"Se alkaa unesta, se alkaa siitä kun olen viisi ja seison keskellä pihaa ja tunnen harteillani taivaan painon, minun täytyy kulkea kumarassa jotta jaksan taivaan kantaa, jottei taivas putoa eivätkä tähdet kahahtele niskaani."
Tammi 2006. 117 s.
Kuulin vastikää traumakirjallisuuden lajityypistä. Suomen nykykirjallisuus 1 (2013) määrittelee traumakirjallisuuden kirjallisuudeksi, joka "käsittelee äkillisiä elämänmuutoksia, kuten vakavia onnettomuuksia ja sairastumisia, järkytyksiä, jotka suistavat yksilön tai yhteisön elämän raiteiltaan". Koska pidän ankeasta ja ahdistavasta kirjallisuudesta, toki olen aiemminkin lukenut traumakirjallisuutta, tosin vain osaamatta nimetä sitä omaksi lajityypikseen. Mutta nyt päätin tutustua siihen tietoisesti, ja niinpä valitsin luettavakseni Markku Pääskysen Vihan päivän. Ja mikä loistava, pysäyttävä, hätkähdyttävä romaani se onkaan!
Henkilöhahmot ja jromaanin sisältö kuulostavat kuvailtuina jopa tylsiltä: aviopari Asko ja Eliisa, heidän lapsensa, Lahja ja Aarre; omakotitalo, asuntolaina, miehen pitkät työpäivät ja vaimon masentunut, voimaton kotiäitiys; haulikkomtottiivi, jonka jo takakansi tuo esiin.
Romaanin voima on siinä, kuinka se kuvaa tavanomaista äärimmäisen subjektiivisesti. Kerronta suodattuu Eliisan kautta, tarkkaillaan sekä nykyhetkeä että muistellaan Eliisan nuoruutta. Pääskynen osaa verbalisoida masentuneen ajattelua äärimmäisen uskottavasti, mikä tekee romaanin maailmasta vangitsevan ja painostavan. Tähän romaaniin tutustuminen tekisi hyvää kaikille niille, jotka elävät masentuneiden kanssa.
Päähenkilö Eliisa ei saa yhteyttä itseensä, se on ollut jollain lailla aina hänen ongelmansa, lapsuudesta nuoruuden ja nuoren aikuisuuden kautta nykyhetkeen saakka. Suhde äitiin on jäänyt etäiseksi, se on samanaikaisesti kaipaava ja torjuva:
"Äiti, siinä neljä sakeaa kirjainta. Mä olen ollut huolissani susta, äiti sanoo ja katsoo silmiin. Katson maahan. Äiti tarttuu käteeni ja odottaa. Käteni on veltto pala lihaa. Mitä minun pitäisi sanoa? Pitäisikö minun sanoa, ettei se riitä, että on liian myöhäistä? -- Äiti katselee minua oudon hellästi ja minä kerron olevani väsynyt, ei muuta. Mutta äiti ei anna periksi. Äiti pitää kädestäni kiinni, sanoo että olen ollut viime aikoina aina väsynyt joten miksen ole alkanut miettiä voisiko siihen olla jokin syy. Siihen minulla ei ole vastausta, ei halua vastata. On liian myöhäistä."
Nuoruuden ihmissuhteet ovat ollet irrallisia, nyt Eliisa on naimisissa Askon kanssa, jota hän rakastaa, jota kohtaan hän tuntee syyllisyyttä (koska Asko kantaa vastuun lähes kaikesta Eliisan sairauden vuoksi) ja menettämisen, hylkäämisen pelkoa. Suhde lapsiin on ristiriitainen - rakkautta, hellyyttä, painostavuutta, syyllisyyttä. Vaikein on kuitenkin suhde itseen: Eliisa paitsi kokee elämänsä raskaaksi, etäiseksi ja mahdottomaksi, on myös uupunut, masentunut, uneton ja identiteetiltään jäsenymätön.
Romaani kasvattaa tragedian kaaren uskomattoman hienovireisesti. Olisiko jotain voinut tehdä tai tapahtua toisin? Kuinka paljon asioiden olisi pitänyt olla eri tavoin, jotta se mitä tapahtui, olisi jäänyt tapahtumatta? Romaani on ohuutensa vuoksi varsin nopealukuinen, mutta sen maailma jää piinaamaan lukemisen jälkeen. Ehdottoman suositeltava teos, joka tekee näkyväksi ihmisen monisyisyyden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti