Franco "Bifo" Berardi: The Soul at Work - from Alienation to Autonomy

Semiotext(e) 2009. Englanninnos Francesca Cadel ja Giuseppina Mecchia.

Franco "Bifo" Berardi ottaa kantaa kapitalistisen yhteiskuntamallin ongelmiin ja nykyisen työelämän olosuhteisiin kirjassaan The Soul at Work. Tarkastelun keskiössä on siirtymä fordistisesta mekaanisesta liukuhihnatyöstä tilaan, jota Bifo kutsuu semiokapitalismiksi - enää työntekijät eivät myy ruumiillista aikaansa vaan ajatuksiaan ja luovuuttaan. Tätä muutosta Bifo tarkastelee eri näkökulmista.

Pääajatuksena voisi toisaalta pitää sitä, että nykymaailma ylitsepursuaa merkityksiä ja merkkejä, ja tämä informaatiotsunami on yksinkertaisesti kasvanut liian suureksi ollakseen käsitettävä tai käsiteltävä, mistä puolestaan seuraa kollektiivinen paniikki ja depressio, joita taas prozac-yhteiskuntamme tukahduttaa lääkityksellä. Toinen pääajatuksenkulku puolestaan pohtii työn ja rahan suhdetta sekä sitä, mikä voisi olla tie ulos kapitalismista, joka ei suinkaan ole "ainoa toimiva yhteiskuntamalli", vaikka valtamedia näin meille kertookin.

Bifolla on runsaasti kiinnostavia ja herätteleviä ajatuksia. Argumentit ovat usein kärjistettyjä, liioittelevia tai provosoivia, mikä mielestäni syö teesien uskottavuutta. Löyhästi perusteltu on löyhästi ajateltu? Niin tai näin, tutustumisen arvoinen teos.

Fingerpori @ Espoon Kaupunginteatteri

Lyhyesti: Komedia on vaikea laji. Fingerpori ei ole "hulvaton", vaikka Hesarin kriitikko niin väittääkin. Hetkensä sillä kuitenkin on.

Ote on katkelmallinen, mikä on ratkaisuna onnistuneempi kuin se, että näytelmään olisi koetettu rakentaa jokin juoni. Jotkin hahmoista ovat yllättäviä ja siksi hauskoja - esimerkiksi alkupuolella nopean sisääntulon ja poistumisen tekevä Susi Devil (Taisto Reimaluoto) tai Kylli-tätiä korvaamaan saatu läänintaiteilija Kalervo Palsa (Ilkka Heiskanen). Hahmoista onnistunein on lavalla moneen otteeseen nähtävä nuorisopastori Heppu Jaakonmäki (Reino Nordin), osuvaa teiniangstia puolestaan edustaa Fingerporin saatananpalvojien orkesteri (Teemu Aromaa, Mari Lehtonen, Mari Turunen). Näyttelijät vaihtavat hahmosta toiseen nopeasti, mikä toimii esityksessä hyvin.

Jotkin vitsit puolestaan ovat liian tuttuja naurattaakseen tosissaan, osa taas on liian pitkiä, kuten savolainen teatteriesitys Orwellin dystopiasta Vuonna 1984. Kaikki hahmot eivät naurata - Jeesuksen osaksi jää kokouskritiikki, Wagnerin puolestaan sama kuin sarjakuvassa; sarjakuvassa Wagner oli eksynyt väärään strippiin, näytelmässä väärään näytelmään, kun samanaikaisesti Pasilassa pyörii Sian morsian (siis Viivi ja Wagner -näytelmä) - muutoin Wagnerin elehdintä ei auennut ainakaan minulle.

Fingerporin huumori perustuu paljolti huonoihin vitseihin, jotka joskus naurattavat ja joskus eivät. Näytelmän kohtalo on sama, paitsi ehkä efekti jollain lailla kertautuu, sillä kohtaukset ovat lyhyitä sketsejä ja osin näytteleminen ja vitsien laatu (esimerkiksi amerikkalainen meedio Lisa Williams) muistuttaa koulunäytelmää.

Karkkipäivä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin dramatisointi Markus Nummen romaanista Karkkipäivä (2010) on onnistunut, ehdottoman suositeltava ja riipaisevan ajankohtainen teatteriesitys. Romaanista on poimittu  olennainen ja rajattu joitain teemoja ulkopuolelle - kaikkea ei voi tuoda lavalle. Fokus on Tok Kilmoorissa ja kirjailija Arissa sekä prinsessa-Sessan äidissä, tilanhallintasuunnittelija Paula Vaarassa. Sosiaalityöntekijät toimivat pikemminkin kertojina tai kehyksenä, eivät niinkään moniulotteisina henkilöhahmoina.

Romaani moninaisempine juonenkäänteineen on laajempi ja traagisempi kokemus kuin näytelmä. Näytelmäsovituksessa henkilöhahmot on profiloitu helposti tunnistettaviksi, mikä tarkoittaa osin ehkä karrikointia. Tämä ratkaisu toimii hyvin väliaikoineen kaksi ja puoli tuntia kestävässä näytelmässä, mutta korostaa samalla väkisinkin tekstin koomisuutta tragedian kustannuksella. Tämä ratkaisu on hyvä, sillä aihe on raskas ja teoksen viesti välittyy ehkäpä paremmin näin; kun katsomiskokemus ei ole musertava, aiheesta ja teemoista keskusteleminen näytelmän jälkeen on mahdollista.

Voisin kuvitella näytelmän työstämisenkin olleen vaativaa tosimaailman taustaa vasten; tänä syksynä puhuttanut ja järkyttänyt Eerikan tapaus tulee näytelmää katsoessa mieleen, varsinkin kun molemmissa osallisena on pikkutyttö. Niinpä näytelmä on väkisinkin jonkinlainen kannanotto toisaalta lastensuojelun tilanteeseen, toisaalta yleiseen välittämisen tai välittämättömyyden ilmapiiriin, johon kantaa on ottanut tänä syksynä muun muassa Niinistön kampanja.

Näytelmän henkilöhahmoista usea tuntuisikin kaipaavan elämäänsä juuri niitä "ihan tavallisia tekoja", joita myös Niinistö peräänkuuluttaa: jotakuta ihan tavallista aikuista, joka kuuntelisi, ja jos mahdollista, myös auttaisi. Aikuisen on kuitenkin helpompi "ottaa yhteyttä ammattilaisiin" kuin astua sisään toisen ihmisen maailmaan ja alkaa selvittää sitä, mistä siinä oikein on kyse. Näissä kohtauksissa näytelmä kuvaannollisesti asettaa peilin katsojan eteen - mitä sinä tekisit?

Lavastus on yksinkertainen ja videotekniikka on olennainen osa sitä. Paitsi kannanotto lastensuojeluun, näytelmä on myös puheenvuoro työelämän oloista ja vaatimuksista. Tilanhallintasuunnittelija Paula on näytelmän hahmoista hallitsevin ja tilaa vievin (tai ottavin) ja havainnollistaa osuvasti työelämän vaatimuksia sekä yksilön ylettömiä vaatimuksia itseään kohtaan.

Romaanin lukemisen perusteella epäilin ennakkoon näytelmän itkettävän jonkin verran, mutta enemmän se sai nauramaan. Naurun takana on kuitenkin suuria kysymyksiä selviytymisestä, pärjäämisestä ja menestymisestä - ennen kaikkea kuitenkin yhteydestä ja kuuntelemisesta. Onko onnellisia loppuja? Mikä siihen riittää?

The Making of Iron Sky @ Tennispalatsi, Helsinki

The Making of Iron Sky -näyttely Tennispalatsin yläkerrassa (28.9.2012-20.1.2013) on kiinnostava kokonaisuus ja hyvää vastapainoa Nanna Suden maalauksille. Näyttelytilan seinät on maalattu sinisiksi, ja niinpä sisään tilaan astuessa tulee sellainen olo kuin astuisi avaruuteen.

Näyttely taustoittaa hyvin elokuvan tekemisen prosessia, sitä, kuinka paljon työtä ja suunnittelua on valmiin elokuvan takana. Näyttelyssä on esillä runsaasti luonnoksia ja toisaalta myös digitaalista materiaalia. Storyboardille on varattu oma pyöreäseinäinen tilansa, joka eritoten tuo esiin sen, kuinka tarkasti kuvaus suunnitellaan ennen toteuttamista. Lopulta näyttelykatsojankin on mahdollisuus astua avaruusaseman kyytiin, toisin sanoen elokuvan digitaaliseen kulissiin - konkreettisesti vihreän lakanan eteen, mutta televisioruudussa kaikki on toisin...

Tämä näyttely on kiinnostava toisaalta niille, jotka ovat innoissaan Iron Sky -elokuvasta, ja toisaalta niille, joita kiinnostaa elokuvan tekemisen prosessi.

Nanna Susi: Underneath the Eyes @ Tennispalatsi, Helsinki

Nanna Suden maalaukset näyttelyssä Underneath the Eyes (Tennispalatsi 28.9.2012-20.1.2013) ovat ekspressiivisiä, suuria ja vaikuttavia. Värimaailma on syvä ja monessa taulussa on metallin sävyjä: hopeaa, pronssia, kenties kultaakin. Lähes kaikissa näyttelyn maalauksissa on naishahmo, mutta myös muutama mies.

Askarruttavimman toistuvan elementin nimesimme "verikseksi kuuseksi". Useassa maalauksessa on nimittäin myös puita, eritoten kuusia, joista ainakin kolmessa neljässä maalauksessa yksi on verenpunainen. Verisin ja tunnelmaltaan väkivaltaisin maalaus esittää miestä ja tyynyä, ja tuossa maalauksessa on jopa kaksi veristä kuusta - tosin ne maastoutuvat taulun punaisuuteen siinä missä muiden taulujen veriset kuuset nousevat poikkeavina esiin taulun värimaailmasta ja tunnelmasta.

Ahdistavin maalauksista on nimeltään Äiti toi kotiin kukkia (?), jonka synkkyys on lähes päällekäyvää. Itse pidin eniten pronssisävyisistä maalauksista, kuten heti ripustuksen alussa olevasta taulusta Kuka kertoo meille, että on tullut aika kääntyä.

Jorge Luis Borges: Kuvitteellisten olentojen kirja

"Nimensä puolesta tähän kirjaan voisi sisällyttää prinssi Hamletin, pisteen, viivan, pinnan, hyperkuution, kaikki yleisnimet sekä ehkä myös jokaisen meistä ja jumaluuden."

Teos 2009(?). Alkuteos El libro de los seres imaginarios, 1995. Suom. Sari Selander. 277 s.

Jorge Luis Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja esittelee monenlaisia omituisia ja mytologisia mielikuvitusolentoja ihmiskunnan historiasta ja melko laajasti eri kulttuureista. Teos on koostettu ensyklopedian tai bestiarion muotoon ja parhaiten se toimii silmäilylukukokemuksena tai pieninä annoksina nautittuna.

Suomennos on laadukas, ja teoksen lopussa on paitsi suomentajan jälkisanat, myös suomentajan loppuviitteet. Jälkisanoissa suomentaja toteaa näin: "Yllättävää /--/ on se, että mitä ilmeisimmin Borges ei ole lisännyt siihen mitään kirjailijalle tyypillisiä, lukijaa harhauttavia kepposia. Kirjailijalta olisi odottanut, että hän olisi lisännyt  tekstiin joitakin itse keksimiään petoja, filosofeja tai kirjailijoita."

Monessa sana-artikkelissa kuvataan tuhoa, maailmaloppua tai tuomiopäivää. Monet hirviöistä ovat ällöttäviä ja moniraajaisia, mutta esimerkiksi skandinaavisen maailmanselitysmallin maailmanloppuvisio on suorastaan runollinen: "Jumalten Hämärän päivänä käärme syö Maan ja susi Auringon."

Monet oliot ja visiot ovat myös humoristisia ("Origenes opetti Aleksandriassa /--/, että autuaat syntyvät uudelleen pallon hahmossa ja pyörivät ikuisuuteen") tai liikuttavan säälittäviä ("kalalaji /--/ nimeltään Goofang, joka ui takaperin, jottei sillä menisi vettä silmiin. 'kooltaan semuistuttaa täsmälleen möhkäkalaa, paitsi että se on paljon suurempi.'").

Mytologisena haku- ja inspiraatioteoksena Borgesin Kuvitteellisten olentojen kirja on osuva!

Mia Couto: Plumeriaveranta

"Ollaan tässä vainaita."

Like 2006. Alkuteos A Varandado Frangipani, 2004. Suom. Sanna Pernu. 170 s.

Mia Couton romaani Plumeriaveranta on mosambikilaista maagista realismia. Romaanin juoni rakentuu yksinkertaisten tapahtumien ympärille: vanhainkodin johtaja on murhattu ja poliisi saapuu paikalle selvittämään murhaa. Siihen yksinkertaisuudet sitten loppuvatkin. Romaanin kertoja on kuollut mies, jonka henki siirtyy poliisiin ja tarkkailee maailmaa hänestä käsin. Poliisi puolestaan koettaa hastatella vanhainkodin asukkeja ja henkilökuntaa, ja kuulee jos jonkinlaisia kertomuksia, joissa kussakin todellisuus pakenee omalla tavallaan.

Totuuksia ja tarinoita on monia, mitä kuvaa myös seuraava sitaatti: "Marta tuntui olevan runollisella tuulella. Hän sanoi, että valo on vettä kevyempää ja sen heijastukset veden pinnalla kuin kuukaloja, tulileviä. 'Näiden vanhusten muistot ovat samanlaisia, ne kelluvat kevyempinä kuin aika.'" Poliisin ongelmaksi ei muodostu se, etteikö kukaan tunnustaisi murhaa, vaan pikemminkin se, että tunnustuksia ja tarinoita tulee enemmän kuin yksi.

Romaanin kerronnassa nautin maagisen realismin absurdiuden ja elämänviisauksien vaihtelusta. Romaani kommentoi esimerkiksi naiseutta "Meillä naisilla on aina uhka pään päällä: nuorina meidän ei anneta elää ja vanhoina haukutaan kun ei kuolla", vanhuutta "Kyllähän minä tiesin, että vanhuus ei tuo viisautta, vaan antaa yksinkertaisesti luvan uusiin hullutuksiin" sekä yksinäisyyttä: "Ikävää? Ketä minä olisin ikävöinyt? Päinvastoin, yksinäisyys sopi minulle oikein hyvin. Vannon puhuvani totta. Minulle sopii vallan mainiosti, että olen kaukana kaikista läheisistä. Eipä tarvitse kuunnella niiden valituksia ja sairauksia, Ei tarvitse nähdä kenenkään läheisen kuolevan. Täällä minä olen kaukana niiden kuolemasta. Se on niitä pieniä iloja, joita minulla vielä on. Näin etäällä, kaiken tämän välimatkan päässä asumisessa on se etu, ettei ole perhettä. Sukulaiset ja entiset ystävät ovat tuolla jossain, tuon meren toisella puolen. Kuolevat katoavat elämästä niin kaukana, että tuntuu kuin he olisivat putoilevia tähtiä. He putoavat ääntä pitämättä, eikä kukaan tiedä milloin tai minne." Tarkkanäköisiä havaintoja!

Kertojien ja todellisuuden tasojen vaihtelu tekee romaanista osin myös vaikeasti seurattavan. Kuka puhuu? Missä suhteessa hän on murhattuun johtajaan? Onko hän elossa vai kuollut, vanhus vai ei, hullu vai järjissään? Olisin kaivannut pysyvämpää todellisuusankkuria tai fokusta kuin kuolleen miehen sielu elävän poliisin ruumiissa pysyäkseni paremmin kertomuksen kärryillä. Jotain viehättävää tässä romaanissa kuitenkin on.