Lumikuningatar-baletti on kaunista katsottavaa. Lavastukseen on panostettu: päähenkilöparin Kain ja Kertun vuosisadanvaihteiset kodit ovat lämpimän satumaiset, talvikohtauksiin ulkona niin Helsingissä kuin Lapissakin on saatu talven taikaa lumisilla puilla, Lumikuningattaren valtakunta on hyytävän terävä.
Kuten jo lavastuksen kuvailusta voi päätellä, H. C. Andersenin satu tapahtuu balettiversiossa Suomessa. Juonen seuraamista on helpotettu isöäidin (Minna Haapkylä) kertojaäänellä, joten käsiohjelma ei ole pakollista hankittavaa (tosin mukana on fanijuliste!), joskin se selostaa baletin sisällön hyvin: Kai ja Kerttu ovat hyviä ystäviä lapsuudessaan, kunnes Lumikuningattarelta varastettu peili särkyessään sinkoaa sirpaleen Kain silmään ja Lumikuningatar kidnappaa Kain kylmyyteen orjakseen - Kerttu lähtee etsimään Kaita maailmalta ja erinäisten seikkailujen kautta päätyy Lappiin ja lopulta he saavat toisensa.
Toinen puoliaika alkaa Kertun matkalla maailman eri kolkissa: lavalle saapuu eri kulttuureja edustavia tanssiseurueita. Idea on satumaisen hauska ja aikuiskatsojalle tulee olo kuin seuraisi Euroviisuja (mikä kansallinen erikoisuus seuraavaksi on luvassa, monta pistettä antaisin?) tai James Bond -elokuvia, joiden välitäämä kuva vieraista kulttuureista on yhtä stereotyyppisen pelkistetty. Arabialaisessa tanssissa on tuhannen ja yhden yön satujen lumousta, japanilaisessa tanssissa puolestaan pikanttia huumoria.
Väliajalla kannattaa olla kamera kädessä ja kuvausvalmiina.
Sadun opetuksesta syntyi aikuisseurueessamme melko pitkä tulkinnallinen keskustelu - mitä Lumikuningatar itse asiassa viestii hyvyydestä ja pahuudesta sekä ihmisyydestä?
P.S. Ei epileptikoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti