"Linna oli sortumispisteessä, mutta ei sitä kello kahdelta yöllä himmeässä kuunvalossa huomannut."
Tammi 2013. Suom. Heikki Karjalainen. Alkuteos The Keep, 2006. 346 s.
Jennifer Eganin Sydäntorni on uskomattoman hieno ja viihdyttävä romaani, jonka absurdit käänteet saivat useamman kerran nauramaan ääneen. Kansilieve lupailee lukukokemusta, joka tuo mieleen Poen, Calvinon ja Kafkan - osin allekirjoitan esikuvaluettelon (vaikkakin Calvino saa turhanpäiväisesti epäilemään liiallista älyllisyyttä ja Kafka ahdistusta) mutta lisäisin siihen vielä Vonnegutin.
Romaanin juonesta ei oikeastaan voi kertoa juuri mitään paljastamatta teoksen nerokasta rakennetta - lieveteksti keskittyy kertomaan juonen yhdestä ulottuvuudesta, elämässään alamäkeen joutuneesta kultapoika Dannystä, joka lähtee New Yorkista jonnekin Itä-Euroopan syrjäreunamille vuoristoon, rähjäiseen linnaan auttamaan serkkupoikaansa linnan kunnostustöissä, missä hän sitten kohtaa jos jonkinmoisia henkilöitä, tapahtumia ja miljöitä. Juonessa on muitakin ulottuvuuksia, mutta ne paljastuvat hiljalleen.
Serkkupojan nimi on Howie. Hän on ollut lapsena outo ja erakoitunut hahmo ja muuttunut entistä oudommaksi ja erakoituneemmaksi erään erittäin traumaattisen kokemuksen jälkeen. Howien asemaa suvussa kuvataan tähän tapaan: "Totta kai Howiesta puhuttiin silloin kun hän ei ollut paikalla, ilman muuta. Howien ongelmat olivat suvun lempipuheenaihe, ja päänpudistelujen ja voi sen on niin surullisten takana saattoi aistia ilon pulppuilun, koska eivätkö kaikki halua, että suvussa on joku joka on niin tähtitieteellisen sekaisin, että kaikki muut vaikuttavat hänen rinnallaan mallikansalaisilta?"
Sydäntorni on romaani, jossa on kerrassaan kaikki kohdallaan. Henkilöhahmot ovat osin naurettavan ja äärimmäisen stereotyyppisiä, mutta kuitenkin jatkuvasti yllättäviä ja viiltävän osuvia. Tarina houkyttelee ahmimaan. Rakenne ei ole tavanomainen, mutta kuten sanoin, siitä ei oikeastaan kannata enempää sanoa, jottei pilaa lukukokemusta.
Romaanin nimi, Sydäntorni, on tulkinnallisesti varsin suoraviivainen niin symbolisella kuin käytännönkin tasolla. Kuitenkin eri henkilöhahmojen näkökulmasta torni voi saada erilaisia tulkinnallisia merkityksiä. Konkreettisen selityksen linnan sydäntornille antaa remonttihommissa oleva Mick: "Jos linna vallattiin, asukkaat vetäytyivät sydäntorniin. Se oli eräänlainen viimeinen puolustuslinja. Turvapaikka."
Näytteen Eganin kyvystä kuvailla asioita tuoreella, konkreettisella ja humoristisella tavalla saa esimerkiksi kohdasta, jossa Danny havainnoi linnan pihalla olevaa vesiallasta:
"Silloin haju iski hänen sieraimiinsa - voi jumalauta, mikä löyhkä. Vesi ei haissut edes mädäntyneeltä, se oli mädäntyneen tuolla puolen, onton homeinen, lemussa erottui tunkkainen siitepöly, pahanhajuinen hengitys, vuosikausia suljettuna ollut vanha jääkaappi, mätä kananmuna ja kastunut villa, Dannyn kuusivuotiaana näkemät Polly-kissan jälkeiset, hänen tulehtunut hampaansa hammaslääkärin porattua sen auki, hoitokoti missä isotäti Bertie tiputti jauhettua maksaa leualleen, sillan alta koulun läheltä löytyneet läjät, jotka olivat kuulemma ihmisen paskaa, roskis äidin vessan pesualtaan alla, koulun ruokala kun sinne käveli sisään - altaasta nousi sieraimiin joka ikinen haju, joka oli koskaan tuntunut Dannystä hiukkaakaan vastenmieliseltä, joka oli saanut hänet jossain vaiheessa ajattelemaan (vaikka hän olikin sen saman tien unohtanut) elämän olevan pelkkä ohut, hauras kalvo peittämässä jotain ihan toisenlaista, jotain isoa ja outoa ja synkeää."
Danny on urbaani suurkaupungin kasvatti, jolla on muun muassa kyky aistia kehossaan wifi-verkkojen läheisyys, mutta luonto ilmiöineen on hänelle huomattavasti vieraampi elementti. Dannyn havainnot tähtitaivaasta syrjäisen linnan yllä ovat tällaiset: "Muuten näkyvissä oli vain taivasta, valtavalle taivaalle oli ahdettu enemmän tähtiä kuin hän oli koskaan nähnyt - oikea tähtien sekasotku, tähtien kaatopaikka. Se oli melkein säädytöntä."
Kielellisestä vonnegutismista ja postmodernista kommentoivasta kertojasta on teoksessa runsaasti esimerkkejä, kuten vaikkapa kohta, jossa kuvataan katseen tiukkaa kiinnittymistä johonkin: "haluaisin sanoa liimautunut, mutta se oli enemmän kuin liimautunut, se oli laminoitu --."
En ole koskaan aiemmin kuullutkaan Eganista, romaani tarttui sattumanvaraisesti käsiini kirjaston tyrkkyhyllystä - mutta todellakin, mikä helmi! Egan on kerrassaan taitava kirjoittaja, joka onnistuu kokoamaan elementeistään hiotun ja hauskan kertomuksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti