Pirkko Lindberg: Candida

"Can-dii-daa... Can-dii-daa... Kaikui huuto kaukaisessa Fenno-Euroopassa, erään länsiuusmaalaisen kartanon kuta kuinkin villiintyneessä puutarhassa, kun 17-vuotias nuorukainen juoksenteli karviaispensaalta toiselle kolme hyppelevää mäyräkoiraa kintereillään huhuillen yhä uudelleen innokkaasti jotakuta, jonka nimi oli Candida."

Like 1998. Suom. Asta Piiroinen. Alkuteos Candida, 1996. 375 s.
 
Siinä missä Voltairen Candide tuntui minusta satiirina kaukaiselta ja vaikeasti lähestyttävältä, Pirkko Lindbergin uudelleenkirjoittama versio Voltairen teoksen muunnelmana toimii oivallisesti. Päähenkilö on nainen, Candida, ja hänet löydetään "fennoeurooppalaisen" kartanon portailta uudenvuodenpäivänä 1975. Candida seikkailee jos jonkinmoisten tuttavuuksien, ammattien ja elämänkokemusten Euroopan halki vuoteen 2000. Lindbergin kirjoitustyyli kaikkitietävine kommentoivine kertojineen on satumaista luettavaa, mutta satiirin kärki teoksessa on vähintäänkin yhtä ajankohtainen kuin teoksen ilmestymisvuonna 1997. Ilmestymisvuonnaan Candida oli myös Finlandia-palkintoehdokkaana.

Candidasta välittyy voimakas ääriliberalismin ja kulutuskapitalismin (kuin myös Candidestakin tuttu optimismin) kritiikki. Harjoittaessaan toimittajan ammattia Candida haastattelee pääministeriä. Pääministerin ideologiset näkemykset paradoksaalisuudessaan edustavat aivan tätä päivää:

"'Meidän täytyy haluta enemmän!' pääministeri pauhusi. /--/ 'Saadaksemme pyörät pyörimään vielä vauhdikkaammin kuin nyt, on meidän, ts. koko Suomen kansan jatkuvasti tarkasteltava omaa olotilaamme ja omaisuuttamme, emme saa takertua vanhanaikaisiin malleihin, olipa sitten kuse autoista, pakastimista, TV-lähettimistä - vaan meidän on käytävä urheasti ostamaan uutta! - Os-ta-maan, neiti Toimittaja! /--/ 'Mutta' jatkoi pääministeri mustan pilven varjostaessa hänen otsaansa, 'samanaikaisesti on myös osattava vetää vyötä tiukemmalle!' 'Syötävä vähemmän?' kysyi Candida typertyneenä ja ymmärsi heti, että oli munannut itsensä. 'Ei, minähän sanoin juuri, että koko kansan on kulutettava enemmän', sanoi pääministeri kärsimättömänä. 'Ei, koko kansan on niin kuin talvisodan aikana oltava solidaarisesti kaikkien niiden säästöjen! leikkausten! ja supistusten! takana, jotka ovat välttämättömiä valtion... hmm... hyvinvoinnille. /--/ 'Mutta', sanoi Candida, 'kuinka voimme sekä tuhlata että säästää samanaikaisesti?' Pääministeri huitoi kättään ilmassa. 'Sehän juuri on haasteemme, neiti Toimittaja! Kirjoittakaa, että meidän on pinnisteltävä tahtomme, lyhyesti sanottuna, myös henkisesti, niin, ennen kaikkea henkisesti meidän tulisi tahtoa enemmän.'"

Samaan aiheeseen palataan Candidan työskennellessä talouskasvuministerin piikana. Talouskasvuministeri pitää illalliset, joille on kokoontunut kansakunnan poliittinen kerma. Jargon sisältöineen kuulostaa jälleen kerran tutulta:

"Ensinnäkin riemuittiin viimeisimpien mittausten tuloksista, joiden mukaan työttömien lukumäärä oli laskenut puolesta miljoonasta 499 999:ään. 'Yksilö on joka tapauksessa kaiken alku ja juuri', pörhisteli pääministeri hieroen samalla kihdin runtelemia korvalehtiäään. 'Nii-in, eikö yksilö kannakin sisällään koko maailmankaikkeutta', sanoi kulttuuriministeri hienostuneen sielunsa syvyyksistä. Ja hän muistutti kollegoitaan siitä, ettei kukaan muu ollut näinä vaikeina aikoina ottanut hänen tavallaan puheeksi optimismin voimaa."

Yksilökeskeisen vastuun näkökulma tulee esiin myös kohtauksessa, jossa Candida vierailee vanhainkodissa: "'Säästöjä, leikkauksia ja supistuksia', sopersi vanha nainen, 'mistään muusta ei ole puhuttu viimeisten kymmenen vuoden aikana.' Ja hän kertoi, että viikko sitten itse kunnanjohtaja omassa korkeassa persoonassaan oli ilmestynyt vanhainkotiin ja sanonut eläkeläisille, että hehän ovat itse asiassa aikuisia ihmisiä ja heidän täytyy toki oppia ottamaan vastuu itsestään eikä olla valtion riesana ja rasitteena." Ihan tätä mallia ei kukaan vielä ole näin suoraan (?) markkinoinut, mutta vanhusten heitteillejättö niin kutsutun kotihoidon varaan välittää sanattomasti saman viestin - ja ei varmaankaan kukaan ole voinut välttyä uutisoinnilta vanusten laitoshoidosta ja sen tasosta Suomessa.

Mutta palataan vielä edelliseen tilanteeseen, talouskasvuministerin päivällisille, jossa keskustelun riehakkuus nousee juhlien edetessä: "Ja niin luiskahdettiin puhumaan säästöistä! leikkauksista! ja supistuksista! Ja tasa-arvoministeri sanoi kovaan ääneen, ettei hän ollut osannut unelmoidakaan, että köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen olisi näin helppoa." Näitä keskusteluja voi sen suuremmitta mielikuvituksitta uskoa tulleen käydyiksi nykyeliitin kabineteissa. Köyhiltä ottaminen ja rikkaille antaminen näyttää olevan uskomattoman helppoa nykypolitiikkaa tarkasteltaessa.

Candida ottaa kantaa myös työllisyyspolitiikkaan ja ihmisen tarpeellisuuden kokemukseen. Aikasiirtymän kautta Candida päätyy keskustelemaan itse Voltairen kanssa, joka esittelee hänelle myös lähes-kaimansa Candiden. Voltaire on kiinnostunut vuosituhannen lopun elämänmenosta ja pyytää Candidaa kertomaan hänelle, mitä pikaruoka oikein on. Candida vastaa: "Se on ruokaa, joka tarjoillaan nopeammin, joka on helppoa hotkaista ja joka siitä huolimatta ravitsee kehoa tietyllä määrällä energiaa. Nykyaikana ei nähkääs ole aikaa syödä hitaasti. Aika on rahaa, se sanonta on soinut korvissamme siitä lähtien, kun synnyimme!"

Tälle vastaukselle Voltaire hymähtää ironisesti ja esittää jatkokysymyksen - mikä mahtaa olla niin täerkeää, että sitä pitää tehdä syömisen sijasta? Ja Candida vastaa: "Ah, ainakin täällä yhdentyneessä Euroopassa täytyy niiden, joilla on työtä, tehdä sitä lakkaamatta, ja niiden, jotka ovat nuoria, täytyy varmuuden vuoksi oppia pari ammattia tai suorittaa monta akateemista loppututkintoa, sillä käynnissä on kiperä taistelu harvoista työpaikoista."

Mutta eikö olemassa olevaa työtä voida jakaa, kyseenalaistaa Voltaire. "Ei, koska jostain syystä pidetään paljon fiksumpana, että ne, joilla on työtä, elättävät osalla tienestistään niitä, joilla ei ole työtä. Niinpä sen sijaan, että työtä tehtäisiin neljä päivää pienemmällä palkalla, tehdäänkin mieluummin viisi päivää hieman korkeammalla, mutta silloin menetetään vuorostaan se osuus palkasta, joka kuluu työttömän elossa pitämiseen. Palkka on siis sama, kuinka päin vain asiaa katsookin", vastaa Candida.

Näin siis suhtaudutaan työhön "yhdentyneessä Euroopassa". Miten on asian laita Eldoradossa, onnen maassa?

"Nyt vain sattuu olemaan niin, että Eldoradossa ei ristin sielukaan joudu olemaan ilman työtä! Jos ei sitä itse halua nimittäin. Sillä jokainen vastasyntynyt lapsi, joka kastetaan auringon, kuun ja tähtien valossa, saa maan päättäjiltä kastelahjaksi valan, etteti hänen koskaan, koskaan tarvitse tuntea itseään tarpeettomaksi - vaan päinvastoin jokaista pidetään saman arvoisena kuin, juuri niin, oman painonsa verran kultaa, ei vaan vielä enemmän, sillä mitäpä seitsemänkymmentä kiloa keltaista metallia olisi verrattuna elävään ihmiseen?"

Ehkäpä näistä työn tekemisen ja tarpeellisuuden ajatuksista sietäisi ottaa jollain lailla opikseen.

Candidan lopullinen yhteenveto raha- ja talouspolitiikasta osuu asian ytimeen: "Jättiläismäiset, eksponentiaaliset pääomamassat - niin sanottu liika rahoituspääoma - kasaantuivat kumpupilvien lailla koko yhdistyneen Uuden Euroopan ylle, ja niiden haltijoiden, miljardöörien, lukumäärä kasvoi kasvamistaan. Samanaikaisesti koko maanosaa sanottiin köyhemmäksi kuin koskaan aikaisemmin."

Ja täällä me elämme, satiirin todellisuudessa - "köyhemmässä Euroopassa kuin koskaan".

Vaikka Lindbergin Candida on erittäin kantaa ottava satiirissaan, on se myös todella viihdyttävää luettavaa absurdeine seikkailuineen, vanhanaikaisine kirjoituskonventioineen - kuten joka luvun alussa olevine juonitiivistelmineen - sekä äkillisine juonenkäänteineen.

Bar & Bistro Belge, Helsinki

Olen aina mieltänyt Belgen olevan after work -tyyppinen pistäytymispaikka, ja mielikuva lienee jokseenkin oikea. Yläkerrassa on ruokapuoli, joka on peruskiva. Palvelu on ystävällistä ja sopivan nopeaa, mitään ei tarvinnut odotella liian kauaa mutta kolmen ruokalaijin menua syötäessä ei myöskään tarvinnut kiirehtiä, mikä oli mukavaa.

Alkuruokavohveli oli melko täyttävä kokemus. Kasvispääruoka (munakoisoa, vuohenjuustoa ja ratatouillea) oli varsin tavanomainen - sellainen lopputulos, johon kotonakin voi päästä sen kummemmitta kokkikyvyittä. Jälkiruoka suklaafondant oli päässyt paistumaan hieman liikaa, joten se oli jokseenkin kuivakka.

Ruokalista on sellainen, että sieltä löytyy valinnanvaraa varsin moneen makuun. Ihan perusjees kokemus siis.

Kuja Bar & Bistro, Helsinki

Kuja Bar & Bistro sijaitsee Hakaniemen Merihaan puoleisella reunamalla. Paikka on tunnelmaltaan mukava ja välitön ja ensivisiitin torstai-iltana paikka oli varsin täynnä. Ja ruoka: olipa hyvää! Purilaisannos oli juuri sopivan kokoinen. Sämpylä oli maukas ja täytteitä runsaasti ja melko luovasti, makuyhdistelmä oli kerrassaan toimiva. Pääruokasalaatti oli runsas ja hyvännäköinen. Jälkiruokalistan suklaafondant oli täydellinen - se oli paistettu juuri sopivan kypsäksi siten, että sydän oli sula, ja sen kera tarjoiltu vaniljajäätelö vei kielen mennessään. Suosittelen paikkaa lämpimästi!

Europaeus @ Kansallisteatteri, Helsinki

Juha Hurmeen ohjaamaa Europaeusta on kehuttu paljon ja kevään näytännöt on myyty loppuun, eikä suotta. Näytelmä on kerrassaan loistava! Hurmeella on äärimmäisen osuva ote 1800-luvun maailman elävöittämiseen - hän vain yksinkertaisesti osaa näyttää ihmiset ja tapahtumat kiinnostavina nykyihmiselle. Dialogi on nasevaa ja humoristista, näytteleminen on fyysistä ja oivaltavaa, ja teatterina Europaeus on piristävää valtavirrasta poikkeavaa katsottavaa siinä, että mitään nykyteknologiaa ei ole käytetty, vaan jännite syntyy puhtaasti näyttelemisestä, dialogista ja lauluista.

Koskettavinta ja hauskinta Europaeuksessa on musiikki. Petra Poutanen-Hurme ja Hanna Rajakangas luovat lavalle intensiteetin, joka lumoaa. Musiikki tekee kansanperinteen nykyaikaiseksi ja eläväksi tuoden näkyviin sen, mikä merkitys lauluilla on ennen ollut riiaamisen, hauskuuttelun ja surun välineinä - ja näyttää, että kappaleissa on edelleen sama voima. Väliajan molemmin puolin kuultavat kappaleet (Väliaikakupletti ja Ruumiin asento kävellessä) naurattavat yleisöä henkihieverin partaalle, suru ja haikeus puolestaan välittyvät alkupuolella kuultavasta äidin Europaeus-pojalleen osoittamasta Olisit kuin yksi pojista -kappaleesta sekä toisen puoliajan kappaleista Ah! Tämä maailma on kavala ja myrskyinen, Lähtipä sitten Pietarihin ja Hiihtäjän virsi.

Kevätkaudella Europaeusta esitetään Kansallisteatterin Willensaunassa, ja syyskaudella se siirtyy Pienen näyttämön puolelle. Nyt lippuja ostamaan, sillä tämä todellakin kannattaa nähdä!

Luolasto - Rauhanhäiritsijät maan ytimessä @ Kansallisteatteri, Helsinki

Wau. Se oli vaikuttava. Monitasoinen. Moniääninen. Hauska ja koskettava, ironinen ja vakava.

On luolasto. Sinne aiotaan haudata ydinjätettä. Insinöörit tutkivat luolaston teknisiä ominaisuuksia, arkeologi tulee tutkimaan luolastosta löytyneitä kalliomaalauksia, luolaston ikiasukkaat - entiset, jotka eivät ole ainakaan elossa mutta eivät välttämättä kuolleitakaan - tutkivat uusia tulokkaita. Vartija kontrolloi vaihtelevalla innolla luolastoon saapuvien kulkulupia, hörhöilevä originelliopas Kyy Punainen antaa opaskierroksia luolastossa sekä haluttomille että haluaville ja sijoittaa luolastoon Euroopan historian erinäiset merkkipaalut.

Olennaista on aika. Luolasto on ollut kymmeniä tuhansia vuosia ja ydinjätteen loppusijoituksen jälkeen sen pitää kestää satatuhatta vuotta - mitä ovat ihmisen elämä, teot, tunteet ja vastuunkanto tällaisen aikasyklin kontekstissa? Mitä on edes ihminen lajina muiden lajien rinnalla - huomattavasti lyhyempine historioineen?

Insinöörien joukkio tuo näytelmään sopivasti maanläheisyyttä ja ronskia huumoria. Insinöörimaailmankatsomus asetetaan vastakkain humanistisen maailmankatsomuksen kanssa, jota edustaa nuori naisarkeologi, jota kiinnostaa luolasta löytyneet kalliomaalaukset. Insinööreille ne ovat vain suttuja ja töhryjä, jotka sotkevat ikävästi heidän omia merkkejään. Insinööreihin tiivistetään nykyihmisen näennäinen itseluottamus ja teknologiausko, jotka ristivalotuksessa paljastuvat niin tyhjiksi kuoriksi, etteivät insinöörit edes itse usko niihin - on vain hillitön, jatkuva kiire, jota vastaan insinöörit taistelevat.

Moniäänisyyttä lisää erinäisiä nauruja yleisöstä höräyttänyt uutiskatsaus, jossa mitä stereotyyppisimmät asiantuntijat kommentoivat Positivan (!) luolastohanketta.

Arkeologin ja vartijan välille syttyy rakkaustarina, jonka valossa hetken näkyy se, mikä elämässä on olennaista kaiken arkisen rutiinin ja tavanomaisuuden alla. Luolasto tuntuu erinäisissä kohdin kritisoivan minän egosentristä, jopa narsistista aikakautta - selvimmin kohtauksessa, joka aiheuttaa särön arkeologin ja vartijan välille. Loppukohtauksen kannanotosta en ole niinkään varma: loppukohtaus on upean tunnelmallinen ja herkkä, mutta onko se vakavissaan vai ironisoiko se?

Televisiossakin näytetty lavastuksen kruunujalokivi, kierrätyspulloilla vuorattu kristallijärviluola, on livenä henkeäsalpaava. Kohtauksen toivoisi kestävän kauemmin, sen herkässä, koskemattomassa maisemassa haluaisi kellua pidempäänkin.

Korjaamon kirjamarkkinat 2014

Korjaamo 29.-30.3.2014

Korjaamon kirjamarkkinoilla oli lauantaina hämmentävänkin väljää ja rauhallista. Korjaamon kirjamessuissa piristävää on se, että esillä on sellaisia kustantamoja, joita ei välttämättä suurilla kirjamessuilla kohtaa tai joiden teoksia ei juuri suurten kirjakauppojen (tyrkky)hyllyissä näe. Suomenkielinen kirjallisuuskenttä näyttää taas yhtäkkiä laajemmalta kuin muutama julkisuudessa esilläoleva bestseller-kirjailija tai palkintovoittajateos.

Korjaamo on muutenkin viihtyisä miljöö juuri tämänkaltaisille tapahtumille, joissa voi vaellella tunnelmasta toiseen ja nauttia hieman sitä sun tätä. Kirjamarkkinoilla oli tarjolla kirjamyyntiä, kirjailijahaastatteluja, ajankohtaisia keskusteluja, sarjakuvapaja (jonka alaotsikossa tosin luki "lapsille", joten en uskaltautunut kokeilemaan, vaikka sarjakuvapajaan osallistuminen kiinnostaisikin), sushia Sushibar+Winessa, pikaruoantuoksua aurinkoisella sisäpihalla, lounasta, kahvia ja muita virvokkeita baarin puolella sekä tietysti taidenäyttely. Ja tänä vuonna kaikki tämä ilmaiseksi - ihan mahtavaa.

Riikka Pelo: Jokapäiväinen elämämme 

Kävin kuuntelemassa Riikka Pelon haastattelun. Haastattelijana oli Anu Kantola. Vuoden 2013 Finlandia-voittaja Jokapäiväinen elämämme on sekä yhteiskunnallisesti että yksilön ja perhesuhteiden kannalta koskettava ja kiinnostava romaani, ja oli mielenkiintoista kuulla kirjailijalta itseltään romaanin kirjoitusprosessista.

Haastattelija Anu Kantola kysyi myös, miten ja minne Pelo sijoittaa itsensä maailmankirjallisuuden tai kotimaisen krijallisuuden jatkumossa. Oli piristävää, että Pelo luetteli suoraan joitain nimiä, sillä usein tuntuu, että kirjailijat vastaavat ympäripyöreästi tämänkaltaisiin kysymyksiin. Maailmankirjallisuudesta Pelo mainitsi modernisteja, kuten Woolfin, kotimaisesta kirjallisuudesta Vartion ja Kallaksen, ja lopuksi hän vielä sanoi Jokapäiväisellä elämällämme olevan sukulaisteoksen - Péter Nádasin Muistojen kirjan.

Olen itse koettanut vuosia sitten lukea Muistojen kirjaa, mutta sen järkälemäisyys ja hidastempoisuus olivat silloin minulle liikaa. Vaikka sukulaisteoksia olisivatkin, Jokapäiväinen elämämme on helppolukuisempi ja lukemaan kutsuvampi kuin Muistojen kirja.

Riiko Sakkinen: Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan

Korjaamon Galleriassa on esillä Riiko Sakkisen Riiko Sakkinen maalasi itsensä nurkkaan -näyttely 13.4. saakka. Näyttely on todella provosoiva, kantaaottava, kriittinen ja osuvuudessaan hauska. Mukana on muutamia suurikokoisia tauluja ja yhtä seinää hallitsee maalattujen posliinilautasten rivistö. Kaikista maalauksista välittyy kulutus- ja kapitalismijriittinen sanoma, useimmiten ironian keinoin. Varsinkin lautasissa hyödynnetään mainoskuvastoa, tuttuja merkkejä ja merkityksiä, joihin annetaan uusi näkökulma. Näyttely kannattaa piipahtaa katsomassa!

Ravintola Nokka, Helsinki

Ravintola Nokka on onnistunut valinta fiiniin, hienoon ja hintaa pelkäämättömään ruoka- ja tunnelmakokemukseen. Ravintola sijaitsee Katajanokalla vanhassa punatiilisessä varastorakennuksessa, jonka ikkunoista voi luonnollisestikin katsella merta. Sisustus on erittäin onnistunut ja puhutteleva, varsinkin talvisaikaan: valaistus on lämmin ja himmeä, kynttilät luovat tunnelmaa, paksut matot ovat pehmeitä askelten alla.

Listalta löytyy niin liha-, kala- kuin kasvisannoksiakin, joiden koostumuksesta ruokarajoitteiset voivat keskustella tarjoilijoiden kanssa ilman vaivaannuttavia huokauksia tai silmienpyörittelyä - tarjoilijat olivat paitsi kohteliaita, kuten tämäntasoisessa paikassa voi olettaakin, myös sopivan välittömiä ja mukavia, asiakas kokee olevansa tervetullut ravintolaan ja illasta jäi monella tapaa hyvä mieli. Helsinki-menun lisäksi Nokassa on hyvännäköinen kasvismenu, vaikkei sitä internetsivuilla olekaan julkaistu.

Kala-alkuruoka "Piipanoja" (kylmäsavustettua kirjolohta ja kirjolohenmätiä, punajuuri-leipävanukasta ja sitruunakreemiä) oli loistava. Kaikkea oli sopivasti ruokahalun herättämiseksi ja maut olivat suussa sulavia. Kasvisalkuruoan punajuuripatee huimasi herkullisuudellaan.

Kalapääruoka "Suomenlahti" (paistettua ahventa, savustettua ahvenenmätiä ja pähkinävoita) oli tuhti ja onnistunut. Lisäkkeenä oleva sitruunainen perunapyree sopi oivallisesti ahvenen kanssa. Jotain pientä raikastusta annos olisi ehkä kaivannut, sillä rasvan määrässä ei ollut säästelty - vaikka annos ei ollut erityisen iso, se todellakin oli täyttävä. "Alhopakka"-ankka-annoksessa hurmasi vadelmaisuus, siihen vadelmakastike toi tarpeellista raikkautta. Kasviskaalikääryleannosta kehuttiin maukkaudesta ja täyttävyydestä, mutta paputäyte olisi kaivannut enemmän tekstuuria.

Jälkiruoka kruunaa menun. Ainoastaan "Nokan makeiset" jäivät näkemättä ja kokematta, muutoin a la carten jälkiruoka-annokset olivat sekä näyttäviä että ihania.

On kokemus käydä syömässä ravintolassa, jossa sekä ruoka että miljöö ovat elämys. Kokemuksen hinta on kolminumeroinen, joten kovin usein tämä ei toistu.