Tony Judt: Huonosti käy maan

 

"Jotain on syvällisesti vialla siinä, miten nykyään elämme."

Like 2011. Suom. Petri Stenman. Alkuteos Ill Fares the Land, 2010. 235 s.

Tony Judt ottaa kirjassaan Huonosti käy maan yksilöllisyyttä ihannoivan diskurssin keskellä vahvasti kantaa yhteisön puolesta. Judt pohtii yhteisöä valtion kontekstissa ja ruotii sosiaalidemokratian kriisiä.

"Tiedämme kyllä, mitä asiat maksavat, mutta meillä ei ole aavistustakaan niiden arvosta." Yksi Judtin pääteeseistä on, ettei talouspuhe (enää) riitä, vaan on tärkeämpiä arvoja kuin rahallinen rikkaus, jota nykymaailmassa arvostetaan suunnattomasti. Ihmisarvokin tuntuu linkittyvän rahan määrään, toisin kuin ennen: "Ennen kaikkea 1900-luvun puolivälin hyvinvointivaltiot vakiinnuttivat käsityksen, jonka mukaan oli pohjattoman säädytöntä määritellä kansalaisarvo taloudellisen hyvän onnen avulla." Miksi nykyään on häpeällistä puhua suurista sosiaalimenoista? Mihin muuhun verorahoja olisi soveliaampaa käyttää kuin ihmisten hyvinvointiin?

"Niin hiljattain kuin 1970-luvulla olisi naurettu ajatukselle, että elämän tarkoitus on rikastua ja että hallitukset ovat olemassa tätä helpottaakseen /--/ 'Ekonomisesti' ajatteleminen, kuten on tehty kolmekymmentä vuotta, ei ole luontaista ihmisille. On ollut aika, jolloin järjestimme elämämme toisin."

Judt tarkastelee yhteiskuntaa pohjimmiltaan diskursiivisesta näkökulmasta. Kysymys on aatteista, jotka sanallistuvat ja sittemmin luovat tekoja. Valtion ja yhteisön kriisissä kyse on siis ennen kaikkea diskursiivisesta kriisistä: "Kyvyttömyytemme [edes kuvitella erilaista yhteiskuntaa] on diskursiivista: emme yksinkertaisesti enää tiedä, kuinka näistä asioista puhutaan. Viimeiset kolmekymmentä vuotta, kun olemme pohtineet tuemmeko jotain menettelytapaa, ehdotusta tai aloitetta, olemme rajoittuneet voiton ja tappion aiheisiin - taloudellisiin kysymyksiin kapeimmassa merkityksessä."

Judtin näkemyksen mukaan lopulta vain muutos kielessä, puhetavan muutos, voi johtaa ajattelun muutokseen ja siten muutokseen maailmassa. Hän ottaa esimerkin Ranskan vallankumouksesta: "Kun itse [Ranskan] vallankumous alkoi, tämä politiikan uusi kieli oli jo vakiinnuttanut paikkansa. Jos niin ei olisi ollut, vallankumouksellisilla itsellään ei olisi ollut itse asiassa mahdollisuutta kertoa, mitä he olivat tekemässä. Alussa oli sana."

Ja samassa tilanteessa olemme Judtin mukaan nytkin - yhteiskuntapuhe on lävistetty taloussanastolla, joten "Jopa itse 'varallisuus' vaatii uudelleenmäärittelyä. /--/ Tämän tekeminen laajemmassa mitassa - julkisen keskustelun uudistaminen - näyttää minusta ainoalta realistiselta tavalta, jolla aletaan saada muutosta aikaan. Jos ei puhuta toisin, ei myöskään ajatella toisin".

Yksityisestä on siirryttävä yhteisöön. Politiikkaa tehdään tällä hetkellä ajattelematta sitä, että ihminen tarvitsee myös yhteisöä, ja jotta yhteisö olisi olemassa, tarvitaan luottamusta ja yhteenkuuluvuuden tunnetta, jotka - koska ihminen kuitenkin on myös fyysinen olento - konkretisoituvat paikkasidonnaisesti. 1900-luvun viimeisen kolmanneksen aatteellisen ilmapiirin muutoksen tärkeimmäksi seuraukseksi Judt nostaa "yksityissektorin ja erityisesti yksityistämisen kultin jumaloinnin": "Näinä aikoina ylpeillään sillä, että ollaan tarpeeksi kovia ja kyetään aiheuttamaan tuskaa toisille ihmisille [poliittiset leikkauspäätökset]. Jos puhuttaisiin edelleen vanhempaan tyyliin, jonka mukaan kovana oleminen koostui pikemminkin tuskan kestämisestä kuin sen aiheuttamisesta muille, pitäisi kenties miettiä toisenkin kerran ennen kuin arvostaa niin paatuneesti tehokkuutta myötätunnon kustannuksella."

Heikot valtiot ovat muuttuneet yksityisten keinottelijoiden takaajiksi. Judt osoittaa monin esimerkein, kuinka lyhytnäköistä on valtion omaisuuden, jolla tuotetaan julkisia palveluita, yksityistäminen: "Yksityistettyjen sähkö- tai kaasulaitosten tai lennonjohtoverkoston ei voi antaa hiljalleen hyytyä huonon johdon tai taloudellisen taitamattomuuden takia. Ja niiden uudet johtajat ja omistajat tietävät tämän, totta kai." Ja niinpä "koska näiden elintärkeiden kansallisten palveluiden ei annettaisi koskaan romahtaa, omistajat voisivat ottaa riskejä ja törsätä ja kavaltaa varoja niin halutessaan aina tietoisina siitä, että hallitus hoitaa laskun."

Tämä vaikuttaa varsin helpolta logiikalta, mutta silti näemme jatkuvasti sekä Suomen että Euroopan tasolla, kuinka yksityiset yritykset ottavat riskejä, joiden seurauksista ne eivät kanna vastuuta, olipa kyse sitten entisestä valtionyrityksestä tai alun perinkin yksityisestä yrityksestä; verorahoin tuetaan sekä erinäisiä pankkeja että vaikkapa selvitellään Talvivaaran jatkuvasti pahenevaa ympäristökatastrofia. Yksityisen rikastumisen havittelusta on tehty mahdollista ja tavoiteltavaa yhteisön ja yhteisen hyvän kustannuksella, joten toki sitä tapahtuu.

Kuitenkin: "Mitä tasa-arvoisempi yhteiskunta on, sen suurempi luottamus. /--/ Luottamuksen puute on selvästi vahingollista hyvin hoidetulle yhteiskunnalle." Ja mitä enemmän verorahoja käytetään projekteihin, jotka eivät edistä yhteistä hyvää, sitä vähemmän mielenkiintoa verojen maksamiseen kohdistuu, mikä puolestaan taas vähentää yhteisöllisyyden tuntua: "Yksi julkisen sektorin rapautumisen silmiinpistävä seuraus on ollut kasvava vaikeus ymmärtää, mitä yhteistä meillä on muiden ihmisten kanssa." Melko vaarallinen skenaario, joka johtaa toiseen: "Jos ei kunnioiteta yhteistä omaisuutta, annetaan yksityistää julkinen tila, resurssit tai palvelut tai kannustetaan siihen ja tuetaan innokkaasti nuoremman sukupolven taipumusta huolehtia vain ja ainoastaan omista tarpeistaan, ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kansalaisten mielenkiinnon yhteiseen päätöksentekoon huomataan hiipuvan tasaisesti."

Judt käsittelee teoksessaan myös niin sanottuja aidattuja yhteisöitä, joihin rikkaat voivat linnoittautua. Judt kuitenkin muistuttaa itsekkyyden olevan epämukavaa jopa itsekkäille, ja "Juuri tämän takia syntyvät aidatut yhteisöt: etuoikeutetut eivät halua muistutusta etuoikeuksistaan - jos niihin sisältyy moraalisesti kyseenalaisia vivahteita".

Diskurssissa siis piilee Judtin mukaan muutoksen mahdollisuus, mutta mitä kohti hän sitten ehdottaa yhteiskunnallisen muutoksen kehittyvän? Hänen mukaansa vastaus on siellä missä kriisikin, sosiaalidemokratiassa: "Sosiaalidemokratia ei edusta ihannetulevaisuutta, eikä se edusta edes ihannemenneisyyttä. Mutta tämänhetkisistä tarjolla olevista vaihtoehdoista se on parempi kuin mikään muu."