Jenni Linturi: Isänmaan tähden

"Antti katsoi työpöytää."

Teos 2011. 232 s.

Jenni Linturin romaani Isänmaan tähden on toisaalta historiallinen romaani, joka avaa takaumiensa kautta näkymän 1940-luvun tapahtumiin: niiden suomalaisten ratkaisuihin ja elämänkohtaloihin, jotka lähtivät kouluttautumaan natsi-Saksan Waffen-SS-joukkoihin ja sotimaan niiden mukana toisen maailmansodan itärintamalle. Historiallisena romaanina Isänmaan tähden kertoo toki myös jatkosodasta ja sen ajasta kuin myös sen jättämistä varjoista Suomessa. Toisaalta Isänmaan tähden kertoo myös muistista ja muistamisesta, sillä keskushenkilö Antti putoaa 79-vuotiaana katolta, minkä seurauksena hänen todellisuudessaan sekoittuvat sota-ajan traumat ja nykyhetki.

Sotahistoriaa keskitytään tarkastelemaan ennen kaikkea kahden erilaisen mieshahmon, Antin ja Kaarlon, näkökulmasta:

"Kaarlo ei ollut niin kuin Antti. Hän pelkäsi kaikkea muuta paitsi sotaa. Sodassa hän oli tietysti pelännyt sotaa, mutta siitä oli jo aikaa. Viimeisten vuosien aikana hän oli ymmärtänyt, että vanhuus oli pahempaa kuin sota. Sodassa oli sentään eloonjääneitä."

Sekä Antin että Kaarlon hahmot problematisoivat onnistuneesti niin sankarimyyttiä kuin mieskuvaakin.

Sotakokemusten vaikutusta pari- ja perhesuhteisiin kuvataan myös onnistuneesti. Naisnäkökulma jää romaanissa melko pitkälti rivien väliin, mutta syntyy kuitenkin vahvasti vaikutelma, ettei nastenkaan osuus sodasta palanneiden miesten rinnalla mitenkään helppo ollut. Rauhan ajan arjen kannatteleminen tuntyi jäävän naisten harteille: "Mitä enemmän Leila jaksoi ja uskoi, sitä vähemmän Antin tarvitsi jaksaa ja uskoa."

Paitsi että Isänmaan tähden "ravistelee sankarimyyttejä", kuten takakansi lupaa, se myös kuvaa erittäin onnistuneella ja sujuvalla tavalla sitä, mitä tuntuu olevan mahdotonta ymmärtää tai kielellistää: muistisairaan ihmisen logiikkaa. Oivallinen näyte tästä on esimerkiksi seuraava kohtaus, jossa osoitetaan, kuinka Antti toimii, kun sanojen merkitykset eivät enää liity sanoihin ja kun sota-ajan todellisuus (johon kuuluvat hahmot Luttinen, Erkki ja Hilkka) ja romaanin nykyhetken todellisuus (johon kuuluvat hahmot Johanna ja Antin tytär) päällekkäistyvät Antin todellisuustulkinnassa:

"Sen Antti ymmärsi Luttisen katseesta. Siksi hän taputti vatsaansa ja sanoi:
        - Puu.
        Antti myönsi itselleen ja olisi myöntänyt myös muille, jos olisi löytänyt oikeat sanat, että se oli typerää. Miksi kukaan haluaisi sanoa puu? Antti katsoi Luttista ja sanoi sen uudestaan.
        - Puu.
        - Mutta isä, eihän se ole mikään puu vaan Johanna.
        Ja tottahan Luttinen puhui. Kyllähän Antti sen ymmärsi. Hilkkahan se oli, eikä mikään Johanna. Juuri siksi Antti oli sanonut sen, mitä oli sanonut. - -
        Ja oikeassahan Erkki oli. Luttinen osasi rakastaa, toisin kuin Antti. Siksi Antti sanoi puu.
        - Isä varmaan tarkoittaa takapihan mäntyä, Luttinen sanoi. - Se istutettiin samana päivänä kun isä syntyi. Eikö niin isä?
        Antti nyökkäsi. Tietenkään hän ei ollut tarkoittanut takapihan mäntyä."

Katkelmasta käy hyvin ilmi sekä muistisairauden traagisuus että koomisuus. Puhutaan puusta, mutta miksi? Terveet koettavat saada muistisairaan puheeseen jotakin järkeä, ja niinpä lähdetään yhdessä katsomaan puuta, jotta eri todellisuudentulkinnoilla olisi edes jokin yhtäläisyyspiste. Mutta onko tässä järkeä kenenkään kannalta? Muistamisen tematiikkaa käsitellään koskettavasti myös Lisa Genovan teoksessa Edelleen Alice. Myös Selja Ahavan romaani Eksyneen muistikirja käsittelee teemaa.

Isänmaan tähden kertoo myös nähdyksi ja kuulluksi tulemisen tarpeesta ja erilaisista menneisyyden muotoiluista ja muistamisen tavoista, joista osa on tietoisen valikoivia ja osa sellaisia, että vaikka menneisyyden olisi kieltänyt ja pyrkinyt unohtamaan, se ei kuitenkaan koskaan katoa muistoista vaan ennemmin tai myöhemmin tunkee tavalla tai toisella näkyviin.