Anna-Leena Härkönen: Avoimien ovien päivä

"Linja-auto liukuu halki samean maiseman."

Otava 1998. 319 s.

Anna-Leena Härkösen Avoimien ovien päivä on romaani kolmekymppisestä Astasta. Keskiössä on Astan kyvyttömyyden tunne ihmissuhteissa - eritoten vaikeassa äitisuhteessa, mutta Asta peilaa itseään myös rikkoutuneeseen avioliittoonsa Arin kanssa sekä sisarussuhteisiinsa ja isäsuhteeseensa. Asta on läheisriippuvainen ja äiti on narsisti, vaikkei kumpaakaan romaanissa suoraan sanota.

Lapsuudenperheessä isä on hahmo, jonka äiti on sulkenut ulos perheasioista suojelemisen nimissä - pitää muistaa isän korkea verenpaine, pitää varoa, ettei isä saa sydänkohtausta... Isällä ei ole perheessä sananvaltaa eikä juuri tietoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Ex-aviomies Ari on vaikuttanut aluksi mitä hurmaavimmalta mieheltä, mutta paljastunut sittemmin mustasukkaiseksi ja väkivaltaiseksi mököttäjäksi, jonka kanssa Asta kuitenkin oli naimisissa 14 vuotta.

Avioliiton loppuminen ei olekaan elämänongelmien loppu, kuten Asta alkuun luulee, vaan tunnesolmun hidas avautuminen paljastaa Astan elämän muut tunnesolmut - varsinkin kipeän ja mahdottoman oloisen suhteen äitiin. Äiti-tytärsuhde tiivistyy ja taantuu avioeron jälkeen: "Tajuan yhtäkkiä, että hän [äiti] on iloinen. Nyt kun minulla ei ole enää omaa perhettä, hään saa minut tänne joka joulu. Ja joka pääsiäinen. Ja juhannus. Ja. Hän on saanut minut. Kokonaan."

Astan äitisuhde on ristiriitainen. Astan mielestä äiti on liian hallitseva - äiti on hahmo, joka on aina keskipisteessä ja tukahduttaa muiden ihmisten oikeuden olemassaoloon, identiteettiin ja tunteisiin. Äiti määrittää todellisuuden.

"En voi katsoa ollenkaan äitiin. Ja katson kuitenkin. Hänen silmänsä kiiltävät ja nenä on punainen. Miksei hän hillitse itseään? Millä oikeudella hän antaa aina omille tunteilleen vallan, niin etteivät toisten tunteet mahdu samaan huoneeseen? Muut saavat hiipiä nurkissa ja niellä omansa. Minä en jaksa enää niellä! Nyt on minun vuoroni surra! Minun!"

"Kun hän sanoo: 'Minä olen aina tykännyt enemmän vihreästä kuin sinisestä', muille tulee sellainen olo, että sinisessä on jotain vikaa, että ihminen joka pitääkin enemmän sinisestä, on jokseenkin mätä ja hänet pitäisi heti aivopestä vihreäksi. Hän ei tarkoita mitään pahaa, ei ole koskaan tarkoittanut, hän on syyntakeeton."

Avoimien ovien päivän perhesuhdekonfliktit tulevat näkyviksi varsinkin juhlapyhinä, joihin kohdistuu yhdessäolon ja hyvien hetkien paineita. Suhde perinteisiin koetaan eri tavoin: 

"Joululaulut ovat äidille jonkinlainen vallankäytön muoto. Hän pakottaa meidät takaisin lapsiksi, hän pakottaa meidät toistamaan ajat sitten kuollutta kuviota yhä uudelleen. Perinteistä on pakko pitää kiinni. Eikä sekään vielä riitä. Sen lisäksi äiti haluaisi, että veisimme samat perinteet omiin koteihimme. Hänelle ei tule vahingossakaan mieleen, että ehkä me haluaisimme löytää omat perinteet."

Asta taistelee äitisuhteessaan lapsen ja aikuisen roolin välillä, kapinan ja miellyttämisen välillä, valehtelemisen tuoman etäisyyden ja näennäisturvallisuuden sekä todenpuhumisen ja nähdyksi tulemisen toiveen välillä:

"Minua ei ole hänelle olemassa. On vain joku kuva, josta hän pitää kiinni. Haluan olla olemassa hänelle. - Haloo äiti, tutustu minuun! minä haluaisin huutaa. - Tässä minä olen, tässä näin! Olen kolmekymmentäkolmevuotias. Inhoan juhlapyhiä. Pidän puolikuivasta kuohuviinistä. En halua lasta. Näe minut sellaisena kuin olen! Vai pystytkö hyväksymään sitä, että tällainen minä olen enkä tule muuttumaan? Olenko silti rakastamisen arvoinen?"

Äidin ja Astan välinen suhde on etäinen ja valheellinen ja molemmat osapuolet ovat ladanneet sen täyteen erilaisia toiveita ja odotuksia, ehkäpä syvimmiltään rakastetuksi tulemisen näkökulmasta. Äiti näyttäytyy kontrolloivana, Asta rakkautta epätoivoisesti kerjäävänä ja kerjäämiseensä turhautuneena. Näyttää siltä, että oikeaa yhteyttä näiden kahden ihmisen välillä ei ole:

"Hän rakastaa minua. Se, ettei hänen rakkautensa lähennä meitä, tekee minut sekapäiseksi surusta. Ei ole olemassa mitään tietä häneen. Hän istuu siinä, mutta hän ei ole täällä. Hän puhuu välillemme turvallista muuria, sillä hiljaisuus voisi paljastaa meidät."

Vaikka Asta toivoo, että äiti voisi nähdä hänet sellaisena kuin hän on, ajatus on myös äärimmäisen pelottava. Asta toisaalta toivoo, että hänen elämässään olisi joku - äiti, Ari tai joku muu - joka tekisi päätökset hänen puolestaan, ettei hänen itse tarvitsisi olla vastuussa tai ylipäätään edes ajatella asioita, että hän voisi vain sulautua johonkuhun ja jollain lailla kadota. Kuitenkin samalla hän haluaa olla oma itsensä, löytää itsensä ja taistella omien rajojensa puolesta. Äitisuhde näiden ajatusten kontekstissa on äärimmäisen vaarallinen, sillä Astasta tuntuu, että äiti voisi nielaista hänet kokonaan: "En aio kertoa hänelle mitään itsestäni. Jos kerron, hän saa minusta otteen ja olen mennyttä."

Muita mahdollisia tapoja olla suhteessa vanhempiensa kanssa esitellään romaanin muiden henkilöhahmojen kautta. Astan homokaveri Jätski on sitä mieltä, että Astan odotukset äitiään kohtaan ovat liialliset. Jätski käy hoitokodissa tapaamassa omaa äitiään ja pitää yllä äitiinsä etäisen vetäytyvää suhdetta - näennäisesti heillä on hyvät välit, mutta syvyyttä suhteessa ei ole. Eikä Jätski sitä ehkä kaipaakaan, sillä hän ohjeistaa Astaa näin:

"Kaikilla on omat ongelmansa niitten kanssa. Sun vika on se että sä odotat jotain mahdotonta niitten taholta. Vanhemmat nyt vaan niksauttaa lapsen maailmaan, antaa sille elämän, niin kuin juhlallisesti sanotaan. Sen jälkeen niiltä ei kannata odottaa enää mitään erityistä. Antaa niitten kököttää koloissaan ja olla seniilejä."

Jätskin ehdottama lähestymistapa ei kuitenkaan riitä Astalle, joka haaveilee saippuasarjamaisesta kohtauksesta, joka katharttisesti puhdistaisi hänen ja hänen äitinsä välit, kohtauksesta, jossa he näkisivät toisensa rehellisesti ja jonka jälkeen "äiti muuttuisi aivan eri ihmiseksi". Odotukset ovat siis korkealla - ja varsien naiiveja.

Myös Astan pikkusisko Silja kertoo, miten hän on ratkaissut asian omalta osaltaan:

"Mulla itselläni kesti kauan ennen kuin mä uskalsin alottaa tekemään sellasia ratkaisuja kun halusin, äidistä ja isästä välittämättä. Kerran mä aloin miettiä mitä kaikkea mä voisin tehdä jos ne olis kuolleet. Lista oli kuule pitkä. Sitten mä tajusin etten mä voi jäädä odottamaan niiden kuolemaa elääkseni itse. Mähän saatan nimittäin kuolla ennen niitä. Mä päätin elää niin kuin ne olis kuolleet."

Siljan toimintamalli hämmentää Astaa, jonka mielestä ajatus on törkeä: hän on tyrmistynyt Siljan sanomisista, mutta tunnistaa itsessään myös kateutta pikkusiskon rohkeutta kohtaan.

Avoimien ovien päivä siis käsittelee aikuiseksi kasvamista, muista ihmisistä irtautumista ja omaksi itsekseen tulemista - erillisyyden hyväksymistä ja sen kanssa sinuiksi tulemista, vaikka eksistentiaalinen yksinäisyyden ja tyhjyyden pelko erillisyyden ääärellä hengittäisikin niskaan. Asta voi tehdä ratkaisut lopulta vain itsensä osalta, äidistä, lapsuuden perheestään tai ex-mies Arista hän ei voi kantaa vastuuta. Tämän näkeminen tai hyväksyminen ei ole helppoa.

Michael Katz Krefeld: Langenneet

"Lokkiparvi räpytteli nousevan auringon kajossa Hjulstan kaatopaikan jätevuorien yllä."

Like 2014. Suom. Päivi Kivelä. Alkuteos Afsporet, 2013. 352 s.

Michael Katz Krefeldin Langenneet on trillerimäinen dekkari, joka sukeltaa syvälle ihmisyyden ja yhteiskunnan pimeälle puolelle - huumeisiin, prostituutioon ja ihmiskauppaan. Päähenkilö, sairaslomalla oleva poliisi Ravn, muistuttaa hahmona yksinäisyydessään ja viinaanmenevyydessään Jo Nesbøn Harry Holea.

Tapahtumat lähtevät liikkeelle Kööpenhaminasta, rikollista elämää viettävän nuoren pariskunnan kuvauksesta. Igor on huumebisnekseen sekaantunut pikkupahis, joka pääsee pelaamaan pokeria isojen pahisten pöytään. Hänen tyttöystävänsä on Masha, joka ansaitsee elantonsa prostituutiolla. Yhtäkkiä heidän elämäänsä tulee käänne, joka suistaa kaiken radaltaan, ja punnittavaksi tulee kysymys, kumpi on tärkeämpää - rakkaus itseen vai rakkaus toiseen. Masha katoaa. Ravn ryhtyy selvittämään tilannetta.

Romaani kuvaa prostituutiota ihmiskaupan näkökulmasta ja rikollisuutta osana yhteiskunnan rakenteita - siksi suurimpia pahiksia on vaikeinta, ellei jopa mahdotonta saada kiinni. Rikollisuudesta hyötyjiä on paljon, he ovat vaikuttavissa asemissa lain molemmin puolin ja kukin haluaa pitää kiinni saavutetuista eduista. Ihmiskaupan uhrit sen sijaan ovat asemassa, josta ei näytä olevan ulospääsyä. Heidät on vaiennettu kiristämällä, pelolla ja sadismilla, eikä heillä ole tukiverkostoa tai se on voimaton.

Loppua kohden romaanin juoni alkaa muistuttaa Stieg Larssonin Millenium-trilogiaa ja lipsahtaa lähes paheilla mässäilemiseksi. Kokonaisuudessaan Langenneet on kuitenkin mukaansa tempaava teos, jota ei raaski käsistään laskea.

Katja Kettu: Kätilö

"Minä olen kätilö Jumalan armosta ja kirjoitan nämä rivini sinulle, Johannes."

WSOY 2011. 344 s.

Katja Ketun Kätilö ei mielestäni ole todellakaan helpoimmin lähestyttäviä romaaneja. Aihe on mielenkiintoinen: Lapin sota. Samoin näkökulma - aihetta tarkastellaan suurimmalta osin naispäähenkilön, kätilön näkökulmasta. Mutta kieli! Romaanin kieli on vahvasti murteellista, mikä tuo mieleen Timo K. Mukan Maa on syntisen laulun. Lisäksi tyyli on voimakkaan kansanomaisen alatyylistä, siis ronskia.

Katse ei niinkään ole henkilöhahmojen korostunein tapa havainnoida ympäristöä, vaan huomio kiinnittyy usein hajuihin, asiat "onkaavat" ja "lemuavat". Esimerkiksi Masha-tytön kerrotaan tuoksuvan "suoyrteille ja enkelten kuselle". Luonnonyrtit ja kansanlääketiede - luonnollisestikin kätilön ammattiin liittyen - kehystävät päähenkilön kokemusmaailmaa ja kielikuville on tyypillistä ylevän ja alhaisen groteski yhdistäminen. Kuolleen miehen vuonolla olevaa mökkiä kuvataan ruveksi maan kamaralla ja "kuin maaäidin kohdustaan pieraisemaksi vuorensirpaleeksi". Muutoinkin kuvaus on voimakkaan naturalistista. Esimerkiksi päähenkilö kuvailee itseään itsetietoisuuden hetkellä seuraavaan tapaan:

"Minä en ole karvahorsma enkä rämekettana, en kenenkään kulliharja, lempipersku, haarohölttänä, en tumppurisakas, helluntain heikonpala, paloaseman esikunnanpoikain posetiivi, liivinakuttaja, ritsakuski, pirssihuora, kapiaisen karvalelu tai ruikkukuksa. En häpyheitto, saksanmarkan mälliniilu, lapinlisä, kulkulupa, käyntikortti, lapinportti. Kun en ole."

Edellä mainitut seikat saivat minut lähes luovuttamaan romaanin lukemisen, mutta tahdonvoimalla jatkoin eteenpäin - ja jossain vaiheessa tarina vei mukanaan eikä kirjaa enää voinut laskea kädestään.

Päähenkilönä on siis jo kolmenkymmenen ikävuoden rajapyykin ylittänyt kätilönainen, jolla ei juuri ole mieskokemuksia. Kätilö kohtaa puolisaksalaisen sotilaan, Johann Angelhurstin, ja he rakastuvat - mutta tarina ei ole siirappia tai millään lailla suoraviivainen. Kätilö hakeutuu Johannin, hänelle suomalaisittain Johanneksen, perässä Titovkan vankileirille itärajan tuntumaan. Toisaalla romaanissa kulkee kätilön ja sotilaan tarinalinja, toisaalla sodan kuvaus henkilötasolla eri näkökulmista.

Rakkaudesta ja rakastumisesta kasvaa vahva, naturalistinen, eläimellinen kertomus, jota kehystää sota olosuhteineen ja rooleineen. Sotakuvaus on moniulotteista ja sekä tunnelmiltaan että näkökulmiltaan täysin erilaista kuin vaikkapa Tuntemattomassa sotilaassa. Kätilössä ei ole lainkaan taistelukuvausta vaan sota näytetään rintamalinjan sisäpuolelta: on vakoilua ja erilaisia rintamalinjoja maan sisällä, on naisen asema ja rooli vankileirillä, on ihmiskokeita ja muunkinlaista kuolemaa kuin rintamakuolema, on piristeitä, päihteitä ja lääkkeitä, joita ihmiset käyttävät selvitäkseen sodasta henkisesti tai kyetäkseen pakenemaan todellisuutta toisenlaisiin kuviin.

Adolfiini-huume on suosittua ja sitä syötetään myös kätilölle:

"Todellisuus pakeni parakinseiniä pitkin salamoiden loisteessa. /--/ Vajosin syvälle uneen, jossa laihat naiset nousivat Titovka-joesta nahka nurinpäin käännettynä, käyräpolviset sotavangit tanssivat vastavalossa, suolla mustalintu kantoi nokassaan kuollutta koiranpentua ja palava silmä huohotti Pelastuvuoren päällä. Näin kuvia, joita en milloinkaan myöhemmin nähnyt ja näin kuvia, jotka olivat suoraan tulevasta vaikken sitä vielä tiennyt. Miten se on mahdollista, sitä en osaa selittää." Myös saksalaisen Johanneksen todellisuudentajun hämärtymistä, sotaneuroosia ja päihteidenkäyttöä kuvataan hienovireisesti.

Romaanin todellisuus rakentuu erilaisista kuvista: on maailma, joka voidaan nähdä selvin päin, on maailma, joka nähdään huumeiden läpi, on sodan maailma ja arjen maailma, miesten maailma ja naisten maailma, ja edellä mainittujen lisäksi Johannes valokuvaa - on maailma, joka on vain hänen kuvissaan: kuvien maailman todellisuus ja harhaisuus astuu tarkasteltavaksi eri näkökulmista riippuen katsojasta.

Kun romaaniin uskaltaa astua tarpeeksi syvälle, se ei päästä otteestaan. Pohjoisen miljöö Lapissa ja Jäämeren rannalla alkaa tuntua todelliselta ja henkilöhahmot moniulotteisilta - tarina itsessään sellaiselta, että sen haluaa lukea loppuun, selvittäää, miten eri juonisäikeet kietoutuvat toisiinsa. Katja Ketun Kätilö on hieno ja vaikuttava romaani, sille kannattaa antaa mahdollisuus.

Helsingin kirkkoja

Siinä missä matkailtaessa tulee usein käytyä paikallisissa kirkoissa, arjessa kirkot ovat jääneet lähes tuntemattomiksi. Päätimme paikata tilannetta tekemällä kirkkokierroksen Helsingissä lauantaina. Helsingin kirkot on kätevästi koottu yhdelle nettisivulle, jolla on myös karttasovellus, jolta suurin osa kirkoista löytyy. Ongelmaksi paljastui kirkkojen aukiolo - suurin osa kirkoista on avoinna arkisin virka-aikaan puolenpäivän-iltapäivän seutuvilla, ja muulloin "tilaisuuksien ja toimitusten yhteydessä". Koska emme halunneet kutsumatta osua keskelle jotakin "tilaisuutta tai toimitusta" - lauantaihan on myös sekä hää- että hautajaispäivä - valitsimme kierroksemme kohteeksi ne kolme kirkkoa, jotka olivat nettisivujenkin mukaan avoinna.

Kallion kirkko

 

Kallion kirkon on suunnitellut Lars Sonck, ja se on vihitty käyttöön vuonna 1912. Tyylisuunnaltaan Kallion kirkko edustaa suomalaista art nouveauta, jossa kansainvälisiin art nouveau -vaikutteisiin on yhdistetty kansallisromanttisia piirteitä. Mitään kalevalaisia hahmoja kirkkomaalauksissa ei näy, mutta sisältä yllättävän vaaleaksi ja hillityksi paljastuvan kirkon koristemaalauksissa on käytetty luonnonläheisiä värejä ja ornamenttikuvioita, jotka viittaavat luontoon. Kultaa ei ole käytetty prameilevasti vaan pienissä yksityiskohdissa.

Ulkoapäin Kallion kirkko on jyhkeä - tornin huippu ylettyy 94 metriin merenpinnasta, noin 64 metriin maanpinnasta - ja lähestulkoon synkeä, ja niinpä sisätilojen ulkoiseen olomuotoon luoma kontrasti tuntuukin alkuun yllättävältä. Kallion kirkko on myös varsin suuri, siellä on 1100 istumapaikkaa.

Kallion kirkosta jäi positiivisin yleiskuva. Sisällä sai rauhassa käyskennellä ympäriinsä. Tunnelma oli sellainen, että jos kaipaisi rauhoittumishetkeä, voisi vallan hyvin joskus piipahtaa istuskelemaan sen kummemmitta uskonnollisitta kaipauksitta. Kallion kirkon aukioloajat olivat myös ylivoimaisesti parhaat - kirkko on auki joka päivä iltayhdeksään, arkisin se avautuu aamuseitsemältä ja viikonloppuisin aamuyhdeksältä.

Tuomiokirkko

Toisena kohteenamme oli Helsingin kaupunkikuvaa dominoiva Tuomiokirkko. Tuomiokirkko näyttää mahtipontiselta seisoessaan hallitsemassa Senaatintoria. Siin missä Kallion kirkossa olimme ainoat vierailijat, Tuomiokirkossa tilanne oli odotetustikin toinen, onhan Tuomiokirkko yksi Helsingin turistinähtävyyksistä.

Sisältä Tuomiokirkko on vaatimattomampi kuin mitä ulkokuori antaa olettaa. Seinissä on käytetty hillittyä vaaleansinistä ja valkoista ja muodot ovat pyöreitä, kuten empiretyyliin odottaa saattaakin. Toisaalta kultaa on käytetty rohkeasti kynttiläkruunuissa, alttaritaulun kehyksissä ja saarnastuolissa.

Tuomiokirkosta oli saatavilla vain maksullisia esitteitä (joiden vieressä oli kyltti, jossa luki suurin kirjaimin huomautus kohdan videovalvonnasta) toisin kuin Kallion kirkosta, jonka esitteitä oli vapaasti otettavissa. Tuomiokirkon internetsivuilta kuitenkin selviää, että kirkko on valmistunut vuonna 1852.

Visiittimme aikana kirkossa oli meneillään jonkin orkesterin harjoitukset, mikä toi tunnelmaan samanaikaisesti välittömyyttä ja ryhdikkyyttä.

Kampin kappeli

Viimeisenä kohteenamme oli Kampin kappeli. Kappeli valmistui Narinkkatorille joitakin vuosia sitten. Mielestäni oli kirkolta rohkea ratkaisu rakentaa hiljentymiseen tarkoitettu tila keskelle vilinää ja vilskettä - varmasti kalliille tontille ja vielä kokeellisella arkkitehtuurilla.

Kampin kappelin oviaukko kätkeytyy Simonkadulle nousevien kiviportaiden pieleen. Rakennuksessa on aula, jossa on istuimia, esitteitä ja kirkon työntekijöitä. Varsinaiseen kappeliin astutaan paksusta puuovesta. Tila on suhteellisen pieni. Toisessa päässä tilaa on alttari, toisessa päässä voi sytyttää kynttilän. Keskellä kulkee kaksi penkkiriviä. Kappelissa ei ole ikkunoita vaan se on puinen suppilo, jonka katon reunoilta siivilöityy päivänvalo. Ulos ei näe vaan tila on suljettu.

Kappelissa on yllättävän rauhallista. Vaikka tämäkin on nähtävyys ja kappelin ovi käy tiuhaan, tunnelma on täysin toisenlainen kuin ulkopuolella Narinkkatorilla ja Kampin keskuksessa. Voi uskoa, että rakennus todella puolustaa paikkaansa.

Pirkko Lindberg: Candida

"Can-dii-daa... Can-dii-daa... Kaikui huuto kaukaisessa Fenno-Euroopassa, erään länsiuusmaalaisen kartanon kuta kuinkin villiintyneessä puutarhassa, kun 17-vuotias nuorukainen juoksenteli karviaispensaalta toiselle kolme hyppelevää mäyräkoiraa kintereillään huhuillen yhä uudelleen innokkaasti jotakuta, jonka nimi oli Candida."

Like 1998. Suom. Asta Piiroinen. Alkuteos Candida, 1996. 375 s.
 
Siinä missä Voltairen Candide tuntui minusta satiirina kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä, Pirkko Lindbergin uudelleenkirjoittama versio Voltairen teoksen muunnelmana toimii oivallisesti. Päähenkilö on nainen, Candida, ja hänet löydetään "fennoeurooppalaisen" kartanon portailta uudenvuodenpäivänä 1975. Candida seikkailee jos jonkinmoisten tuttavuuksien, ammattien ja elämänkokemusten Euroopan halki vuoteen 2000. Lindbergin kirjoitustyyli kaikkitietävine kommentoivine kertojineen on satumaista luettavaa, mutta satiirin kärki teoksessa on vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin teoksen ilmestymisvuonna 1997. Ilmestymisvuonnaan Candida oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

Candidasta välittyy voimakas ääriliberalismin ja kulutuskapitalismin (kuin myös Candidestakin tuttu optimismin) kritiikki. Harjoittaessaan toimittajan ammattia Candida haastattelee pääministeriä. Pääministerin ideologiset näkemykset paradoksaalisuudessaan edustavat aivan tätä päivää:

"'Meidän täytyy haluta enemmän!' pääministeri pauhusi. /--/ 'Saadaksemme pyörät pyörimään vielä vauhdikkaammin kuin nyt, on meidän, ts. koko Suomen kansan jatkuvasti tarkasteltava omaa olotilaamme ja omaisuuttamme, emme saa takertua vanhanaikaisiin malleihin, olipa sitten kuse autoista, pakastimista, TV-lähettimistä - vaan meidän on käytävä urheasti ostamaan uutta! - Os-ta-maan, neiti Toimittaja! /--/ 'Mutta' jatkoi pääministeri mustan pilven varjostaessa hänen otsaansa, 'samanaikaisesti on myös osattava vetää vyötä tiukemmalle!' 'Syötävä vähemmän?' kysyi Candida typertyneenä ja ymmärsi heti, että oli munannut itsensä. 'Ei, minähän sanoin juuri, että koko kansan on kulutettava enemmän', sanoi pääministeri kärsimättömänä. 'Ei, koko kansan on niin kuin talvisodan aikana oltava solidaarisesti kaikkien niiden säästöjen! leikkausten! ja supistusten! takana, jotka ovat välttämättömiä valtion... hmm... hyvinvoinnille. /--/ 'Mutta', sanoi Candida, 'kuinka voimme sekä tuhlata että säästää samanaikaisesti?' Pääministeri huitoi kättään ilmassa. 'Sehän juuri on haasteemme, neiti Toimittaja! Kirjoittakaa, että meidän on pinnisteltävä tahtomme, lyhyesti sanottuna, myös henkisesti, niin, ennen kaikkea henkisesti meidän tulisi tahtoa enemmän.'"

Samaan aiheeseen palataan Candidan työskennellessä talouskasvuministerin piikana. Talouskasvuministeri pitää illalliset, joille on kokoontunut kansakunnan poliittinen kerma. Jargon sisältöineen kuulostaa jälleen kerran tutulta:

"Ensinnäkin riemuittiin viimeisimpien mittausten tuloksista, joiden mukaan työttömien lukumäärä oli laskenut puolesta miljoonasta 499 999:ään. 'Yksilö on joka tapauksessa kaiken alku ja juuri', pörhisteli pääministeri hieroen samalla kihdin runtelemia korvalehtiäään. 'Nii-in, eikö yksilö kannakin sisällään koko maailmankaikkeutta', sanoi kulttuuriministeri hienostuneen sielunsa syvyyksistä. Ja hän muistutti kollegoitaan siitä, ettei kukaan muu ollut näinä vaikeina aikoina ottanut hänen tavallaan puheeksi optimismin voimaa."

Yksilökeskeisen vastuun näkökulma tulee esiin myös kohtauksessa, jossa Candida vierailee vanhainkodissa: "'Säästöjä, leikkauksia ja supistuksia', sopersi vanha nainen, 'mistään muusta ei ole puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana.' Ja hän kertoi, että viikko sitten itse kunnanjohtaja omassa korkeassa persoonassaan oli ilmestynyt vanhainkotiin ja sanonut eläkeläisille, että hehän ovat itse asiassa aikuisia ihmisiä ja heidän täytyy toki oppia ottamaan vastuu itsestään eikä olla valtion riesana ja rasitteena." Ihan tätä mallia ei kukaan vielä ole näin suoraan (?) markkinoinut, mutta vanhusten heitteillejättö niin kutsutun kotihoidon varaan välittää sanattomasti saman viestin - ja ei varmaankaan kukaan ole voinut välttyä uutisoinnilta vanusten laitoshoidosta ja sen tasosta Suomessa.

Mutta palataan vielä edelliseen tilanteeseen, talouskasvuministerin päivällisille, jossa keskustelun riehakkuus nousee juhlien edetessä: "Ja niin luiskahdettiin puhumaan säästöistä! leikkauksista! ja supistuksista! Ja tasa-arvoministeri sanoi kovaan ääneen, ettei hän ollut osannut unelmoidakaan, että köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen olisi näin helppoa." Näitä keskusteluja voi sen suuremmitta mielikuvituksitta uskoa tulleen käydyiksi nykyeliitin kabineteissa. Köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen näyttää olevan uskomattoman helppoa nykypolitiikkaa tarkasteltaessa.

Candida ottaa kantaa myös työllisyyspolitiikkaan ja ihmisen tarpeellisuuden kokemukseen. Aikasiirtymän kautta Candida päätyy keskustelemaan itse Voltairen kanssa, joka esittelee hänelle myös lähes-kaimansa Candiden. Voltaire on kiinnostunut vuosituhannen lopun elämänmenosta ja pyytää Candidaa kertomaan hänelle, mitä pikaruoka oikein on. Candida vastaa: "Se on ruokaa, joka tarjoillaan nopeammin, joka on helppoa hotkaista ja joka siitä huolimatta ravitsee kehoa tietyllä määrällä energiaa. Nykyaikana ei nähkääs ole aikaa syödä hitaasti. Aika on rahaa, se sanonta on soinut korvissamme siitä lähtien, kun synnyimme!"

Tälle vastaukselle Voltaire hymähtää ironisesti ja esittää jatkokysymyksen - mikä mahtaa olla niin täerkeää, että sitä pitää tehdä syömisen sijasta? Ja Candida vastaa: "Ah, ainakin täällä yhdentyneessä Euroopassa täytyy niiden, joilla on työtä, tehdä sitä lakkaamatta, ja niiden, jotka ovat nuoria, täytyy varmuuden vuoksi oppia pari ammattia tai suorittaa monta akateemista loppututkintoa, sillä käynnissä on kiperä taistelu harvoista työpaikoista."

Mutta eikö olemassa olevaa työtä voida jakaa, kyseenalaistaa Voltaire. "Ei, koska jostain syystä pidetään paljon fiksumpana, että ne, joilla on työtä, elättävät osalla tienestistään niitä, joilla ei ole työtä. Niinpä sen sijaan, että työtä tehtäisiin neljä päivää pienemmällä palkalla, tehdäänkin mieluummin viisi päivää hieman korkeammalla, mutta silloin menetetään vuorostaan se osuus palkasta, joka kuluu työttömän elossa pitämiseen. Palkka on siis sama, kuinka päin vain asiaa katsookin", vastaa Candida.

Näin siis suhtaudutaan työhön "yhdentyneessä Euroopassa". Miten on asian laita Eldoradossa, onnen maassa?

"Nyt vain sattuu olemaan niin, että Eldoradossa ei ristin sielukaan joudu olemaan ilman työtä! Jos ei sitä itse halua nimittäin. Sillä jokainen vastasyntynyt lapsi, joka kastetaan auringon, kuun ja tähtien valossa, saa maan päättäjiltä kastelahjaksi valan, etteti hänen koskaan, koskaan tarvitse tuntea itseään tarpeettomaksi - vaan päinvastoin jokaista pidetään saman arvoisena kuin, juuri niin, oman painonsa verran kultaa, ei vaan vielä enemmän, sillä mitäpä seitsemänkymmentä kiloa keltaista metallia olisi verrattuna elävään ihmiseen?"

Ehkäpä näistä työn tekemisen ja tarpeellisuuden ajatuksista sietäisi ottaa jollain lailla opikseen.

Candidan lopullinen yhteenveto raha- ja talouspolitiikasta osuu asian ytimeen: "Jättiläismäiset, eksponentiaaliset pääomamassat - niin sanottu liika rahoituspääoma - kasaantuivat kumpupilvien lailla koko yhdistyneen Uuden Euroopan ylle, ja niiden haltijoiden, miljardöörien, lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Samanaikaisesti koko maanosaa sanottiin köyhemmäksi kuin koskaan aikaisemmin."

Ja täällä me elämme, satiirin todellisuudessa - "köyhemmässä Euroopassa kuin koskaan".

Vaikka Lindbergin Candida on erittäin kantaa ottava satiirissaan, on se myös todella viihdyttävää luettavaa absurdeine seikkailuineen, vanhanaikaisine kirjoituskonventioineen - kuten joka luvun alussa olevine juonitiivistelmineen - sekä äkillisine juonenkäänteineen.

Bar & Bistro Belge, Helsinki

Olen aina mieltänyt Belgen olevan after work -tyyppinen pistäytymispaikka, ja mielikuva lienee jokseenkin oikea. Yläkerrassa on ruokapuoli, joka on peruskiva. Palvelu on ystävällistä ja sopivan nopeaa, mitään ei tarvinnut odotella liian kauaa mutta kolmen ruokalaijin menua syötäessä ei myöskään tarvinnut kiirehtiä, mikä oli mukavaa.

Alkuruokavohveli oli melko täyttävä kokemus. Kasvispääruoka (munakoisoa, vuohenjuustoa ja ratatouillea) oli varsin tavanomainen - sellainen lopputulos, johon kotonakin voi päästä sen kummemmitta kokkikyvyittä. Jälkiruoka suklaafondant oli päässyt paistumaan hieman liikaa, joten se oli jokseenkin kuivakka.

Ruokalista on sellainen, että sieltä löytyy valinnanvaraa varsin moneen makuun. Ihan perusjees kokemus siis.

Kuja Bar & Bistro, Helsinki

Kuja Bar & Bistro sijaitsee Hakaniemen Merihaan puoleisella reunamalla. Paikka on tunnelmaltaan mukava ja välitön ja ensivisiitin torstai-iltana paikka oli varsin täynnä. Ja ruoka: olipa hyvää! Purilaisannos oli juuri sopivan kokoinen. Sämpylä oli maukas ja täytteitä runsaasti ja melko luovasti, makuyhdistelmä oli kerrassaan toimiva. Pääruokasalaatti oli runsas ja hyvännäköinen. Jälkiruokalistan suklaafondant oli täydellinen - se oli paistettu juuri sopivan kypsäksi siten, että sydän oli sula, ja sen kera tarjoiltu vaniljajäätelö vei kielen mennessään. Suosittelen paikkaa lämpimästi!