Saara Turusen kirjoittama ja ohjaama näytelmä Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta oli aika ristiriitainen katsomiskokemus. Q-teatterin näytelmä käsittelee varsin pitkälti samaa tematiikkaa kuin Turusen esikoisromaani Rakkaudenhirviö, ja jotkin näytelmän kohtaukset ovat suoraan romaanista. Siinä missä Rakkaudenhirviö on kuitenkin ennen kaikkea kasvu- ja identiteettikertomus, Tavallisuuden aave koostuu alaotsikkonsakin mukaan "kuvista", irrallisista kohtauksista, joiden tosin voidaan löyhästi tulkita liittyvän toisiinsa.
Tavallisuuden aaveessa on joitakin todella onnistuneita seikkoja, kuten värimaailmaltaan täysin mitäänsanomaton ja sikäli tematiikkaan erinomaisesti sopiva lavastus ja puvustus. Hahmot ovat geneerisiä, samalla ei-keitään ja keitä tahansa.
Näyttelijät tekevät hienoa näyttelijäntyötä mimiikallaan, pienillä eleillä ja ilmeillä - mitä kyllä tarvitaankin, sillä koska Tavallisuuden aave kuvaa nimenomaan suomalaista tavallisuutta, siinä on varsin vähän vuorosanoja. Mukana on myös räväkkyyttä: Kohtaus diskossa päättyy aivan loistavaan tanssilattian haltuunottoon, se, mitä tapahtuu miehen ja tyynyjen välillä rivitanssimusiikin soidessa taustalla on jotain aivan uskomatonta ja suomalaisuutta peilataan vasten Espanjaa, mutta sekin tapahtuu pitkälti sanattomasti.
Tavallisuuden aaveen ongelma on mielestäni se, että siinä on aineksia kahteen näytelmään: toisaalta Tavallisuuden aave kuvaa ikään kuin tavallista tavallisuutta, osin se politisoi tavallisuuden ja näyttää naurettavassa valossa sen diskurssin, jolla rasismi koetetaan naamioida nyky-Suomessa "ihan tavalliseksi tokun ihmisten jutuksi, jossa ei ole mitään epäilyttävää". Ehkä tästä kaksoislähestymisestä johtuu se, että Tavallisuuden aaveesta puuttuu empatia hahmoja kohtaan, vaikka mukana onkin herkullisia oivalluksia suomalaisuudesta, suomalaisesta perheestä, joulusta, koulusta ja sekä häistä että hautajaisista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti