Elisabeth Norebäck: Sano että olet minun

"Makaan lattialla."

Like 2018. Ruotsinkielinen alkuteos Säg att du är min, 2017. Suomentaneet Ida Takala ja Sirje Niitepõld. 407 s.

Sano että olet minun on psykologinen trilleri, johon on taitavasti kirjoitettu henkilöhahmoja, joiden mielenterveys järkkyy. Lukijanakaan ei aina voi olla aivan varma, onko kyse harhaisen mielen tuotoksista vai fiktion sisäisestä todellisuudesta. Romaanin tarina on synkkä ja ahdistavakin, mutta Sano että olet minun koukuttaa maailmaansa ja teos tekee mieli lukea sitä käsistään laskematta.

Päähenkilö on Stella, 39-vuotias psykoterapeutti, joka on 21 vuotta sitten tapahtuneen tyttövauvansa ratkaisemattomaksi jääneen katoamisen jälkeen onnistunut kokoamaan itsensä uudelleen, ensin suljetulla osastolla, sitten myös maailmassa; Stella on rakastunut, mennyt naimisiin, saanut pojan ja opiskellut itselleen ammatin. Kadonnutta tyttövauvaa ei koskaan löydetty ja vauvalle on myös muistokivi - hautakiveksi Stella ei kiveä suostu sanomaan -, joskaan Stella ei koskaan ole uskonut vauvan kuolleen.

Ja eräänä päivänä Stella saa vastaanotolleen nuoren naispotilaan, joka ensitapaamisesta saakka on hänen mielestään hänen kadonnut tyttärensä, Alice. Stella jää pakkomielteisesti kiinni tähän ajatukseen mutta ymmärtää kuitenkin sen, ettei hänen kannata puhua asiasta välttämättä edes aviomiehelleen, koska häntä pidettäisiin vain hulluna ja pakkomielteisenä.

Sano että olet minun -trillerin kerronta ei suodatu ainoastaan Stellan henkilöhahmon läpi, vaan tarinan kulkua läpivalaistaan usean henkilöhahmon näkökulmasta. Jokaisen kertoja-henkilöhahmon luotettavuus asettuu kyseenalaiseen valoon, mikä tekee kirjan lukemisesta kiinnostavaa. Kuka heistä on täysjärkinen? Mitä oikein tapahtui 21 vuotta sitten? Mitä tapahtuu nykyhetkessä? Myös henkilöiden väliset suhteet ristivalotetaan kiinnostavalla tavalla, koska joitakin kohtauksia käsitellään useamman henkilöhahmon kokemuksen kautta.

Sano että olet minun -romaanin tematiikka liittyy vahvasti äitiyteen: missä menee huolenpidon ja sairaalloisen kiinnittymisen raja? Romaani tarkastelee kysymystä niin äidin kuin (aikuistuvan) lapsenkin näkökulmasta.

Äitiystematiikka linkittyy myös identiteettikysymyksiin: missä kohdin on se polttopiste, jossa on minä - ei jotakin, joka on olemassa vain kontrolloimassa muita, eikä myöskään jotakin, joka on olemassa vain kontrollin kohteena.

"Olen oppinut tulemaan nähdyksi. Se ei olekaan niin vaarallista. Päinvastoin. Silloin on helpompi kätkeytyä. Pidän siitä, että voin valita, kuka olen kenenkin silmissä."

Äijäkoski, Muonio

Muoniossa, Muonionjoessa sijaitseva Äijäkoski on komea koski koskien sarjassa. Veden ollessa alhaalla rantakivilläkin pääsee hyvin liikkumaan, mutta metsäpolutkin ovat helppokulkuisia. Koskelle on rakennettu myös hieno näköalapaikka, jolla kannattaa käydä.

Näköalapaikalta alavirtaan päin on myös hyvinhoidettu laavupaikka.

Jos haluaa vierailla Ruotsin puolen rannoilla, Muonion kohdalta menee silta joen yli.

Paikka on kiva retkikohde, ja joen rannalla on runsaasti majoitusvaihtoehtoja mökkikylistä telttailumaastoihin.

Håkan Nesser: Syntymämerkki

"Häntä paleli."

Tammi 2002. Ruotsinkielinen alkuteos Kvinna med födelsemärke, 1996. Suomentanut Saara Villa. 312 s.

Syntymämerkki on ensimmäinen Håkan Nesserin kirjoittama dekkari, jonka olen lukenut. Syntymämerkki on niin perusdekkari, ettei sen lukeminen turhauttavaa ole, mutta sen voi aivan yhtä hyvin jättää lukemattakin. En useinkaan arvaa loppuratkaisua tai murhaajan motiivia, mutta Syntymämerkissä jossain vaiheessa tollompikin lukija tajuaa, mistä on kyse. Jännitettä toki riittää siinä, kumpi taho on nopeampi liikkeeissään ja fiksumpi, murhaaja vai poliisi.

Nesserin tyylissä ärsyttää myös se, että lukijan "odotuttaminen" on kirjoitettu näkyviin: teoksessa on usea kohta, jossa johtava poliisi toteaa alaisilleen jotakin sen kaltaista kuin "menkääpä nyt tunniksi omiin huoneisiinne tutkimaan materiaalia niin sitten pidetään kokous ja katsotaan mitä kukakin on huomannut" - ja sitten selitetään kuinka kukin tulee huoneestaan kokoushuoneeseen ja mitä kokouksessa tapahtuu.

Syntymämerkissä on kyse sarjamurhaajasta. Tarinaa tarkastellaan niin murhaajan, uhrien kuin poliisinkin näkökulmasta. Eikä kyse ole mistään hetkellisestä päähänpistosta, vaan vuosikymmenten taakse juurensa juontavasta tapahtumaketjusta. Kyllä hellekesästään muutaman tunnin voi käyttää tämän teoksen seurassa, mutta jos valinnanvaraa on, voi valita toisinkin.

Haruki Murakami: Sputnik-rakastettuni

"Kahdennenkymmenennentoisen ikävuotensa keväässä Sumire rakastui ensimmäisen kerran elämässään, rakastui tasankojen yli pyyhkäisevän pyörremyrskyn kiihkeydellä, joka vie mennessään kaiken tielleen osuvan, riuhtaisee ilmaan tavaroita repien ne riekaleiksi ja murskaten palasiksi."

Tammi 2003. Japaninkielinen alkuteos Supuutoniku no kobito, 1999. Suomentanut englanninnoksesta Sputnik Sweetheart, 2001, Ilkka Malinen. 252 s.

Haruki Murakamin romaani Sputnik-rakastettuni on tarina rakkaudesta, muttei kuitenkaan varsinaisesti rakkaustarina. Romaani on kertomus ihmisistä, jotka kaipaavat ja haluavat, mutta jotka eivät voi saavuttaa tai saada kaipuunsa ja halunsa kohdetta. Romaanissa on kolme keskushenkilöä: kertojana toimiva nuori tokiolainen opettaja K, kirjailijaksi haluava K:n ikä- ja opiskelutoveri Sumire ja bisnesnainen Miu. K on rakastunut Sumireen, Sumire puolestaan rakastuu Miuhun ja Miu ei enää kykene rakastamaan.

Sputnik-rakastettuni on mukaansatempaava ja varsin nopealukuinen romaani. Sen kerronta kerii auki jo tapahtuneita asioita - koko romaanin tapahtumat kerrotaan ikään kuin muistona tai muistelmana. Paitsi että on kyse halun kohteiden saavuttamattomuudesta ja elämänvalinnoista, kyse on myös mysteeristä niiden ympärillä - ja mysteeri konkretisoituu Sumiren katoamisena, kun tämä on lomailemassa Kreikan saaristossa.

Sputnik-rakastettuni on sinänsä realismia, huomattavasti realistisempi kuin Kafka rannalla, vaikka Sputnikissakin on "unenomaisuutta", kuten takakanteen poimittu kriitiikkisitaatti toteaa. Jotenkin en kuitenkaan aivan innostunut tästä romaanista. Luulen sen liittyvän siihen, että Murakami saattaa olla kirjailija, jonka teoksia ei pitäisi lukea kovinkaan perätysten. Siten tyylistä ja sisällöstä saa enemmän irti, näin luulen. Murakami on oivallinen tarinankertoja ja jännitteen ylläpitäjä, mikä aiheuttaa halun lukea lisää hänen teoksiaan. Tauko taitaa kuitenkin tehdä terää.

Kuitenkin: "- - eikö myös tarkoituksettomilla asioilla ole sijansa tässä kaikkea muuta kuin täydellisessä maailmassa? Jos epätäydellisestä elämästä poistetaan kaikki tarkoitukseton, se menettää epätäydellisyytensäkin."

Konoba Vartal, Hvar

Konoba Vartal sijaitsee Hvarin kaupungissa vanhan kaupungin ulkopuolella, rantapoukaman kulmauksessa fransiskaaniluostarin lähellä. Ravintolalla on köynnöksien suojaama terassi ja loistavaa grillattua kalaa.

Pacha Mama Beach Bar, Hvar

Pacha Mama Beach Bar sijaitsee Hvarin saarella Hvarin kaupungin itäpuolella vuohipolkumatkalla  Pokonji Dol -rannalta Robinsonin rannalle Milnan suuntaan. Paikka on todella kauniisti sisustettu ulkoilmabaari-kahvila-kokonaisuus kallioiden yläpuolella rinteellä. Baarista voi myös vuokrata rantatuoleja baarin edustalla olevalta kallioiselta niemeltä.

Pacha Mama Beach Bar on hieman hintavampi paikka, mutta täysin ymmärrettävistä syistä: se sijaitsee keskellä ei mitään. Baari on sisustettu valkoisin verhoin, pöydät ja penkit on maalattu vaalealla turkoosilla, ja katokset suovat suojaisaa varjoa paahtavassa auringossa. Sisustus on mietitty pieniä yksityiskohtia myöten - vessa, jossa ensin ajattelin saavani ensimmäisen kroatialaisen huussikokemukseni, osoittautuikin kekseliääksi diy-henkiseksi vesivessaksi, joka oli paitsi äärimmäisen siisti, varustettu myös laamakuvioidulla vessapaperilla...

Palvelu Pacha Mamassa on erittäin ystävällistä, ja kiireetön ihminen pääsee täällä todellakin lomatunnelmaan.

Haruki Murakami: Kafka rannalla

"'Rahaako sinulla siis on riittävästi?' poika nimeltä Varis kysyy raukealla äänellään."

Tammi 2009. Japaninkielinen alkuteos Umibe no Kafuka, 2002. Suomentanut englanninnoksesta Kafka on the Shore, 2005, Juhani Lindholm. 639 s.

Haruki Murakamin Kafka rannalla on varsin tiiliskivimäinen romaani, mutta todellakin, lumoava teos. Kun tarina imaisee mukaansa, lukijana toivoo, ettei se päättyisi. Tosin jossakin vaiheessa jouduin tarinan suhteen hieman lukuähkyyn ja mietin, mitenköhän kirjailija saa solmittua eri kerrontanäkökulmat ja aika -sekä todellisuustasot yhteen - ja pelkäsin, ettei lopetus vain olisi lattea. Varsin onnistunut se kuitenkin on, ja lukukokemuksena Kafkaa rannalla voi vahvasti suositella. Romaanin kerronta rikkoo realismin mutta tavalla, joka koko ajan tuntuu luonnolliselta fiktion maailmassa. Tyyliltään ja tarinaltaan Kafkasta rannalla tulee mieleen hieman Herman Hesse, ja hänen teoksistaan päähenkilö- ja tarinavalinnan suhteen eniten Demian, tunnelman ja elämän syvien kysymysten pohtimisen suhteen puolestaan Narkissos ja Kultasuu.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä: päähenkilö, 15 vuotta täyttävä poika, joka päättää karata kotoa, ja toisena keskeisenä hahmona päältäpäin katsottuna hyvin yksinkertainen jo vanha mies, Nakata, joka on lapsena joutunut eräänlaiseen onnettomuuteen, jossa hän on täysin menettänyt muistinsa ja taitonsa, kuten lukutaidon.

15-vuotias poika ei viihdy kotonaan. Hänen äitinsä ja siskonsa ovat jättäneet perheen pojan ollessa lapsi, ja poika asuu kaksin isänsä kanssa, joka pojan näkökulmasta on etäinen ja lähinnä kiinnostunut työstään. Poika ottaa nimekseen Kafka Tamura, repullisen tavaraa ja hiukan rahaa kotoaan, ja lähtee karkumatkalle: hänestä tuntuu, ettei hän enää voi olla kotona - siellä ei ole hänelle mitään muuta kuin ahdistusta. Kafkalla on myös ikään kuin mielikuvitusystävä tai sisäinen ääni, joka ajoittain ottaa myös ulkoisen muodon ja jonka nimi on "poika nimeltä Varis".

Nakata on lapsuuden onnettomuuden jälkeen elänyt hyvin vaatimatonta elämää. Romaanin alkuhetkellä hän elää kaupungin avustuksella ja täyttää päivänsä etien omistajiltaan kadonneita tai karanneita kissoja: Nakata nimittäin ei osaa lukea tai kokemuksensa mukaan kommunikoida kovinkaan hyvin ihmisten kanssa - "Nakata on vähän tyhmä" on lause, joka Nakatan suusta usein romaanin aikana kuullaan - mutta sen sijaan hänellä on kyky puhua kissojen kanssa. Ja tästä tapahtumat alkavat vyöryä eteenpäin.

Romaanissa on dialogin joukkoon sujautettuna jonkin verran taidehistoriaa: on keskusteluja niin kirjallisuudesta, musiikista kuin kuvataiteestakin. Erään henkilöhahmon, joka yhdessä kohdin ilmaantuu paikalle eversti Sandersin muodossa, suuhun on kirjoitettu tämänkin romaanin taideteorian ydin:

"Itse kivellä ei olekaan mitään merkitystä. Tilanne nyt vain vaatii jotakin, ja juuri tällä hetkellä se jokin sattuu olemaan tämä kivi. Anton Tšehov sanoi sattuvasti, että 'jos tarinassa on pistooli, sen pitää myös laueta'. - - Tšehov tarkoitti, että välttämättömyys on omalakinen käsite. Se on rakenteeltaan erilainen asia kuin logiikka, moraali tai merkitys. Sen funktio määräytyy yksinomaan sen tehtävästä. Sellaista ei tarvita, millä ei ole mitään tehtävää. Sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa. Siinä teille dramaturgiaa. Logiikalla, moraalilla ja merkityksellä ei ole sen kanssa mitään tekemistä. Kaikki on suhteellista. Tšehov ymmärsi dramaturgiaa oikein hyvin."

Kafka rannalla -romaanissa kyse on elämän merkityksen löytämisestä, ja myös rakkaudesta ja haavoittuvuudesta. Teemoista, jotka yhdistävät kaikkia ihmisiä: olipa sitte kyse nuoresta, keski-ikäisestä tai vanhasta; miehestä, naisesta tai jostakin muusta; yksinkertaisesta ja pohtivasta henkilöstä; henkilöstä nykyajassa tai sata vuotta sitten.

"Ihmiset väsyvät nopeasti sellaiseen, mikä ei ole pitkäveteistä, mutta eivät sellaiseen, mikä on." Kafka rannalla -romaanin tematiikka on ajaton, eikä romaani tavallaan pyri kertomaan jostakin erikoisesta (vaikka kerronta ylittääkin realismin): tavallaan romaani kertoo juurikin "jostain pitkäveteisestä", mutta niin mukaansatempaavalla tavalla, että kuten kirjoitin, teosta on vaikea laskea käsistään.

Nakata on romaanissa hahmo, joka saa tehtävän suorittajan roolin. Apurihahmoksi Nakata saa Hoshino-nimisen miehen. Parivaljakko täydentää toisiaan absurdillakin tavalla, josta ei myöskään huumoria puutu. "Kyseleminen on noloa hetken aikaa, mutta kyselemättömyys on noloa koko elämän", Hoshino siteeraa Nakatalle vaarivainaansa elämänopetuksia, ja niin heidän odysseiansa jatkuu, vaikka määränpää onkin tuntematon.

Kafka rannalla on myös ylistys kirjoille, kirjastoille ja lukemiselle. Päähenkilö Kafka on aina lukenut paljon, se on ollut hänen tapansa paeta todellisuutta. Karattuaan kotoaan hän löytää itseään kiinnostavan pienen yksityiskirjaston, Komuran muistokirjaston. Tämä paikka tuo etäisesti mieleen myös Carlos Ruiz Zafónin Unohdettujen kirjojen hautausmaan. Komuran muistokirjasto tuntuu tosin enemmän olevan unohdettujen ihmisten hautausmaa - muistojen kirjasto tai odottamisen eteinen.

"Mutta se on sinun teoriasi, ei minun, enkä minä ole millään tavalla vastuussa siitä." Ihmiset asettavat erilaisia merkitysodotuksia tai -leimoja asioille, mutta kuten Saeki-niminen hahmo romaanissa toteaa, vastuu teoriasta - siis oletuksesta sen suhteen, mikä tai millainen joku tai jokin on - on teorian keksijällä; kohteella vastuuta ei ole. Romaanissa on myös oivallinen kohtaus, jossa käsitellään feminismiä ja sukupuolten välistä tasa-arvoa ja asetetaan kirkkaalla tavalla naurunalaiseksi kaikenlainen moralismi ja ennakko-oletukset - joista vastuu on siis aina niiden kantajalla, ei kohteella.

Aivan kuten se, kuinka romaanin kerronta liukuu yli realismin rajojen, näyttäytyy romaanissa luontevana, samoin ihmiselämässä järkevyyden ja järjettömyyden tai ymmärryksen ja ymmärtämättömyyden raja on olemassa. Siihenkin voi suhtautua aivan luontevana asiana, kuten Hoshino tapahtumien edetessä toimii:

"Mitä enemmän Hoshino yritti saada asiasta tolkkua, sitä sekavammaksi se tuntui muuttuvan. Hän päätti, että oli paras olla yrittämättä löytää tolkkua sellaisesta, missä sitä ei alun alkaenkaan ollut. 'Parempi olla kokonaan ajattelematta kuin ajatella ilman tarkoitusta', hän sanoi lopulta ääneen, kädet puuskassa."

Kaikkea ei voi eikä tarvitsekaan ymmärtää, ja se voi olla aivan luonnollista ja luontevaa. Kafka rannalla -romaanin opetus tuntuu olevan se, että käsittämättömän edessä kannattaa antautua, elää ja kokea rohkeasti, ja uskoa siihen, että tšehovilaisen taideteorian mukaan "sen, minkä välttämättömyys vaatii, on oltava olemassa".