"Minä synnyn isästä."
Like 2013. Suom. Petri Stenman. Alkuteos Helioskatastrofen, 2013. 138 s.
Helioskatastrofi on pienoisromaani, jota tekee samanaikaisesti mieli lukea ahmien ja hidastellen. Päähenkilö on nuori nainen, tyttö, joka kokee elämässään syvää irrallisuutta, erillisyyttä ja kuulumattomuutta, ulkopuolisuutta: "Elämästä, kuinka sitä eletään, minulla ei ollut aavistustakaan. Elämä joka jatkui tuolla ulkopuolella ja jonka osa olin ollut."
Mistä hän ilmestyy pohjoisruotsalaiseen kylään ja missä hän on elänyt ennen saapumistaan? Kysymykseen on ainakin kaksi vastausta: hänen oma kokemuksensa ja sosiaaliviranomaisten selvitys.
Tyttö saa nimekseen Anna Bergström, ja hänet sijoitetaan uskovaiseen perheeseen. Perhe ei ulkokuoren alla ole aivan niin siloinen kuin miltä näyttää, mutta rosoisuus tekee siitä inhimillisen. Anna koettaa jollain lailla elää perheessä, ja eräänä päivänä hänellä tulkitaan olevan kielillä puhumisen lahja. Anna saa aikansa olla seurakunnan näyttelyeläimenä, kunnes hän päätyy mielisairaalaan.
Anna pohtii nimeämisen merkitystä: se, minkä seurakunta nimeää kielillä puhumiseksi, määritellään sanakirjassa skitsofreniaksi. Annan näkökulmasta näyttää liittyvän ennen muuta kontekstiin, milloin yhteiskunta pitää äänien kuulemista ja äänillä puhumista terveenä ilmiönä, milloin puolestaan sairaana - sellaisena, että ääniä kuuleva henkilö on suljettava ulos terveiden yhteisöstä, sairaalan seinien sisäpuolelle.
Annalle tärkein henkilö on hänen isänsä, mutta isä hahmona ja Annan suhde isäänsä ja hänen kokemuksensa isänsä kanssa jätetään lukijalle hyvin viitteellisiksi ja tulkinnanvaraisiksi. Herää myös kysymys, ovatko kaikki kokemukset kielellistettävissä, onko kaikesta mahdollista viestiä sanoin?
Helioskatastrofi tarkastelee ulkopuolisuutta uskottavasti ja viiltävästi. Millaiset kokemukset elämässä ovat ymmärrettäviä ja sallittuja, mahdollisia? Onko sallittua haluta kuolla - vai onko se aina tabu, sairaus? Romaania voi lukea myös masennuksen kuvauksena.
Helioskatastrofi on hyvin omalaatuinen teos ja onnistunut todiste siitä, että proosankaan ei aina tarvitse olla juonivetoista ja "helppoa" - mikä ei myöskään automaattisesti tee siitä "vaikeaa". Tämä romaani kannattaa lukea.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti