Jaana Torninoja-Latola: Yhä katselen pilviä - Elvi Sinervon elämä

 
Into 2018. 481 s.

Korona-kevät tuntui sopivalta ajankohdalta tarttua Jaana Torninoja-Latolan kirjoittamaan Elvi Sinervon elämäkertaan Yhä katselen pilviä. Sinervon tuotannosta minulle mieleenpainuvimpia ja vaikuttavimpia kokemuksia ovat olleet pienoisromaani Toveri, älä petä (1947) ja sadunomainen Viljami Vaihdokas (1946). Tuttu on myös kokoelma Oi lintu mustasiipi (kaksoiteoksesta Kellopoijut, 1950) ja blogiarkistoa tutkimalla paljastuu myös, että olen lukenut aiemmin toisenkin Sinervon elämäkerran, Kalevi Kalemaan kirjoittaman Elvi Sinervo - Vuorellenousijan (1989).

Yhä katselen pilviä kertoo Elvi Sinervon elämästä lapsuudesta vanhuuteen, ja teoksessa painottuvat 1930-, 1940- ja 1950-luku. Loppupuolellaan teos tekee näkyväksi myös Sinervon valtavan työn suomentajana: yhteensä Sinervo suomensi uransa aikana yli sata nimekettä, lähinnä ruotsista ja saksasta, mutta myös ainakin englannista.

Yhä katselen pilviä on paitsi elämäkerta, myös katsaus aikansa Suomeen. Muun muassa parisuhde- ja avioliittokulttuuri näyttäytyy teoksessa ei lopultakaan niin kovin erilaisena kuin nykyaikana: siinä missä aiemmin pitkät avioliitot olivat tyypillisempiä ja nykyään erotaan helpommin, teos näyttää, että ainakin taiteilijapiiressä sivusuhteet avioliitoissa olivat pikemminkin sääntö kuin poikkeus. Elvi Sinervon suuri rakkaus oli Mauri Ryömä, jonka kanssa Sinervo oli naimisissa, mutta suhde ei näyttäydy vain auvoisuutena. Sinervon sivusuhteista tunnetuin lienee runoilija Jarno Pennanen, mutta Sinervon kirjeiden kautta avataan myös niitä tunnetiloja, kun tunnetason kommunikaatio oman miehen kanssa ei toimi - niin tärkeä ja rakas kuin mies onkin.

Suomen historian kannalta elämäkerrassa on mielestäni kiinnostavinta sotahistorian avaaminen toisinajattelijoiden - joita pidettiin turvasäilöissä tai vankilassa - näkökulmasta. En myöskään muista tietäneeni juurikaan kuolemanrangaistuksen historiasta Suomessa - ehkä olin ajatellut, että sota-aikana ja rintamalla kuolemanrangaistusta saatettiin käyttää varsin harkitsemattomastikin, mutta että Suomessa on oikeasti ollut käytössä kuolemanrangaistus... siitä en muista kuulleeni. Näin kuitenkin oli: Sinervo sai pelätä vangitun miehensä kohtaloa (josko tälle langetettaisiin kuolemanrangaistus), ja elämäkerta tuo esiin muun muassa syksyllä 1943 toimeenpannun Martta Koskisen saaman kuolemanrangaistuksen, josta Sinervo on kirjoittanut runon "Laulu". Elämäkerran mukaan "Martasta tuli paitsi viimeinen Suomessa teloitettu nainen myös kommunistien marttyyri".

Politisoitunutta historiaa elämäkerrassa käydään läpi muun muassa rauhanliikkeen kannalta. Olen kyllä ollut tietoinen rauhanliikkeen ja vasemmistolaisuuden yhteydestä, mutta en aivan niin suoraviivaisesti, että rauhanliike oli alun perin Neuvostoliiton propagandatoimi - mistä kieltämättä herää orwellilaiset assosiaatiot kielellä vaikuttamiseen, "Sota on rauhaa", ja niin edelleen. Elämäkerran mukaan Neuvostoliiton johdolla järjestettiin Puolassa ensimmäinen suuri rauhankongressi vuonna 1948, johon Sinervo otti osaa Kiilan edustajana. Kyseinen kongressi "valitsi keskuudestaan yhteys- ja tiedotuskomitean, jonka tehtävänä oli valmistella maailman ensimmäisen rauhanvoimien kongressin koollekutsumista keväällä 1949. Valmistelu onnistui ja seuraavana keväänä Pariisissa pidettiin Maailman Rauhanpuolustajien kongressi - -. Pariisin kokouksen jälkeen perustettiin Suomen Rauhanpuolustajat - - ".

Jonkinlaisen psykohistorian kannalta elämäkerran kiinnostava punainen lanka on tarkastella ihmisen uskoa ideologiaan, uskon kokemia murtumia ja siitä seuranneita ajattelutavan muutoksia. Elämäkerta kuvaa Sinervon kasvua kommunistiksi, sokeaakin uskoa ja aatteen paloa kommunismia kohtaan, ja lopulta 1950-luvulta alkanutta epäilyä SKP:n ja Neuvostoliiton toimintaa kohtaan. Elämäkerran mukaan Sinervo elämänsä loppupuolella erosi puolueesta ja kritisoi niin puoluetta kuin Neuvostoliittoakin, mutta ei ilmeisesti koskaan luopunut siitä, mitä piti kommunismin aatteen ytimenä. Henkilökohtaista aatehistoriaansa Sinervo perkaa esimerkiksi 1960-luvulla ilmestyneessä kiilalaisten perustamassa Tilanne-nimisessä lehdessä, artikkelissaan "Nuorten todistajien sukupolvi", jota elämäkerta refeoi näin: "Hän suorastaan irvailee omilla naiiveilla käsityksillään ja yrityksillään selittää asiat parhain päin ja pohtii samalla laajemmin kysymystä, miten se kaikki oli mahdollista ja miten NKP:n puoluekoneisto manipuloi ihmistä uskomaan järjettömimpiäkin poliittisia käänteitä."

Elämäkerta tuo esiin niitä monenlaisia olosuhteita, joissa Sinervo kirjoitti. Pilvet-runokokoelma syntyi hänen valkilassaoloaikanaan ja siitä elämäkerta kertoo näin:

"Kokoelma syntyi vankilassa käsinkirjoitettuna kirjana. Elvi kokosi yksien kansien väliin vankila-aikana kirjoittamansa runot ja kirjaksi ne sitoi vankitoveri, joka siviilissä oli kirjansitoja. Elvi piirsi kansikuvan, jonka käsistään taitava toveri koruompeli kirjan kangaskannelle. Valmis kokoelma kiersi vankilassa kädestä käteen, ja kun kaikki halukkaat olivat saaneet lukea sen, lähetti Elvi kirjan [sisarelleen] Sylvi-Kyllikille talteen. Hän tajusi kirjan historiallisen arvo ja ainutlaatuisuuden eikä halunnut sen joutuvan vankilaviranomaisten käsiin ja sitä kautta mahdollisesti tuhottavaksi."

Elämäkerta sisältää jonkin verran Sinervon tuotannon analyysia ja tulkintaa. Sinervo sai jonkin verran vaikutteita ihailemaltaan Maksim Gorkilta. Viljami Vaihdokkaan Gorki-vaikutteista kerrotaan näin:

"Viljamin tärkein opettaja lapsuusvuosina on vanha kattilanpaikkuri, jonka hän sattumalta tapaa vaeltaessaan kotikaupunkinsa kujilla. Mies kertoo hänelle tarinan Dankosta, joka vaikuttaa poikaan syvästi. Elvi nappasi kyseisen tarinan romaaniinsa Maksim Gorkin novellista 'Izergiel-muori', jossa vanha nainen kertoo nuorelle miehelle ikivanhoja taruja, joista yksi on kertomus Dankosta. Danko on näkijä, jonka tehtävä on johdattaa ahdistuksessa elävä kansansa kohti valoa ja parempaa tulevaisuutta. Matka on kuitenkin täynnä vaaroja ja peloissaan ihmiset kapinoivat johdattajaansa vastaan. Lopulta Dankon on revittävä rinnastaan rakkauden tulta loistava sydän majakaksi vaaroissa vaeltaville, ja näin hän saa ihmiset turvaan. Dankolle itselleen teko tietää kuolemaa. Hän uhrautuu, jotta toiset saisivat elää. Tarinasta lumoutunut Viljami haluaa tietää, voiko Dankon kaltaisia ihmisiä olla olemassa. Kattilanpaikkurin mukaan niitä on ja ne löytyvät, jos Viljami vain osaa oikein silmin katsella ympärilleen."

Nyt, kirjoitettuani Torninoja-Latojan kirjoittamasta Sinervon elämäkerrasta, luin seitsemän vuotta sitten kirjoittamani bloggauksen Kalemaan kirjoittamasta elämäkerrasta. Teoksia - ja lukukokemustani - näyttää yhdistävän ainakin Pilvet-runokokoelman syntyprosessin kuvaaminen, jossa Kalemaa tosin korostaa eri seikkoja kuin Torninoja-Latoja.

Eduskuntatalo, Helsinki

Keväällä 2020 vierailin elämäni ensimmäistä kertaa Eduskuntatalossa. Talo teki vaikutuksen!

Usko, toivo, huijaus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin näytelmä Usko, toivo, huijaus käsittelee manipulaation ja huijaamisen tematiikkaa yhden perheen näkökulmasta. Myös perhedynamiikka - teinin yksinäisyys, äidin työlämäorientoituneisuus ja kiire, isän elämäntaiteilijuus ja downshiftausasenne - on näytelmän keskiössä.

Usko, toivo, huijaus valottaa sitä psykologista mekanismia, joka saa ihmisen uskomaan puppukonsulttipuheeseen ja visioon jostakin suuremmasta, paremmasta unelmasta, joka on saavutettavissa ihan kulman takana, kunhan ihminen ensin maksaa konsultille tuhansia ja tuhansia euroja. Näytelmä tekee näkyväksi sitä, kuinka manipulaatio toimii - ja jos manipulaattori kohtaa sellaisen henkilön, johon hänen konstinsa eivät toimikaan (jota näytelmässä edustaa vankilapsykiatri), kuvioihin astuu imartelun lisäksi painostaminen ja uhkailu.

Näytelmän opetus tuntuu olevan se, että manipulaattorin voi voittaa (vain) olemalla itse parempi vedättäjä.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

"Ulvonta kuului rinteeseen asti."

Like 2019. 318 s.


Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret on suljetun paikan romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen. Pohjoisella valtamerellä, kahden suurvallan merirajalla, sijaitsee saaripari. Saarista toinen kuuluu Venäjälle ja toinen Yhdysvalloille. Yksityinen yritys on vuokrannut Yhdysvaltojen omistaman saaren järjestääkseen siellä eksklusiivista retriittitoimintaa rikkaille mutta elämässään ongelmista kärsiville tai elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Retriitille otetaan 14 osallistujaa, seitsemän naista ja seitsemän miestä. Retriittifirman henkilökunnan sisällä vallitsee selkeä hierarkia - hengellinen johtaja Höyhen elää saarella omassa eristetyssä mökissään eikä milloinkaan näyttäydy, ja käytännön asioiden johtaja on nimeltään Isä, jonka luottohenkilönä on Oikea käsi. Romaanin tapahtumat kerrotaan Kuvaajan näkökulmasta, joka onkin oivallinen hahmo tarkkailemaan kaikkea ja kaikkia jo työnkuvansa kautta.

Retriitin osallistujien nimiä ei kerrota, vaan heidät nimetään numeroin. Kuvaaja ei kuitenkaan mielessään kutsu heitä numeroilla, kuten retriitin ohjaistus vaatisi, vaan hän nimeää heidät heidän ulkonäkönsä, ominaisuuksiensa tai toimintansa mukaan, esimerkiksi "Sokeaksi rouvaksi", "Laihaksi tavalliseksi" tai "Punaparraksi".

Rakenteeltaan Saaret kuin sisarissa on paljon samaa kuin Agatha Christien kuuluisassa suljetun paikan romaanissa Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut. Myös jännite säilyy Liimatan romaanissa yhtä onnistuneesti kuin Christiellä. Retriitti-ulottuvuus tuo romaaniin osuvaa pohdintaa liittyen sekä yhteiskunnan vaatimuksiin että yksilön identiteettiin. Saaret kuin sisaret osuu suoraan nykyaikaiseen self help -buumiin ja näyttää sen kriittisessä valossa kuitenkin säästyen täysin paasaamiselta tai alleviivaamiselta. Lukijanakin tekee mieli uskoa saarella vallitsevaan teletappimaiseen autuuden onnelaan, jossa rahalla saa rauhaa, rajat ja ihmisiä sekä ympäristön vain itseä varten.

Pinnan alla tietysti muhii toisenlainen todellisuus, niin yrityksen näkökulmasta kuin myös retriittiosallistujien, ja molempia näkökulmia keritään hiljalleen auki - pinta alkaa kupruilla ja todellisuus murtautua esiin.

Kuvaajan suhde retriittiyrityksen valtaapitäviin on kompleksinen: hän on aiemmin kuulunut enemmän sisäpiiriin, mutta nyt hän kokee tulleensa suljetuksi ulos päätöksenteosta, johon hän kuitenkin pyrkii vaikuttamaan. Tämä näkyy esimerkiksi pohdinnassa kielenkäytöstä ja sanojen vallasta mielikuvien luomisessa. Kun retriittiläiset ovat saapuneet saarelle, heille pidetään päärakennuksessa tervetulotilaisuus, jossa Isä puhuu heille:

"'Arvon osallistujat.'
        Isä muisti olla painottamatta jälkimmäistä sanaa ja huomioi siten keskustelumme, oikeastaan kiistamme: miten tulijoita olisi nimitettävä. Ihmiset, ystävät vai naiset ja herrat, vieraat, valitut, asiakkaat, onnekkaat? 'Ystävyyttä' olin pitänyt yliammuttuna, liian varhaisena halauksena. 'Asiakkuudessa' oli kylmää etäisyyttä. 'Osallistuminen' korosti itsenäistä päätöstä, aktiivista pelaajuutta. Sitäkin olin vastustanut. Osallistumisessa oli rahvaanomaista kilpailuhenkeä. Pelivertauksia ei tulisi esittää, peli muistuttaisi siitä että vain yksi voidaan valita ensimmäiseksi. En puhuisi häviöstä vaan mukautumisesta, en pelistä ollenkaan, vaikka sanaksi vaihdettaisiin uskonnollissiveellinen 'kilvoittelu'. Olin korostanut Johtoryhmälle oleskelun vapaaehtoisuutta - joskin pakotie sulkeutui samalla kun proomu nosti ankkurin. Psykologi oli nyökännyt: tienhaara on aina kriisi. Se sijaan suora tie, ainut vaihtoehto, kypsyttää mukautumaan siihen mitä emme voi muuttaa."

Näennäisesti retriitillä sekä osallistujat että yrityksen henkilökunta ovat edellä kuvatulla "suoralla tiellä", mutta koska todellisuutta ei voi hallita - vaikka loisi hallinnalle kuinka hyvä puitteet - mutkia matkaan todellakin tulee. Ja "tienhaara on aina kriisi".

Samaisen tervetulotilaisuuden kuvauksen yhteydessä niin lukijalle kuin osallistujillekin tehdään selväksi joitakin saaren käytäntöjä:

"Isä kiitti keskustelusta ja saman tien, kuin sattumalta, kello korkealla seinällä kilhati tilaisuuden päättymisen merkiksi. Seisoskelin kolmijalan luona kun väki nousi pöydistä ja siirtyi aulaan etsimään saappaitaan ja jonottamaan takkejaan. Sukkasillaan he olivat hiljaisia ja toivat mieleen päiväkotilapset, lapset yleensä. Kun jalkineet vaaditaan jättämään eteiseen, ihmiseltä viedään yksi mahdollisuus: pakeneminen."

Saari on todellakin saari, suljettu tila. Yhtä lailla diktatuurit, keskitysleirit tai vankilat ovat suljettuja tiloja, mutta silti niiltäkin aina joku onnistuu pakenemaan tai joku onnistuu toimittamaan niihin tavaraa. Saarikaan ei ole poikkeus, vaikka se sellaiseksi kulissiksi onkin pyritty luomaan.

Vaikka saaresta on pyritty luomaan eräänlainen terapiaparatiisi rikkaille, lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että saaren maailman perusrakenne on hyvinkin orwellilainen. Miksi yrityksessä on töissä päähenkilömme, "Kuvaaja"? Tietysti siksi, että saarella tehdään videotallenteita - sekä avoimesti että salatusti. Propaganda puolestaan on varsin avointa, sillä aivopesuhan on suorastaan pääsyy sille, miksi osallistujat ovat alun perinkään saarelle hakeutuneet. He haluavat elämäänsä uutta näkökulmaa ja sisältöä, ja sitä saaren hengellinen johtaja, Höyhen, heille tuottaa. Sanojen valtaa luoda mielikuvia käsitellään myös kohdassa, jossa Kuvaaja käy keskustelua yhden osallistujan kanssa keskusradion käytöstä:

"'Keskusradiota ei voi sulkea, valitettavasti. Tämä voi kummastuttaa, mutta se on tehty yleisen turvallisuuden tähden, siksi että vaikkapa yölliset hätätiedotukset eivät jäisi keneltäkään kuulematta.'
        'Onko kovinkin tavallista että täällä syntyy hätätilanne?'
        - - 'Rauhan aikana hätä on poikkeustila. Sodassa hätä on sana jota ei lausuta, muuten sitä jouduttaisiin käyttämään koko ajan.'"

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja identiteetti ovat myös romaanin teemoja. Saarelle ei saa tuoda esimerkiksi alkoholia (ja tässä kohdin muistelemme taas Orwellia, tällä kertaa Eläinten vallankumousta: kuinka eläinten yhteinen slogan "Kaikki ovat tasa-arvoisia" saikin johdon ottaneiden sikojen suussa loppulisäyksen "...paitsi jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset") ja osallistujien laukut tarkastetaan heidän saapuessaan. Kuvaajan Näyttelijättäreksi nimeämän hahmon laukusta on takavarikoitu viinapullo, ja valinnan vapauden tematiikka tulee hyvin esiin Näyttelijättären perustellesssa Kuvaajalle sitä, miksi hän viinaa oli alun perin salakuljettamassa:

"On urhoollisempaa, tai siinä on jotain mieltä, kieltäytyä houkutuksesta joka on saatavilla, siinä ulottuvilla, kuin jos houkutusta ei ole. Ei ole mikään valinta kieltäytyä sellaisesta jota ei voi saada."

Saaret kuin sisaret käsittelee useita nykyajan keskeisiä teemoja ja tekee sen jännärimäisellä intensiteetillä. Romaania ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin monen tason mysteerit on hitaasti kääritty esiin.

Feminist Comedy Night @ Korjaamo, Helsinki

Korjaamolla järjestetty Jamie MacDonaldin hostaama Feminist Comedy Night oli hauska ja tunnelmaltaan ja toteutukseltaan välitön stand up -iltama, johon tekee mieli osallistua toistekin. Lavalla kuultiin niin suomen- kuin englanninkielistäkin stand upia, ja kuten stand up -iltamissa yleensäkin, mukana oli niin aloittelijoita kuin pitkän linjan osaajiakin.

Nufit 2020 @ Paasitorni, Helsinki

Helsingin Paasitornissa järjestetyn vuoden 2020 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli Aika. Kiinnostavaa teemaa lähestyttiin tapahtumassa monesta näkökulmasta. Kävin seuraamassa alustuksista pari ja myös hieman taideohjelmaa, jota en muista aiemmilta vuosilta mutta joka toi tapahtumaan lisää syvyyttä.

Parjantain myöhäisiltapäivän taideohjelmassa Juho Rissanen -salissa esiintti Rebekka Holi.

Holin kappaleet olivat omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa oli oivalluksia, joihin on helppoa samastua. Holi on taitava äänenkäyttäjä ja kitaristi - aiemmin en ollut hänestä kuullut, mutta epäilen, että kuulemme hänestä vielä.

Perjantai-illan viimeisen alustuksen Juhlasalissa piti Maria Hämeen-Anttila aiheesta "Matematiikka, aika, intuitio". Alustuksessa käsiteltiin kiinnostavalla ja minulle uudella tavalla matematiikkaa tai pikemminkin erilaisia matemaattisia ajattelu- ja lähestymistapoja: peruskysymyksenä oli, onko matematiikka jokin "olemassa oleva asia", jonka ihminen on "vain löytänyt", vai heijasteleeko matematiikka itse asiassa ihmisen tapaa ajatella ja olla maailmassa. Hämeen-Anttila osasi puhua asiasta varmaankin niin kansantajuisesti kuin se on mahdollista, mikä teki alustuksen seuraamisesta ylipäätään mahdollista ainakin itselleni.

Hämeen-Anttila lähti liikkeelle Kantin filosofiasta ja siitä, kuinka aika ja tila ulottuvuuksina liittyvät ihmisyyteen ja ihmisen tapaan tulkita maailmaa, koska ihminen on ajallis-tilallinen olio. Matematiikassa aika liittyy aritmetiikkaan ja diskreettiin laskemiseen, tila puolestaan geometriaan, jota Hämeen-Anttila ei sen syvemmin keskittynyt tarkastelemaan. Alustuksessa käytiin myös ajatusleikki siitä, miten ihmisen rajallinen, ajallis-tilallinen oleminen vaikuttaa siihen, miten ihminen laskee; Hämeen-Anttila kehotti (jonkun tutkijan esimerkin mukaan) kuvittelemaan maailman, jossa olemmekin kaasuja - rajattomia, sekoittuvia, olemukseltamme täysin erilaisia kuin millaisia nyt olemassa olevassa todellisuudessa olemme. Olisiko tapamme laskea ja harjoittaa matematiikkaa aivan erilainen? Todennäköisesti. 

Lauantaiaamun ensimmäisen alustuksen piti Eeva Kolttola Nyyti ry:stä ja se käsitteli ylisuorittamista ja loppuunpalamista niin työelämässä kuin opiskelijankin näkökulmasta. Kolttolan alustuksessa ei tullut minulle juurikaan uutta sisältöä, mutta toisaalta alustus teki asiaansa näkyväksi. Kolttola myös esitteli erinäisiä sitaatteja uupumuskirjallisuudesta ja sitä kautta myös uusinta, eritoten kotimaista uupumuskirjallisuutta.

Nufitissa ollaan tyypillisesti suurten kysymysten äärellä ja niitä käsitellään monen tieteenalan näkökulmasta, mikä tekee tapahtumasta virkistävän ja uusia näkökulmia avaavan. Ensi vuoden Nufitia odotellessa!

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie - Gulagin jäljillä

Like 2019. 398 s.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jäljillä on sekä matkakirja että historiankirja. Luiden tie tekee näkyväksi sitä, miten Vankileirien saaristo näkyy nyky-Venäjällä (jos osaa katsoa), miten Gulagin muistoon suhtaudutaan ja miten se läpäisee koko Venäjän.

Luiden tie lähtee liikkeelle Solovetskin luostarista ja siitä, että Gulag kyllä on näkyvillä, jos sitä osaa katsoa. Kirjan lukija johdatellaan katsomaan niinkin arkista ja jokapäivästä esinettä kuin 500 ruplan seteliä:

"Venäjän 500 ruplan setelin kääntöpuolella on maassa hyvin tunnetun Solovetskin luostarin kuva. Se kohoaa karunkauniilla kallioisella rannalla Vienanmeren ulapan avautuessa kupolien takana.
        Kun seteliä alettiin painaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen rahauudistuksen tultua voimaan, luostarin rahaan piirtänyt taiteilija otti mallia vanhasta valokuvasta ja hahmotteli Solovetskin kirkon ilman ristiä. Sellainen se olikin miltei koko neuvostoajan - mutta ei pelkästään valtion uskontokielteisen politiikan vuoksi, vaan myös siksi, että Solovetskin saari oli valjastettu osaksi Gulagia.
        Toisin sanoen taiteilija ei piirtänytkään seteliin kirkkoa vaan hahmotteli siihen vahingossa vankileirin! Erehdys huomattiin nopeasti, ja uusissa seteleissä kirkko sai ristinsä."

500 ruplan setelin Solovetskin luostarilla on siis nykyään risti. Konkreettisemmin "millä silmällä pitää katsoa, jotta voi nähdä" -ajatus tulee Luiden tiessä esiin esimerkiksi Kolymassa, Transportnyin kylän leirisairaalan ja hautausmaan luona:

"Ensi alkuun hautausmaasta muistuttaa ainoastaan aukio, jonka kasvusto on lyhyempää kuin ympärillä. Pian maassa erottuu matalia kumpuja ja heinikon lomasta tuskin erottuvia ristinnysiä. Ilma on täynnä surraavia paarmoja, niitä samoja 'turvonneita, inhottavia hyönteisiä, jotka muistuttavat pieniä lepakoita', kuten Jevgenia Ginzburg kirjoittaa muistelmissaan Kolymasta."

Jotkin toiset hautausmaat erottuvat selvemmin, kuten Intan laitamilla sijaitseva Vostotšnyin kylän hautausmaa: "Neuvostoaikana tyypilliset metalliset hautapaadet ovat ruostuneet ja kenottavat koivikossa auringonlaskun sävyttäminä kuin hajonneiden saunankiukaiden rivistöt. - - Oman onnensa nojaan jäänyt hautausmaa tuntuu kiteyttävän sen, miten Gulag muistetaan ja unohdetaan: kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkona tarinassa." Noita "tarinan aukkoja" Ropponen ja Sutinen Luiden tiessä etsivät, ja myöskin kiinnostavalla tavalla löytävät.

Gulagin arkkitehtuuria on edelleenkin nähtävillä. Tällainen kohde on esimerkiksi Intan vesitorni, joka
"on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan".

Mikä tulee esiin Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristossakin, sitä käsitellään myös Luiden tiessä, mutta hyvällä tavalla alleviivaavammin ja suorasanaisemmin, nykyajasta käsin ihmetellen ja oivaltaen: Gulag oli niin voimakkaasti yhteiskuntaa läpäisevä ilmiö, että se on läsnä lähes joka paikassa. Tätä Luiden tiessä avataan puhuttaessa Gulagin maantieteestä:

"Monet Venäjän liikenneyhteydet perustuvat vielä nykyäänkin niihin samoihin reitteihin, jotka rakennettiin vankileirien saariston tarpeisiin, usein vankityövoimalla. Yksittäisten kylien ja kaupunkien lisäksi useat Gulagia palvelleet laajemmat alueet nojaavat yhä siihen osaan historiaa, joskus myös ainoaan historiaan, joka niillä on.
        Gulagin maantiede on tosiasia vielä tänäkin päivänä.
        --
        Yllättävän moni venäläinen - - asuu siellä missä asuu nimenomaan Gulagin tai leirijärjestelmään kiinteästi liittyneiden pakkosiirtojen vuoksi. Gulag on edelleen osa venäläistä todellisuutta."

Ja sikäli kun Gulag on "osa venäläistä todellisuutta", se on myös hyvin arkista: "Gulagin mennyt ja nykyinen tavallisuus Siperiassa ja muilla vankileirialueilla saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta kehyksiinsä asetettuna se ei sitä ole. Jokapäiväisyys oli usein käytännön pakko. Vankeja ja leirejä oli yksinkertaisesti niin paljon, etteivät ne voineet olla näkymättä. - - Jos Gulag alussa häiritsikin kylän elämää, yleensä siihen totuttiin pian. Solženitsyn käyttää näistä paikkaunnista ilmaisua 'leirien lähimaailma' ja uskoo, että leirit myrkyttivät ne ja niiden kautta koko maan."

Luiden tie käsittelee myöskin Gulagin vankimielisairaalajärjestelmää: 

"Rankaisevan neuvostopsykiatrian uhrien määrä on edelleen arvoitus. Mielisairaaloissa oli heidän lisäkseen hoidossa myös aidosti sairaita. Tilastointia vaikeuttaa sekin, että osa tervejärkisistä sairastui henkisesti 'hoidon' vuoksi.
        - - Mielisairaalaverkosto ei kasvanut yhtä suureksi kuin Gulag, mutta sinne tuomittiinkin karkeasti ottaen vain se osuus väestöstä, joka olisi muuten pantu leireille poliittisista syistä. Psihuška oli leirien jatko-osa. Tarsisi kirjoittaa, ettei vankimielisairaalassa 'ollut sen paremmin potilaita kuin lääkäreitäkään, vaan vain vartijoita jotka valvoivat hankalia kansalaisia.'"

Luiden tie ristivalottaa kiinnostavalla tavalla Gulagin muistamista ja muistelemista. Länsimainen mielikuva historian kauhujen muistamisen kulttuurista tuntuu tukevan sitä, että tyypillisesti ajatellaan Saksan käsitelleen historiansa kauhut oikeaoppisella tavalla siinä missä Venäjän ajatellaan harrastaneen vaikenemisen kulttuuria. Luiden tie osoittaa, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen.

Ruohonjuuritasolla muistamista ja muistelemista tuntuu olevan paljonkin:

"Poliittisen sorron ja vankileirien muistaminen jäi 1990-luvun taitteessa - - väliaikaisuuden tilaan - - . Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että muistopatsaiden jalustat valettiin, mutta itse patsaat jäivät valtaosin pystyttämättä. Toisin sanoen leirimenneisyys tuotiin esiin ja sitä käsiteltiin laajasti, mutta siitä ei jäänyt pysyvää merkkiä tulevaisuuteen.
        Neuvostoliiton raunioilla sadat tai jopa tuhannet ihmiset ja paikallistahot pystyttivät Gulag-muistomerkkejä ympäri maan. Muistaminen jäi taas yksityisten harteille. Näitä monumentteja on valtavasti, joidenkin laskujen mukaan yli tuhat, ja yhdessä ne voivat tuoda esiin vankileirien saariston poskettoman mittakaavan. Liian harva kuitenkin tietää niistä ja usein ne sijaitsevat syrjässä. Onkin kohtalon ironiaa, että kerran tuntemattoman vankileirien saariston tilalle on nyt noussut tuntematon muistomerkkien saaristo."

Virallinenkin Venäjä harjoittaa muistamisen kulttuuria:

"Ongelma ei niinkään tunnu olevan siinä, etteikö asia [Gulag] olisi esillä, vaan siinä, että Venäjä on jakautunut menneisyyden muistamisessa. Ne, jotka suhtautuvat kriittisesti neuvostohistoriaan, tietävät poliittisesta sorrosta ja Gulagista paljon, kun taas ne, jotka pitävät neuvostoaikaa myönteisenä ja muistelevat Stalinia lämmöllä, eivät yleensä lue Novaja Gazetaa [, jossa on ilmestynyt esimerkiksi osio 'Totuus Gulagista'].
        - - 
        Vuonna 2017 monumentti nimeltä 'Surun seinä' pystytettiin Moskovan keskustaa kiertävän niin sanotun puutarhakehätien varteen. Se on vihdoin ensimmäinen valtiollinen muistomerkki neuvostosorrolle ja Gulagille. Muistomerkin avajaisissa oli mukana myös presidentti Putin. Eräät toisinajattelijat ovat kuitenkin pitäneet patsasta yrityksenä valkopestä historiaa."

Muistaminen ei ole yksioikoista, ja yhtä lailla kuin historian kirjoittaminen on vallankäyttöä ja valikointia, niin on toki muistaminenkin. Gulagin museoimiseen Luiden tie antaa varsin ällistyttävänkin kurkistusikkunan:

"Entisen Gulag-kaupungin Vorkutan kaupunginjohtaja kaavaili 2010-luvun taitteessa paikalliseksi vetonaulaksi 'Gulag-puistoa'. Kyseessä olisi ollut jonkinlainen realistinen vankileirisimulaattori, jonka avulla pohjolaan oli määrä houkutella niin venäläisiä kuin ulkomaalaisiakin turisteja. 
        - -
        Sorron ja Gulagin teemoista tuotetaan myös populaarikulttuuria. Venäjällä on muun muassa esitetty tosi-tv-sarjaa, jossa kuvataan vainojen erottamien sukulaisten etsintää ja jälleennäkemistä.
        - - 
        Moskovan valtiollinen Gulag-museo on keskeinen toimija sorron ja sen uhrien muiston säilyttäjänä. Julkisena laitoksena se myös nostaa leirit suuren yleisön ja Venäjällä vierailevien näkyville. - - Toisinajattelija ja historoitsija Anton Antonov-Ovsejenko perusti museon 2000-luvun alussa Moskovan keskustaan - -. Museo avautui vuonna 2004, mutta se oli kovin pieni. Myöhemmin se sai rahoitusta Venäjän kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Uudistettu Gulag-museo avattiin vuonna 2015."