Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie - Gulagin jäljillä

Like 2019. 398 s.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jäljillä on sekä matkakirja että historiankirja. Luiden tie tekee näkyväksi sitä, miten Vankileirien saaristo näkyy nyky-Venäjällä (jos osaa katsoa), miten Gulagin muistoon suhtaudutaan ja miten se läpäisee koko Venäjän.

Luiden tie lähtee liikkeelle Solovetskin luostarista ja siitä, että Gulag kyllä on näkyvillä, jos sitä osaa katsoa. Kirjan lukija johdatellaan katsomaan niinkin arkista ja jokapäivästä esinettä kuin 500 ruplan seteliä:

"Venäjän 500 ruplan setelin kääntöpuolella on maassa hyvin tunnetun Solovetskin luostarin kuva. Se kohoaa karunkauniilla kallioisella rannalla Vienanmeren ulapan avautuessa kupolien takana.
        Kun seteliä alettiin painaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen rahauudistuksen tultua voimaan, luostarin rahaan piirtänyt taiteilija otti mallia vanhasta valokuvasta ja hahmotteli Solovetskin kirkon ilman ristiä. Sellainen se olikin miltei koko neuvostoajan - mutta ei pelkästään valtion uskontokielteisen politiikan vuoksi, vaan myös siksi, että Solovetskin saari oli valjastettu osaksi Gulagia.
        Toisin sanoen taiteilija ei piirtänytkään seteliin kirkkoa vaan hahmotteli siihen vahingossa vankileirin! Erehdys huomattiin nopeasti, ja uusissa seteleissä kirkko sai ristinsä."

500 ruplan setelin Solovetskin luostarilla on siis nykyään risti. Konkreettisemmin "millä silmällä pitää katsoa, jotta voi nähdä" -ajatus tulee Luiden tiessä esiin esimerkiksi Kolymassa, Transportnyin kylän leirisairaalan ja hautausmaan luona:

"Ensi alkuun hautausmaasta muistuttaa ainoastaan aukio, jonka kasvusto on lyhyempää kuin ympärillä. Pian maassa erottuu matalia kumpuja ja heinikon lomasta tuskin erottuvia ristinnysiä. Ilma on täynnä surraavia paarmoja, niitä samoja 'turvonneita, inhottavia hyönteisiä, jotka muistuttavat pieniä lepakoita', kuten Jevgenia Ginzburg kirjoittaa muistelmissaan Kolymasta."

Jotkin toiset hautausmaat erottuvat selvemmin, kuten Intan laitamilla sijaitseva Vostotšnyin kylän hautausmaa: "Neuvostoaikana tyypilliset metalliset hautapaadet ovat ruostuneet ja kenottavat koivikossa auringonlaskun sävyttäminä kuin hajonneiden saunankiukaiden rivistöt. - - Oman onnensa nojaan jäänyt hautausmaa tuntuu kiteyttävän sen, miten Gulag muistetaan ja unohdetaan: kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkona tarinassa." Noita "tarinan aukkoja" Ropponen ja Sutinen Luiden tiessä etsivät, ja myöskin kiinnostavalla tavalla löytävät.

Gulagin arkkitehtuuria on edelleenkin nähtävillä. Tällainen kohde on esimerkiksi Intan vesitorni, joka
"on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan".

Mikä tulee esiin Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristossakin, sitä käsitellään myös Luiden tiessä, mutta hyvällä tavalla alleviivaavammin ja suorasanaisemmin, nykyajasta käsin ihmetellen ja oivaltaen: Gulag oli niin voimakkaasti yhteiskuntaa läpäisevä ilmiö, että se on läsnä lähes joka paikassa. Tätä Luiden tiessä avataan puhuttaessa Gulagin maantieteestä:

"Monet Venäjän liikenneyhteydet perustuvat vielä nykyäänkin niihin samoihin reitteihin, jotka rakennettiin vankileirien saariston tarpeisiin, usein vankityövoimalla. Yksittäisten kylien ja kaupunkien lisäksi useat Gulagia palvelleet laajemmat alueet nojaavat yhä siihen osaan historiaa, joskus myös ainoaan historiaan, joka niillä on.
        Gulagin maantiede on tosiasia vielä tänäkin päivänä.
        --
        Yllättävän moni venäläinen - - asuu siellä missä asuu nimenomaan Gulagin tai leirijärjestelmään kiinteästi liittyneiden pakkosiirtojen vuoksi. Gulag on edelleen osa venäläistä todellisuutta."

Ja sikäli kun Gulag on "osa venäläistä todellisuutta", se on myös hyvin arkista: "Gulagin mennyt ja nykyinen tavallisuus Siperiassa ja muilla vankileirialueilla saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta kehyksiinsä asetettuna se ei sitä ole. Jokapäiväisyys oli usein käytännön pakko. Vankeja ja leirejä oli yksinkertaisesti niin paljon, etteivät ne voineet olla näkymättä. - - Jos Gulag alussa häiritsikin kylän elämää, yleensä siihen totuttiin pian. Solženitsyn käyttää näistä paikkaunnista ilmaisua 'leirien lähimaailma' ja uskoo, että leirit myrkyttivät ne ja niiden kautta koko maan."

Luiden tie käsittelee myöskin Gulagin vankimielisairaalajärjestelmää: 

"Rankaisevan neuvostopsykiatrian uhrien määrä on edelleen arvoitus. Mielisairaaloissa oli heidän lisäkseen hoidossa myös aidosti sairaita. Tilastointia vaikeuttaa sekin, että osa tervejärkisistä sairastui henkisesti 'hoidon' vuoksi.
        - - Mielisairaalaverkosto ei kasvanut yhtä suureksi kuin Gulag, mutta sinne tuomittiinkin karkeasti ottaen vain se osuus väestöstä, joka olisi muuten pantu leireille poliittisista syistä. Psihuška oli leirien jatko-osa. Tarsisi kirjoittaa, ettei vankimielisairaalassa 'ollut sen paremmin potilaita kuin lääkäreitäkään, vaan vain vartijoita jotka valvoivat hankalia kansalaisia.'"

Luiden tie ristivalottaa kiinnostavalla tavalla Gulagin muistamista ja muistelemista. Länsimainen mielikuva historian kauhujen muistamisen kulttuurista tuntuu tukevan sitä, että tyypillisesti ajatellaan Saksan käsitelleen historiansa kauhut oikeaoppisella tavalla siinä missä Venäjän ajatellaan harrastaneen vaikenemisen kulttuuria. Luiden tie osoittaa, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen.

Ruohonjuuritasolla muistamista ja muistelemista tuntuu olevan paljonkin:

"Poliittisen sorron ja vankileirien muistaminen jäi 1990-luvun taitteessa - - väliaikaisuuden tilaan - - . Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että muistopatsaiden jalustat valettiin, mutta itse patsaat jäivät valtaosin pystyttämättä. Toisin sanoen leirimenneisyys tuotiin esiin ja sitä käsiteltiin laajasti, mutta siitä ei jäänyt pysyvää merkkiä tulevaisuuteen.
        Neuvostoliiton raunioilla sadat tai jopa tuhannet ihmiset ja paikallistahot pystyttivät Gulag-muistomerkkejä ympäri maan. Muistaminen jäi taas yksityisten harteille. Näitä monumentteja on valtavasti, joidenkin laskujen mukaan yli tuhat, ja yhdessä ne voivat tuoda esiin vankileirien saariston poskettoman mittakaavan. Liian harva kuitenkin tietää niistä ja usein ne sijaitsevat syrjässä. Onkin kohtalon ironiaa, että kerran tuntemattoman vankileirien saariston tilalle on nyt noussut tuntematon muistomerkkien saaristo."

Virallinenkin Venäjä harjoittaa muistamisen kulttuuria:

"Ongelma ei niinkään tunnu olevan siinä, etteikö asia [Gulag] olisi esillä, vaan siinä, että Venäjä on jakautunut menneisyyden muistamisessa. Ne, jotka suhtautuvat kriittisesti neuvostohistoriaan, tietävät poliittisesta sorrosta ja Gulagista paljon, kun taas ne, jotka pitävät neuvostoaikaa myönteisenä ja muistelevat Stalinia lämmöllä, eivät yleensä lue Novaja Gazetaa [, jossa on ilmestynyt esimerkiksi osio 'Totuus Gulagista'].
        - - 
        Vuonna 2017 monumentti nimeltä 'Surun seinä' pystytettiin Moskovan keskustaa kiertävän niin sanotun puutarhakehätien varteen. Se on vihdoin ensimmäinen valtiollinen muistomerkki neuvostosorrolle ja Gulagille. Muistomerkin avajaisissa oli mukana myös presidentti Putin. Eräät toisinajattelijat ovat kuitenkin pitäneet patsasta yrityksenä valkopestä historiaa."

Muistaminen ei ole yksioikoista, ja yhtä lailla kuin historian kirjoittaminen on vallankäyttöä ja valikointia, niin on toki muistaminenkin. Gulagin museoimiseen Luiden tie antaa varsin ällistyttävänkin kurkistusikkunan:

"Entisen Gulag-kaupungin Vorkutan kaupunginjohtaja kaavaili 2010-luvun taitteessa paikalliseksi vetonaulaksi 'Gulag-puistoa'. Kyseessä olisi ollut jonkinlainen realistinen vankileirisimulaattori, jonka avulla pohjolaan oli määrä houkutella niin venäläisiä kuin ulkomaalaisiakin turisteja. 
        - -
        Sorron ja Gulagin teemoista tuotetaan myös populaarikulttuuria. Venäjällä on muun muassa esitetty tosi-tv-sarjaa, jossa kuvataan vainojen erottamien sukulaisten etsintää ja jälleennäkemistä.
        - - 
        Moskovan valtiollinen Gulag-museo on keskeinen toimija sorron ja sen uhrien muiston säilyttäjänä. Julkisena laitoksena se myös nostaa leirit suuren yleisön ja Venäjällä vierailevien näkyville. - - Toisinajattelija ja historoitsija Anton Antonov-Ovsejenko perusti museon 2000-luvun alussa Moskovan keskustaan - -. Museo avautui vuonna 2004, mutta se oli kovin pieni. Myöhemmin se sai rahoitusta Venäjän kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Uudistettu Gulag-museo avattiin vuonna 2015."

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Jelena Tšižova: Naisten aika

"Ensimmäinen muisto: lunta..."

Into 2018. Suom. Kirsti Era. Alkuteos Vremja zhenštšini. 261 s.

Jelena Tšižovan romaani Naisten aika on ristiriitaista luettavaa. Kieli ja kerronta on aukkoista, ja jos neuvostoliittolaisen kulttuurin tuntemuksessa on aukkoja, ei lukeminen ainakaan helpotu. Mietin melko pitkään teosta lukiessani, onko ongelma suomennoksessa (siis: onko suomennettu liian alkukielen ilmaisulle uskollisesti) vai onko alkukielisenkin teoksen lukeminen alkukieliselle yleisölle yhtä aukkoisen töksähtävää kuin suomennoksen lukeminen minulle paikoin oli. Suomennokseen on myös laitettu muutamia selittäviä alaviitteitä, jotka kyllä tulevat tarpeeseen, mutta joissa samalla menetetään tekstin sujuvuutta. Tässä siis narisen kielestä, mutta en kykene sanallistamaan, missä on vika ja miten sitten olisi parempi.

Naisten ajan tarinassa on kuitenkin jotakin taianomaisen kiehtovaa. Eletään 1960-luvun neuvostoliittolaista köyhää työläiselämää kommunalkassa. Romaanin keskushenkilö on mykkä - tai pikemminkin puhumaton - tyttö. Hän on avioton ja isätön lapsi, ja äiti yrittää parhaansa mukaan elättää tytön tehdastyöstään saamallaan palkalla. Äiti ja tytär jakavat yhteisasunnon kolmen mummon kanssa, ja mummot ovat romaanin parasta antia. Heidän kauttaan neuvostohistoriaa ja ajankuvaa saadaan syvennettyä traagisiin sävyihin, ulos arkirealistista ja selviytymisen eetoksesta. Mummot ovat kuin kolme hyvää haltijaa.

Romaani maalaa lukijalle täysin toisenlaisen todellisuuden. Television hankinnan vaikeudesta ja merkityksestä kerrotaan yksityiskohtaisesti - ja kun televisio on kerran hankittu, eritoten yksi mummoista tuijottaa sitä herkeämättä ja tarkasti. Ei, kyse ei ole teknologiahurmasta tai aikansa mediariippuvuudesta tai "viihteestä", vaan toinen mummoista kuittaa kolmannelle, eikö tämä ymmärrä, miksi television ohjelmat ovat yhdelle mummoista niin tärkeitä; televisiossa näytetään vanhoja työläismarsseja - ehkä siellä vilahtaisi joku kadonneista tai jo kuolleista sukulaisista?

Naisten aika on osin kiehtova romaani, mutta osin hankalasti lähestyttävä tai etäännyttäväkin.

Ellips @ Peacock-teatteri, Helsinki

Ellipsin eli Haloo Helsingin Ellin sooloprojektin keikka Linnanmäen Peacock-teatterissa oli elämys. Keikka rakentui musiikin varaan, mikä jo itsessään nykypäivänä tuntuu varsin retrolta. Lava oli täynnä osaavia ammattilaismuusikoita, joiden soittamista ja taidokkuutta oli ilo seurata. Laulajana Elli otti hyvin haltuun sekä lavan että yleisön, mutta oli samalla myös osa bändiä, ei vain solisti, jolla on taustabändi (millainen oletus sooloprojekteista saattaa syntyä).

Biiseissä Ellin ääni pääsi oikeuksiinsa ja kappaleiden tulkinta oli nautittavaa. Koko keikka itse asiassa tuntui aikamatkalta jonnekin 70-luvulle - vaikutelma syntyi paitsi upean livesoitannan, joidenkin cover-kappaleiden, lavan takana olevan psykedeelisen kankaan ja valojen, myös biisien ja etenkin Ellin olemuksen kautta.

Hieno keikka!

Peacock-teatteri keikkapaikkana sen sijaan oli hieman kaksijakoinen: toisaalta tuntui, kuin olisi tullut sirkukseen (mikä Linnanmäkeen sijaintina sopiikin), toisaalta kuin kulahtaneelle ruotsinlaivalle tai jääkiekkoareenalle. Ylihintaista suppeavalikoimaista alkoholia myytiin ennen keikkaa, ja keikkasaliin ei tietenkään saanut viedä juomia. Sisustus oli aikansa elänyt ja kasvojenkohotusta kaipaava, ja vessat (joita toisaalta kyllä oli riittävä määrä) oli sijoitettu kellarikerrokseen sillä tavoin, että ne piti etsiä.

Ellipsin keikka sopi hyvin konserttisaliin (ja konserttisalikiertueestahan oli kysymyskin), mutta esimerkiksi Kulttuuritalolla järjestelyt toimivat huomattavasti paremmin, muistaakseni myös Finlandia-talolla.

Ravintola Kampai3, Helsinki

Kampai3 on pieni japanilainen ravintola Kolmannella linjalla. Pöytävarausta voi suositella, sillä ravintolassa ei kovin montaa pöytää ole, mutta hyvällä tuurilla ruokailu saattaa ilman varaustakin onnistua.

Kampai3:n ruokaa on kehuttava: se oli paitsi herkullista myös kaunista. Söimme alku- ja pääruoat: alkuruoaksi friteerattuja ravunpyrstöjä ja edamame-papuja, pääruoaksi teriyaki salmon -annoksen ja poke bowlin. Lohiannos oli maittava, mutta poke bowlia on kehuttava vielä erikseen. Poke bowleja on monenlaisia, ja tilatessa hieman epäilyttikin, onko valinta tylsä tai lattea, mutta kaikkea muuta: kulhossa oli runsaasti monenlaisia aineksia ja se oli kaunein poke bowl, mitä olen syönyt.

Jenni Linturi: Isänmaan tähden

"Antti katsoi työpöytää."

Teos 2011. 232 s.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden on toisaalta historiallinen romaani, joka avaa takaumiensa kautta näkymän 1940-luvun tapahtumiin: niiden suomalaisten ratkaisuihin ja elämänkohtaloihin, jotka lähtivät kouluttautumaan natsi-Saksan Waffen-SS-joukkoihin ja sotimaan niiden mukana toisen maailmansodan itärintamalle. Historiallisena romaanina Isänmaan tähden kertoo toki myös jatkosodasta ja sen ajasta kuin myös sen jättämistä varjoista Suomessa. Toisaalta Isänmaan tähden kertoo myös muistista ja muistamisesta, sillä keskushenkilö Antti putoaa 79-vuotiaana katolta, minkä seurauksena hänen todellisuudessaan sekoittuvat sota-ajan traumat ja nykyhetki.

Sotahistoriaa keskitytään tarkastelemaan ennen kaikkea kahden erilaisen mieshahmon, Antin ja Kaarlon, näkökulmasta:

"Kaarlo ei ollut niin kuin Antti. Hän pelkäsi kaikkea muuta paitsi sotaa. Sodassa hän oli tietysti pelännyt sotaa, mutta siitä oli jo aikaa. Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

Sekä Antin että Kaarlon hahmot problematisoivat onnistuneesti niin sankarimyyttiä kuin mieskuvaakin.

Sotakokemusten vaikutusta pari- ja perhesuhteisiin kuvataan myös onnistuneesti. Naisnäkökulma jää romaanissa melko pitkälti rivien väliin, mutta syntyy kuitenkin vahvasti vaikutelma, ettei nastenkaan osuus sodasta palanneiden miesten rinnalla mitenkään helppo ollut. Rauhan ajan arjen kannatteleminen tuntyi jäävän naisten harteille: "Mitä enemmän Leila jaksoi ja uskoi, sitä vähemmän Antin tarvitsi jaksaa ja uskoa."

Paitsi että Isänmaan tähden "ravistelee sankarimyyttejä", kuten takakansi lupaa, se myös kuvaa erittäin onnistuneella ja sujuvalla tavalla sitä, mitä tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää tai kielellistää: muistisairaan ihmisen logiikkaa. Oivallinen näyte tästä on esimerkiksi seuraava kohtaus, jossa osoitetaan, kuinka Antti toimii, kun sanojen merkitykset eivät enää liity sanoihin ja kun sota-ajan todellisuus (johon kuuluvat hahmot Luttinen, Erkki ja Hilkka) ja romaanin nykyhetken todellisuus (johon kuuluvat hahmot Johanna ja Antin tytär) päällekkäistyvät Antin todellisuustulkinnassa:

"Sen Antti ymmärsi Luttisen katseesta. Siksi hän taputti vatsaansa ja sanoi:
        - Puu.
        Antti myönsi itselleen ja olisi myöntänyt myös muille, jos olisi löytänyt oikeat sanat, että se oli typerää. Miksi kukaan haluaisi sanoa puu? Antti katsoi Luttista ja sanoi sen uudestaan.
        - Puu.
        - Mutta isä, eihän se ole mikään puu vaan Johanna.
        Ja tottahan Luttinen puhui. Kyllähän Antti sen ymmärsi. Hilkkahan se oli, eikä mikään Johanna. Juuri siksi Antti oli sanonut sen, mitä oli sanonut. - -
        Ja oikeassahan Erkki oli. Luttinen osasi rakastaa, toisin kuin Antti. Siksi Antti sanoi puu.
        - Isä varmaan tarkoittaa takapihan mäntyä, Luttinen sanoi. - Se istutettiin samana päivänä kun isä syntyi. Eikö niin isä?
        Antti nyökkäsi. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut takapihan mäntyä."

Katkelmasta käy hyvin ilmi sekä muistisairauden traagisuus että koomisuus. Puhutaan puusta, mutta miksi? Terveet koettavat saada muistisairaan puheeseen jotakin järkeä, ja niinpä lähdetään yhdessä katsomaan puuta, jotta eri todellisuudentulkinnoilla olisi edes jokin yhtäläisyyspiste. Mutta onko tässä järkeä kenenkään kannalta? Muistamisen tematiikkaa käsitellään koskettavasti myös Lisa Genovan teoksessa Edelleen Alice. Myös Selja Ahavan romaani Eksyneen muistikirja käsittelee teemaa.

Isänmaan tähden kertoo myös nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeesta ja erilaisista menneisyyden muotoiluista ja muistamisen tavoista, joista osa on tietoisen valikoivia ja osa sellaisia, että vaikka menneisyyden olisi kieltänyt ja pyrkinyt unohtamaan, se ei kuitenkaan koskaan katoa muistoista vaan ennemmin tai myöhemmin tunkee tavalla tai toisella näkyviin.
        

Hello Stranger, Helsinki

Helsingin ydinkeskustassa Vilhonkadulla sijaitseva ravintola Hello Stranger on sisustettu viihtyisäksi. Punatiilisenät sopivat kellarikerroksessa olevan ravintolan tyyliin, valaistus on pehmeä ja pöydät eivät ole aivan kiinni toisissaan, mikä jossain vaiheessa tuntui olevan varsinainen villitys ravintolassa jos toisessakin.

Ruokatyyliltään Hello Stranger on kiinnostava ja osin hieman ristiriitainen. Ruoat on periaatteessa suunniteltu jaettaviksi, mutta saa ne yksinkin syödä. Annokset ovat Master Chef -tyylisiä niin hyvässä kuin pahassakin. Esimerkiksi alkuruokien porkkana-annos kuulosti hyvinkin yksinkertaiselta ja siten ehkä tylsältä, mutta se paljastui yhdeksi parhaista: annoksessa oli pieneksi kuutioitua porkkanaa sekä kypsennettynä että kovempana, kuutiot oli kääritty valtavaa vuohenjuustokiekkoa muistuttavaan muotoon raunuksinaan ohuen ohutta juuriselleriä, ja makua tuli tahinista. Tämä on sellainen ravintola-annos, jonka tekeminen kotona olisi hankalaa tai mahdotonta, sillä kaikkia makuvivahteita tai tekniikoita ei pystynyt tunnistamaan. Toinen upea annos oli lämpimiin ruokiin kuulunut artisokka, jonka maussa oli sellaista syvyyttä ja pehmeyttä, jota ei oikein voi sanoin kuvailla.

Hankaluuksiakin oli. Esimerkiksi kasvissyöjän näkökumasta Master Chefistä tutut tekniikat aiheuttivat ongelmia. Annos, joka olisi voinut olla kasvisannos, sisälsikin tekniikoita, joissa kasviksia oli haudutettu lihaliemessä. Tämä kyllä lukee menussa ja tarjoilijat osasivat avata asiaa lisää.

Hello Strangerin drinkkilistasta on annettava erityiskiitos.