliittisia käänteitä."

Elämäkerta tuo esiin niitä monenlaisia olosuhteita, joissa Sinervo kirjoitti. Pilvet-runokokoelma syntyi hänen valkilassaoloaikanaan ja siitä elämäkerta kertoo näin:

"Kokoelma syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elvi kokosi yksien kansien väliin vankila-aikana kirjoittamansa runot ja kirjaksi ne sitoi vankitoveri, joka siviilissä oli kirjansitoja. Elvi piirsi kansikuvan, jonka käsistään taitava toveri koruompeli kirjan kangaskannelle. Valmis kokoelma kiersi vankilassa kädestä käteen, ja kun kaikki halukkaat olivat saaneet lukea sen, lähetti Elvi kirjan [sisarelleen] Sylvi-Kyllikille talteen. Hän tajusi kirjan historiallisen arvo ja ainutlaatuisuuden eikä halunnut sen joutuvan vankilaviranomaisten käsiin ja sitä kautta mahdollisesti tuhottavaksi."

Elämäkerta sisältää jonkin verran Sinervon tuotannon analyysia ja tulkintaa. Sinervo sai jonkin verran vaikutteita ihailemaltaan Maksim Gorkilta. Viljami Vaihdokkaan Gorki-vaikutteista kerrotaan näin:

"Viljamin tärkein opettaja lapsuusvuosina on vanha kattilanpaikkuri, jonka hän sattumalta tapaa vaeltaessaan kotikaupunkinsa kujilla. Mies kertoo hänelle tarinan Dankosta, joka vaikuttaa poikaan syvästi. Elvi nappasi kyseisen tarinan romaaniinsa Maksim Gorkin novellista 'Izergiel-muori', jossa vanha nainen kertoo nuorelle miehelle ikivanhoja taruja, joista yksi on kertomus Dankosta. Danko on näkijä, jonka tehtävä on johdattaa ahdistuksessa elävä kansansa kohti valoa ja parempaa tulevaisuutta. Matka on kuitenkin täynnä vaaroja ja peloissaan ihmiset kapinoivat johdattajaansa vastaan. Lopulta Dankon on revittävä rinnastaan rakkauden tulta loistava sydän majakaksi vaaroissa vaeltaville, ja näin hän saa ihmiset turvaan. Dankolle itselleen teko tietää kuolemaa. Hän uhrautuu, jotta toiset saisivat elää. Tarinasta lumoutunut Viljami haluaa tietää, voiko Dankon kaltaisia ihmisiä olla olemassa. Kattilanpaikkurin mukaan niitä on ja ne löytyvät, jos Viljami vain osaa oikein silmin katsella ympärilleen."

Nyt, kirjoitettuani Torninoja-Latojan kirjoittamasta Sinervon elämäkerrasta, luin seitsemän vuotta sitten kirjoittamani bloggauksen Kalemaan kirjoittamasta elämäkerrasta. Teoksia - ja lukukokemustani - näyttää yhdistävän ainakin Pilvet-runokokoelman syntyprosessin kuvaaminen, jossa Kalemaa tosin korostaa eri seikkoja kuin Torninoja-Latoja.

Eduskuntatalo, Helsinki

Keväällä 2020 vierailin elämäni ensimmäistä kertaa Eduskuntatalossa. Talo teki vaikutuksen!

Usko, toivo, huijaus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin näytelmä Usko, toivo, huijaus käsittelee manipulaation ja huijaamisen tematiikkaa yhden perheen näkökulmasta. Myös perhedynamiikka - teinin yksinäisyys, äidin työlämäorientoituneisuus ja kiire, isän elämäntaiteilijuus ja downshiftausasenne - on näytelmän keskiössä.

Usko, toivo, huijaus valottaa sitä psykologista mekanismia, joka saa ihmisen uskomaan puppukonsulttipuheeseen ja visioon jostakin suuremmasta, paremmasta unelmasta, joka on saavutettavissa ihan kulman takana, kunhan ihminen ensin maksaa konsultille tuhansia ja tuhansia euroja. Näytelmä tekee näkyväksi sitä, kuinka manipulaatio toimii - ja jos manipulaattori kohtaa sellaisen henkilön, johon hänen konstinsa eivät toimikaan (jota näytelmässä edustaa vankilapsykiatri), kuvioihin astuu imartelun lisäksi painostaminen ja uhkailu.

Näytelmän opetus tuntuu olevan se, että manipulaattorin voi voittaa (vain) olemalla itse parempi vedättäjä.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

"Ulvonta kuului rinteeseen asti."

Like 2019. 318 s.


Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret on suljetun paikan romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen. Pohjoisella valtamerellä, kahden suurvallan merirajalla, sijaitsee saaripari. Saarista toinen kuuluu Venäjälle ja toinen Yhdysvalloille. Yksityinen yritys on vuokrannut Yhdysvaltojen omistaman saaren järjestääkseen siellä eksklusiivista retriittitoimintaa rikkaille mutta elämässään ongelmista kärsiville tai elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Retriitille otetaan 14 osallistujaa, seitsemän naista ja seitsemän miestä. Retriittifirman henkilökunnan sisällä vallitsee selkeä hierarkia - hengellinen johtaja Höyhen elää saarella omassa eristetyssä mökissään eikä milloinkaan näyttäydy, ja käytännön asioiden johtaja on nimeltään Isä, jonka luottohenkilönä on Oikea käsi. Romaanin tapahtumat kerrotaan Kuvaajan näkökulmasta, joka onkin oivallinen hahmo tarkkailemaan kaikkea ja kaikkia jo työnkuvansa kautta.

Retriitin osallistujien nimiä ei kerrota, vaan heidät nimetään numeroin. Kuvaaja ei kuitenkaan mielessään kutsu heitä numeroilla, kuten retriitin ohjaistus vaatisi, vaan hän nimeää heidät heidän ulkonäkönsä, ominaisuuksiensa tai toimintansa mukaan, esimerkiksi "Sokeaksi rouvaksi", "Laihaksi tavalliseksi" tai "Punaparraksi".

Rakenteeltaan Saaret kuin sisarissa on paljon samaa kuin Agatha Christien kuuluisassa suljetun paikan romaanissa Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut. Myös jännite säilyy Liimatan romaanissa yhtä onnistuneesti kuin Christiellä. Retriitti-ulottuvuus tuo romaaniin osuvaa pohdintaa liittyen sekä yhteiskunnan vaatimuksiin että yksilön identiteettiin. Saaret kuin sisaret osuu suoraan nykyaikaiseen self help -buumiin ja näyttää sen kriittisessä valossa kuitenkin säästyen täysin paasaamiselta tai alleviivaamiselta. Lukijanakin tekee mieli uskoa saarella vallitsevaan teletappimaiseen autuuden onnelaan, jossa rahalla saa rauhaa, rajat ja ihmisiä sekä ympäristön vain itseä varten.

Pinnan alla tietysti muhii toisenlainen todellisuus, niin yrityksen näkökulmasta kuin myös retriittiosallistujien, ja molempia näkökulmia keritään hiljalleen auki - pinta alkaa kupruilla ja todellisuus murtautua esiin.

Kuvaajan suhde retriittiyrityksen valtaapitäviin on kompleksinen: hän on aiemmin kuulunut enemmän sisäpiiriin, mutta nyt hän kokee tulleensa suljetuksi ulos päätöksenteosta, johon hän kuitenkin pyrkii vaikuttamaan. Tämä näkyy esimerkiksi pohdinnassa kielenkäytöstä ja sanojen vallasta mielikuvien luomisessa. Kun retriittiläiset ovat saapuneet saarelle, heille pidetään päärakennuksessa tervetulotilaisuus, jossa Isä puhuu heille:

"'Arvon osallistujat.'
        Isä muisti olla painottamatta jälkimmäistä sanaa ja huomioi siten keskustelumme, oikeastaan kiistamme: miten tulijoita olisi nimitettävä. Ihmiset, ystävät vai naiset ja herrat, vieraat, valitut, asiakkaat, onnekkaat? 'Ystävyyttä' olin pitänyt yliammuttuna, liian varhaisena halauksena. 'Asiakkuudessa' oli kylmää etäisyyttä. 'Osallistuminen' korosti itsenäistä päätöstä, aktiivista pelaajuutta. Sitäkin olin vastustanut. Osallistumisessa oli rahvaanomaista kilpailuhenkeä. Pelivertauksia ei tulisi esittää, peli muistuttaisi siitä että vain yksi voidaan valita ensimmäiseksi. En puhuisi häviöstä vaan mukautumisesta, en pelistä ollenkaan, vaikka sanaksi vaihdettaisiin uskonnollissiveellinen 'kilvoittelu'. Olin korostanut Johtoryhmälle oleskelun vapaaehtoisuutta - joskin pakotie sulkeutui samalla kun proomu nosti ankkurin. Psykologi oli nyökännyt: tienhaara on aina kriisi. Se sijaan suora tie, ainut vaihtoehto, kypsyttää mukautumaan siihen mitä emme voi muuttaa."

Näennäisesti retriitillä sekä osallistujat että yrityksen henkilökunta ovat edellä kuvatulla "suoralla tiellä", mutta koska todellisuutta ei voi hallita - vaikka loisi hallinnalle kuinka hyvä puitteet - mutkia matkaan todellakin tulee. Ja "tienhaara on aina kriisi".

Samaisen tervetulotilaisuuden kuvauksen yhteydessä niin lukijalle kuin osallistujillekin tehdään selväksi joitakin saaren käytäntöjä:

"Isä kiitti keskustelusta ja saman tien, kuin sattumalta, kello korkealla seinällä kilhati tilaisuuden päättymisen merkiksi. Seisoskelin kolmijalan luona kun väki nousi pöydistä ja siirtyi aulaan etsimään saappaitaan ja jonottamaan takkejaan. Sukkasillaan he olivat hiljaisia ja toivat mieleen päiväkotilapset, lapset yleensä. Kun jalkineet vaaditaan jättämään eteiseen, ihmiseltä viedään yksi mahdollisuus: pakeneminen."

Saari on todellakin saari, suljettu tila. Yhtä lailla diktatuurit, keskitysleirit tai vankilat ovat suljettuja tiloja, mutta silti niiltäkin aina joku onnistuu pakenemaan tai joku onnistuu toimittamaan niihin tavaraa. Saarikaan ei ole poikkeus, vaikka se sellaiseksi kulissiksi onkin pyritty luomaan.

Vaikka saaresta on pyritty luomaan eräänlainen terapiaparatiisi rikkaille, lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että saaren maailman perusrakenne on hyvinkin orwellilainen. Miksi yrityksessä on töissä päähenkilömme, "Kuvaaja"? Tietysti siksi, että saarella tehdään videotallenteita - sekä avoimesti että salatusti. Propaganda puolestaan on varsin avointa, sillä aivopesuhan on suorastaan pääsyy sille, miksi osallistujat ovat alun perinkään saarelle hakeutuneet. He haluavat elämäänsä uutta näkökulmaa ja sisältöä, ja sitä saaren hengellinen johtaja, Höyhen, heille tuottaa. Sanojen valtaa luoda mielikuvia käsitellään myös kohdassa, jossa Kuvaaja käy keskustelua yhden osallistujan kanssa keskusradion käytöstä:

"'Keskusradiota ei voi sulkea, valitettavasti. Tämä voi kummastuttaa, mutta se on tehty yleisen turvallisuuden tähden, siksi että vaikkapa yölliset hätätiedotukset eivät jäisi keneltäkään kuulematta.'
        'Onko kovinkin tavallista että täällä syntyy hätätilanne?'
        - - 'Rauhan aikana hätä on poikkeustila. Sodassa hätä on sana jota ei lausuta, muuten sitä jouduttaisiin käyttämään koko ajan.'"

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja identiteetti ovat myös romaanin teemoja. Saarelle ei saa tuoda esimerkiksi alkoholia (ja tässä kohdin muistelemme taas Orwellia, tällä kertaa Eläinten vallankumousta: kuinka eläinten yhteinen slogan "Kaikki ovat tasa-arvoisia" saikin johdon ottaneiden sikojen suussa loppulisäyksen "...paitsi jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset") ja osallistujien laukut tarkastetaan heidän saapuessaan. Kuvaajan Näyttelijättäreksi nimeämän hahmon laukusta on takavarikoitu viinapullo, ja valinnan vapauden tematiikka tulee hyvin esiin Näyttelijättären perustellesssa Kuvaajalle sitä, miksi hän viinaa oli alun perin salakuljettamassa:

"On urhoollisempaa, tai siinä on jotain mieltä, kieltäytyä houkutuksesta joka on saatavilla, siinä ulottuvilla, kuin jos houkutusta ei ole. Ei ole mikään valinta kieltäytyä sellaisesta jota ei voi saada."

Saaret kuin sisaret käsittelee useita nykyajan keskeisiä teemoja ja tekee sen jännärimäisellä intensiteetillä. Romaania ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin monen tason mysteerit on hitaasti kääritty esiin.

Feminist Comedy Night @ Korjaamo, Helsinki

Korjaamolla järjestetty Jamie MacDonaldin hostaama Feminist Comedy Night oli hauska ja tunnelmaltaan ja toteutukseltaan välitön stand up -iltama, johon tekee mieli osallistua toistekin. Lavalla kuultiin niin suomen- kuin englanninkielistäkin stand upia, ja kuten stand up -iltamissa yleensäkin, mukana oli niin aloittelijoita kuin pitkän linjan osaajiakin.

Nufit 2020 @ Paasitorni, Helsinki

Helsingin Paasitornissa järjestetyn vuoden 2020 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli Aika. Kiinnostavaa teemaa lähestyttiin tapahtumassa monesta näkökulmasta. Kävin seuraamassa alustuksista pari ja myös hieman taideohjelmaa, jota en muista aiemmilta vuosilta mutta joka toi tapahtumaan lisää syvyyttä.

Parjantain myöhäisiltapäivän taideohjelmassa Juho Rissanen -salissa esiintti Rebekka Holi.

Holin kappaleet olivat omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa oli oivalluksia, joihin on helppoa samastua. Holi on taitava äänenkäyttäjä ja kitaristi - aiemmin en ollut hänestä kuullut, mutta epäilen, että kuulemme hänestä vielä.

Perjantai-illan viimeisen alustuksen Juhlasalissa piti Maria Hämeen-Anttila aiheesta "Matematiikka, aika, intuitio". Alustuksessa käsiteltiin kiinnostavalla ja minulle uudella tavalla matematiikkaa tai pikemminkin erilaisia matemaattisia ajattelu- ja lähestymistapoja: peruskysymyksenä oli, onko matematiikka jokin "olemassa oleva asia", jonka ihminen on "vain löytänyt", vai heijasteleeko matematiikka itse asiassa ihmisen tapaa ajatella ja olla maailmassa. Hämeen-Anttila osasi puhua asiasta varmaankin niin kansantajuisesti kuin se on mahdollista, mikä teki alustuksen seuraamisesta ylipäätään mahdollista ainakin itselleni.

Hämeen-Anttila lähti liikkeelle Kantin filosofiasta ja siitä, kuinka aika ja tila ulottuvuuksina liittyvät ihmisyyteen ja ihmisen tapaan tulkita maailmaa, koska ihminen on ajallis-tilallinen olio. Matematiikassa aika liittyy aritmetiikkaan ja diskreettiin laskemiseen, tila puolestaan geometriaan, jota Hämeen-Anttila ei sen syvemmin keskittynyt tarkastelemaan. Alustuksessa käytiin myös ajatusleikki siitä, miten ihmisen rajallinen, ajallis-tilallinen oleminen vaikuttaa siihen, miten ihminen laskee; Hämeen-Anttila kehotti (jonkun tutkijan esimerkin mukaan) kuvittelemaan maailman, jossa olemmekin kaasuja - rajattomia, sekoittuvia, olemukseltamme täysin erilaisia kuin millaisia nyt olemassa olevassa todellisuudessa olemme. Olisiko tapamme laskea ja harjoittaa matematiikkaa aivan erilainen? Todennäköisesti. 

Lauantaiaamun ensimmäisen alustuksen piti Eeva Kolttola Nyyti ry:stä ja se käsitteli ylisuorittamista ja loppuunpalamista niin työelämässä kuin opiskelijankin näkökulmasta. Kolttolan alustuksessa ei tullut minulle juurikaan uutta sisältöä, mutta toisaalta alustus teki asiaansa näkyväksi. Kolttola myös esitteli erinäisiä sitaatteja uupumuskirjallisuudesta ja sitä kautta myös uusinta, eritoten kotimaista uupumuskirjallisuutta.

Nufitissa ollaan tyypillisesti suurten kysymysten äärellä ja niitä käsitellään monen tieteenalan näkökulmasta, mikä tekee tapahtumasta virkistävän ja uusia näkökulmia avaavan. Ensi vuoden Nufitia odotellessa!