Oranki Art @ Oranki, Pello

Oranki Art on ympäristötaidenäyttely keskellä metsää. Projekti on aloitettu vuonna 2001 ja tällä hetkellä näyttelyalue on yli kilometrin mittainen ja mukana on noin kahdeksankymmentä teosta.

Kokonaisuus on monipuolinen, kiinnostava ja puhutteleva.

Osa teoksista on humoristisia ja helposti metsästä erottuvia, kuten saksalaisen Susanne Stiegelerin Väärä laskeutumispaikka (2014):

Osa teoksista puolestaan vaatii tarkempaa ympäristön tarkkailua ja havainnointia. Tällaisesta teoksesta esimerkiksi sopii alankomaalais-ruotsalaisen Hannah Streefkerkin To Patch (2013). Ensin huomaa yhden...

...ja sen jälkeen havaitsee paikattuja puita koko laumallisen:

Metsäinen ympäristötaidenäyttely saa katsomaan metsää uusin silmin, ja vaikka Oranki Artissa on kartta, johon on selvästi merkitty tosten sijainnit ja nimet, niiden löytämisen riemu on erilaista kuin seinien sisään suljetussa taidenäyttelyssä.

Oranki Artissa yksi taiteilija nousi kiistatta ylitse muiden erittäin intensiivisillä ja vaikuttavilla teoksillaan, nimittäin Essi Korva. Korvan teoksissa on tunnistettava tyyli ja ne ovat puhuttelevia, suorastaan seisauttavia. Eksynyt (2012) tuo mieleen Hugo Simbergin Haavoittuneen enkelin tai toisaalta suomalaisia kansansatuja tai metsään liittyviä uskomuksia. 

Loputon putous (2015) on taas jotain, mitä ensin vain häämöttää kangasmetsärinteessä...

...ja kun kävelee sen luokse, se peljastuu rinteeseen kaivautuneeksi tai osin hautautuneeksi naishahmoksi. Tämä teos sai minut ajattelemaan tänä kesänä Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä ollutta reportaasia Suomessa kadonneista ihmisistä ja siinä eritoten yhtä tarinaa, joka kertoi naisen ruumiista, joka oli löydetty metsästä. Nainen oli ollut osin kaivautuneena maahan ja suojautuneena jonkin puupinon alle, eikä hänellä löydettäessä ollut mitään henkilöllisyyspapereita. Vuosien selvitystyön jälkeen ilmeni, että nainen oli Keski-Euroopasta, muistaakseni Saksasta - ja hän oli lähtenyt perheensä luota, laittanut välit poikki, saapunut Suomeen, jättänyt tavaransa bussipysäkille ja kävellyt metsään. Loputon putous? Miksipä ei niinkin: mikä saa ihmisen toimimaan tuolla tavoin?

Loputon putous sain minut ajattelemaan masennusta ja luovuttamista, kuolemaa ja katoamista, mutta toisaalta naishahmo makaa ikään kuin sikiöasennossa maan povessa - teokseen liittyy mielestäni myös lohdullisuutta.

Oranki Artissa on esillä useita Essi Korvan teoksia, jotka kaikki ovat vaikuttavia. Ja vaikuttavimmillaan ne ovat juuri metsässä, joten en tee teoksista enempää juonipaljastuksia. Essi Korvan internetsivuilla todetaan, että "hänen veistoksensa ovat tunteiden muotokuvia". Se on erittäin osuvasti sanottu. Essi Korvan töitä haluaisin mielelläni nähdä lisää.

Yksi osa Oranki Artin hauskuudesta oli taideteosten nimien arvaaminen. Osuvia ovat muun muassa tämä humoristisen ironinen Jyrki Siukosen Kauhalla otettu, lusikalla annettu (2014)...

...ja tämä Kari Södön Sukujuhlat (2016), jossa eriväriset kepukat piilottelevat kukin oman puunsa takana riittävän kaukana muista.

Paul Greengrass: Jason Bourne

Paul Greengrassin ohjaama Jason Bourne -leffa (2016) on viihdyttävä parituntinen, jossa Jason Bournen (Matt Damon) on luotava katseensa menneisyyteen ja suhteeseensa CIA:han ja sitä kautta myös nykyisyyteensä. Mikään keskusteluelokuva Jason Bourne ei ole, sillä päähenkilö hyvä jos juuri puhua pukahtaakaan koko leffan aikana. Toimintaa ja takaa-ajokohtauksia elokuvassa sen sijaan riittää.

Alppimuisto 2016 @ Alppipuisto, Helsinki

Heinäkuun viimeisenä lauantaina tanssittiin kunnon jytkeessä Alppimuisto 2016 Alppipuistossa, Helsingissä. Sää suosi ja DJ:t laittoivat parastaan. Kiitos!

Yön tulva. Klassista tamilinkielistä runoutta.

Basam Books 2015. Suom. & toim. Eero Hämeenniemi. 175 s.

Yön tulva -kokoelma esittelee tamilinkielistä sangam-runoutta Etelä-Intiasta ajalta, jolloin Euroopassa antiikin Kreikassa ja Roomassa runoiltiin. Osin runokokoelmaa lukiessa tulee mieleen Sapfon fragmentteina säilynyt tuotanto ja sen ikiaikainen rakkauden tematiikka. Toisaalta tamilirunojen maisema on hyvin erilainen.

Teoksesessa on kattavat jälkisanat, joissa runoja kontekstualisoidaan ja niiden kuvastoa avataan. Olennaista tamilirunoille tuntuu olevan erilaiset maisematyypit, jotka liitetään tiettyihin tunnelmiin.

Mullai-maisematyypin runoissa on kauniita, kaipauksesta kertovia runoja. Mullai-maisematyyppi on metsämaisema ja se on saanut nimensä "valkeasta jasmiininkukasta, ja runojen tapahtuma-aika on tavallisesti ilta ja sadekausi. Metsässä lentää varpusia ja vaeltaa kauriita ja metsän asukkaat saattavat viljellä maata peltoaukioilla". Seuraavat runot edustavat mullai-maisematyyppiä:

"Taivaat järkkyvät, raskaat pisarat putoavat maahan.
Sadekausi on alkanut ja niityt kukkivat.
Nainen, tummat hiuksesi ovat kuin putous.
Tule pian, sukeltakaamme kuohuihin."

"Tunnen ihollasi jasmiinin tuoksun,
sillä sadekausi on vihdoin alkanut.
Viileän metsän varjoissa riikinkukot tanssivat.
Niin kuin sinä."

Osa runoista on anonyymien kirjoittajien, osan runoista kirjoittajan nimi on säilynyt tiedossa nykypäivään asti ja osa on kirjoitettu nimimerkillä, kuten seuraava, rakkauden loppumisesta kertova runo:

"Hän asuu tässä kaupungissa,
mutta välttää minun katuani.
Vaikka hän joskus tulisikin tänne,
hän ei riennä syleilemään minua.
Kun hän näkee minut,
hän kääntyy pois
kuin olisin muukalaisten polttohautauspaikka.

Rakkautemme, joka ennen voitti häpeän ja
sekoitti järjen, on nyt mennyt
kuin jousesta ammuttu nuoli."

Runon on kirjoittanut nimimerkki Palai Padiya Perungkadungko, joka tarkoittaa "paalai-runoja laulanutta Chera-dynastian kuningasta".

Runoihin liitetyistä selityksistä käy ilmi kiinnostavia kielellisiä ja kulttuurisia eroja, kuten se, että "Tamilien aurinko ei 'paista'. Se 'lyö'." Esimerkkinä tästä ovat seuraavat säkeet runosta "Missä hän on tänä autiona iltana": "kun aurinko on vaipunut vuorten taakse, / sen raivo tyyntynyt."

* * *
Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
10. Aasialaisen kirjailijan kirjoittama kirja
16. En ole ikinä ennen kuullut kirjasta
20. Kirjan nimi viittaa vuorokaudenaikaan

Kaitalampi, Espoo

Kaitalampi on kaunis ja kiva päiväretkikohde Espoossa. Lampi on puikulan muotoinen ja pituudeltaan kilometrin tai perin mittainen, ja sen ympäri kulkee polku. Tie kulkee aivan lammen vierestä sen pohjoispäässä ja pohjoispäässä on myös parkkialue.

Lammen länsipuoli on metsäisää ja siellä on varsin korkeita kallioita. Myös itäpuolella on kallioita, mutta ne ovat kenties hieman pyöreämpiä. Länsipuolella poulku nousee ainakin yhden suuren kallion yli, joten mistään lastenvaunulenkistä ei ole kyse.

Kaitalampi vaikuttaa olevan hyvin suosittu kohde. Omaakin rauhaa on löydettävissä, sillä piknik-henkistä pysähtymistä varten sopivia paikkoja polun varrelle osuu useita. Myös urheilijat suosivat Kaitalampea: luonnonvesiuimarit uimat lampea pitkittäin ees taas ja triathlonistit juoksevat kumipuku päällä porukoissa metsäpolkuja ja uimat lampea poikittaissuunnassa.

Kalastaakin Kaitalammella voi, joskaan se ei vaikuttanut kovinkaan kiitolliselta puuhalta. Lampeen istutettaneen kalaa silloin tälläin, joten sitä varten on ostettava oma kalastuslupansa (15 e/hlö) jopa mato-onkimista varten. Lampi on varsin syvä ja myös rannat voivat syvetä nopeasti, joten mato-onkiminen osoittautui ainakin tällä kertaa tuottavammaksi kalastustavaksi kuin uistimen käyttäminen. Järvestä tosin nousi vain hyvin pieniä ahvenia, eli kalastuslupa ei maksanut itseään takaisin. Lupia voi ostaa Lahnuksen Shelliltä.

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

"Illan hämärässä niitä sataa taivaalta."

WSOY 2015. Suom. Hanna Tarkka. Alkuteos All the Light We Cannot See, 2014. 543 s.

Kaikki se valo jota emme näe on varsin toimiva lukuromaani, mutta osin se vaikuttaa liian hiotulta ja laskelmoidulta omaan makuuni.

Päähenkilöitä on kaksi: sokea Marie-Laure-tyttönen, joka asuu kaksin luonnontieteellisessä museossa lukkoseppänä toimivan isänsä kanssa, ja orpo Werner, joka asuu lastenkodissa Jutta-siskonsa kanssa. Romaani sijoittuu 1930- ja 1940-lukujen Eurooppaan, siis natsi-Saksan aikaan, sekä Saksaan että Ranskaan. Maria-Laure on ranskalainen, Werner sinisilmäinen ja pellavapäinen (siis täydellisen arjalaisen näköinen) saksalainen.

Kuten world fictionissa yleensä, tässäkin tarinassa on mukana maaginen elementti. Museossa, jossa Marie-Lauren isä on töissä, säilytetään salaperäsitä jalokiveä, "Liekkien merta", johon liittyy tarinan mukaan kirous - ja toki jalokivi on myös mittaamattoman arvokas. Kun toinen maailmansota syttyy, mudeon aarteita kuljetetaan turvaan, ja niin jalokivi - tai yksi kolmesta siitä hämäyksen vuoksi tehdystä kopiosta - päätyy Marie-Lauren isän mukaan kuljetettavaksi turvaan natseilta, jotka rohmuavat itselleen arvo-omaisuutta ympäri Eurooppaa.

Romaanissa kuvataan myös köyhyyttä ja kurjuutta, mutta as they say, every cloud has a silver lining, right; köyhyyskin luo sadunkaltaisen maailman - aina on ystävällisiä aikuisia, jotka kokkaavat herkkuarterioita vähistä aineksista, ja ehkäpä jossakin odottaa rikas mutta oudon maineessa oleva isosetä, jonka valtavaan taloon voi asettua asumaan, tai ehkäpä köyhäkin lapsi onnistuu poikkeuksellisilla kyvyillään tai ulkonäöllään vakuuttamaan jonkun aikuisen, joka uskoo häneen...

Romaanista on pyritty rakenteeltaan tekemään mahdollisimman mukaansatempaava: Alussa kerrotaan vuodesta 1944, tapahtumista, joiden äärelle romaanin pääaikataso päättyy. Sitten tempoillaan osioittain 1930- ja 1940-lukujen välillä ja vaihdellaan kerronnan näkökulmaa Marie-Lauresta Werneriin. Aivan lopussa on vielä kaksi loikkaa kohti nykyaikaa, ensin vuoteen 1974 ja sitten vuoteen 2014. Nämä aikatason siirtymät tuntuvat turhilta ja selitteleviltä.

Täysin turhanpäiväinen Kaikki se valo jota emme näe ei kuitenkaan ole. Se tuo lapsinäkökulmaa toisen maailmansodan aikaiseen Eurooppaan ja tekee kiehtovaksi radion merkityksen toisaalta ylipäätään tuona aikana, jolloin radio oli sellainen teknisen kehityksen huipentuma, joka kuitenkin oli monessa kodissa, toisaalta sodan näkökulmasta näyttäessään radioteknologian merkityksen vihollisia etsittäessä ja tietoa levitettäessä. Tämä romaanin ulottuvuus tekee fiktiivisestä maailmasta samalla tapaa viehättävän kuin A. S. Byattin Lasten kirjassa, joka on yksi suosikkijärkäleromaanejani.

Kesäkirjana Kaikki se valo jota emme näe on siis mielestäni mukiinmenevä, mutta mikäli ei harrasta lukemista kovinkaan aktiivisesti, aikaa ei kannata käyttää tähän romaaniin, vaikka romaani Pulitzer-palkinnon onkin pokannut.

* * *
Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
30. Viihteellinen kirja
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee

Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasisitit - mustan sarastuksen airuet

WSOY 2016. 503 s.

Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen kirjoittama tietokirja Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet on äärimmäisen kiinnostava katsaus suomalaiseen fasismiin ja se kattaa ajanjakson 1800-luvulta sodanjälkeiseen Suomeen. Teos on varsin laaja, mutta aihepiiri on pyritty rajaamaan tarkasti. Omassa lukijakontekstissani samoja ilmiöitä ja osittain samaa ajanjaksoa kuvaa myös Sari Näreen ja Jenni Kirveen toimittama Luvattu maa (2014), joka puolestaan keskittyy perkaamaan Suur-Suomi-aatetta.

Fasismin retoriikka ja historiankirjoitus

Suomalaiset fasistit kirjoittaa näkyviin vaiettua ja osin tietoisestikin unohdettua historiaa: sitä, että Suomessakin oli (käytän tässä imperfektiä siksi, että teos keskittyy perkaamaan jo mennyttä ajanjaksoa) fasisteja, toisaalta avoimesti fasistisia henkilöitä ja liikkeitä, toisaalta sellaisia henkilöitä ja liikkeitä, jotka eivät avoimesti allekirjoittaneet fasismin sanomaa mutta olivat fasistisia.

Jälkimmäisestä teos nostaa esimerkiksi Vapaussodan Rintamaiesten Liiton (VRL), josta kirjoittajat toteavat, että vaikka VRL "ajoi myös veteraanien ja invalidien asioita, liiton lähtökohdat olivat selkeästi poliittisia". Kirja tekee eksplisiittisesti näkyväksi sitä, miten historiaa kirjoitetaan. VRL:ää esimerkkinä käyttäen kirjoittajat toteavat seuraavaa:

"Suomalaisen historiankirjoituksen valikoivien vaikenemisten syvyyttä kuvaa, että Vapaussodan Rintamamiesten Liitto on vasta tässä kirjassa, yli 70 vuotta lakkauttamisensa jälkeen, asetettu ensimmäisen kerran todellisiin historiallisiin yhteyksiinsä.

Rintamamiesliitto oli toki myös avustusjärjestö, mutta sen paljon merkittävämpi poliittinen osa oli toimia suomalaisen kansallismielisen radikalismin keskeisenä ja koko maan kattavana organisaationa. Sen merkityksestä kertoo liiton taipumus koota piiriinsä käytännössä kaikki fasistiset aktivistit siitä huolimatta, että liitto julkisesti pysytteli fasismista erossa. Suomalaisen avoimen fasismin järjestökenttä jäi 1930-luvulla hajanaiseksi osittain juuri siitä syystä, että maassa oli jo valtakunnallinen fasistinen järjestö: Vapaussodan Rintamamiesten Liitto. On vaikea väittää, että syksyllä 1944 tehty päätös lakkauttaa Rintamamiesliitto fasistisena olisi perustunut väärään arvioon liiton luonteesta."

Mainitut Vapaussodan Rintamamiesten Liitto ja Rintamamiesliitto ovat sama asia - ja yksi hyvä esimerkki retoriikasta ja uudelleennimeämisestä. Suomalaiset fasistit muistuttaa talvisodan aikaisesta ja jälkeisestä kansallisesta sovintohengestä. Talvisodan aikana solmittiin niin sanottu tammikuun kihlaus, jossa työnantajajärjestöt tunnustivat ammattiyhdistysliikkeen viralliseksi neuvottelukumppanikseen. Helmikuussa suojeluskuntasopimus avasi suojeluskuntien jäsenyyden myös sosiaalidemokraateille. Kesällä 1940 perustettiin valtakunnallinen järjestö, Suomen Aseveljien Liitto. Vapaussodan Rintamamiesten Liitto katsoi kuitenkin olevansa valtakunnallisena järjestönä molempien sotien, siis vuoden 1918 sodan ja talvisodan, veteraanien yhdistäjä, ja niinpä se muutti nimensä Rintamamiesliitoksi, jonka voi nähdä myös yrityksenä häivyttää vuoden 1918 poliittisuus. Muodonmuutos ei teoksen mukaan kuitenkaan osoittautunut riittävän uskottavaksi:

"Liitto oli julkisesti niin sidoksissa vuoden 1918 valkoiseen armeijaan ja sotienvälisen ajan kansallismieliseen radikalismiin, että sosiaalidemokraattien mukaantulo tuntui puolin ja toisin enemmän kuin vaikealta. - - Rintamamiesliitto torjui aloitteen liittymisestä mukaan valtakunnalliseen asevelitoimintaan."

Myös retoriikka, jolla suojeluskuntia on käsitelty historiankirjoituksessa, tehdään Suomalaisissa fasisteissa näkyväksi:

"Suojeluskuntia on pyritty selittämään parhain päin aina niiden perustemisesta lähtien, eikä myöhempi historiantutkimus ole juuri kyennyt linjaa horjuttamaan. Kun suojeluskuntia tarkastelee kansallismielisen radikalismin näkökulmasta, tapahtunut ei jätä paljon tilaa selittelylle. Suojeluskuntajärjestö oli, joko virallisesti tai epävirallisesti, mukana lähes kaikissa radikaalien hankkeissa. Järjestön maanlaajuinen organisaatio mahdollisti radikaalien valtakunnallisen toiminnan: lakonmurtamiset, rintamamiesliikehdinnän, Lapuan liikkeen, kyyditykset, talonpoikaismarssin ja Mäntsälän kapinan. Sosiaalidemokraatti Väinö Tannerin ja monen muun aikalaisen huoli oli aiheellinen: suojeluskunnat olivat demokratialle hengenvaarallisia."

Kalkki-Petterin tapaus

Suomalaiset fasistit nostaa esiin muitakin retorisesti kiinnostavia seikkoja siitä, miten fasismista on puhuttu (ja joista lukijana voi myös huomata yhtäläisyyksiä siihen, miten siitä edelleen puhutaan). Yhtenä esimerkkinä käsitellään Petter Forsstömiä eli "Kalkki-Petteriä", josta toimittaja Yrjö Soini kirjoitti 1960-luvulla elämäkerran, tai "elämäkerran muotoon puetun teoksen", joka "keskittyi puhdistamaan päähenkilönsä mainetta maanpetostuomion varjosta".

Teos kertoo taustaksi Forsstömistä, Lohjan Kalkkitehdas Oy:n omistajasta ja toimitusjohtajasta, että tämä oli mukana valkoisen Suomen vannoutuneimmissa tukijoukoissa vuodesta 1918 lähtien. Lohjan Kalkkitehtaan henkilöstö valittiin tehtäviinsä poliittisin perustein, Lohjan "'kansallissosialistisesta pienoisyhteiskunnasta' tuli suojatyöpaikka syystä tai toisesta vaikeuksiin joutuneille valkoisille veljille. Radikaalien parissa oli pian yleisesti tiedossa, että kalkkitehtaalta oli löydettävissä apua ja turvaa kun maailma kohteli kaltoin." Lohjan Kalkkitehdas tuki myös Vapaan Suomen Liikkeen toimintoja: autot kuljettivat muutakin kuin kalkki- ja sementtisäkkejä ja Forsström maksoi liikkeen kuluja. Forsström oli ollut mukana jokseenkin kaikissa sotienvälisen aikakauden ja sodan ajan radikaalien hankkeissa:

"Vuosien 1927 - 1928 lakot yhtiön kalkkilouhoksilla ja tehtailla murrettiin G. A. Serlachius Osakeyhtiön Gösta Serlachiuksen, Yhtyneitten Paperitehtaitten Rudolf Waldenin, Kaukaan Tehtaan ja Fiskarsin Jacob von Julinin ja Kymi-yhtiön Einar Ahlmanin kaltaisten vientiteollisuujohtajien sekä Martti Pihkalan perustaman Yhtymä Vientirauhan avulla. Sen jälkeen Forsstöm oli perustamassa Lapuan liikkeen edeltäjäjärjestöä Suomen Lukkoa. Sitten hän liittyi Lapuan liikkeen tukena toimineen [Kansallis-Osake Pankin suojissa Helsingissä kokoontuneen] epävirallisen elinkeinoelämän tukiryhmän 'ryhmä Waldenin' jäseneksi." Ja niin edelleen.

Petter Forsström tuomittiin suuressa maanpetosjutussa vuonna 1946. "Forsström sai kolme vuotta kuritushuonetta avunannosta maanpetokseen. Hän vapautui kärsimästä tuomiotaan lokakuussa 1948, istuttuaan kaksi vuotta ja neljä kuukautta." "Ei ollut yllätys, että suuren maanpetosjutun seuraukset jäivät mitättömiksi. Vuoden 1948 loppuun mennessä kaikki tuomitut oli armahdettu."

Mutta entäpä se retoriikka, jolla Yrjö Soini kirjoitti Kalkki-Petterin? "Soinin retorista taktiikkaa on sen jälkeen käytetty paljon suomalaisen fasismin puolustelussa. Ammattikirjoittaja Soinin taitavassa käsittelyssä Vapaan Suomen Liike muuttui valtiollisen poliisin poliittisista syistä kokoon keittämäksi mielikuvituksen tuotteeksi. Forsström oli nuhteeton isänmaanystävä, joka oli joutunut valtiollisen poliisin pikkumaisen ja kömpelön 'vainon' kohteeksi vailla vähäisintäkään perustetta. Kyrreä piilotellut Forsström oli Soinin mukaan 'luullut tekevänsä isänmaallisen teon ja auttavansa poliisia - - osoittanut poliittiselle pakolaiselle [Kyrrelle] suojapaikan'. Eikä Kyrre suinkaan ollut vakooja, vaan oli pelkästään harjoitellut salasanomien lähettämistä siltä varalta, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen ja yhteydet Tanskaan vaarantuisivat. Kaikki oli selitettävissä ja painettavissa villasella. Sen sijaan että olisi tieten tahtoen auttanut Saksan hyväksi harjoitetusta vakoilusta epäiltyä Kyrreä pakenemaan, yleistä hyväntahtoisuuttaan uhkuva Forsström oli korkeintaan 'hommannut humanitäärisessä mielessä - - vähän vaateapua'."

Todellakin, retoriikka kuulostaa kumman tutulta. Huvin vuoksi voi käydä myös vilkaisemassa, mihin sävyyn suomenkielinen Wikipedia kirjoittaa Forsströmistä.

Myös epävirallisten verkostojen voima tulee osuvasti esiin Forsströmin tapauksessa. Vuonna 1947 Forsström täytti 70 vuotta ja pääsi merkkipäivän kunniaksi vankilasta käymään kotonaan. Kuin itsestään syntymäpäivän viettoon oli saapunut noin 250 onnittelijaa, ja tästä Soini elämäkerrassa kirjoittaa, että "näiden joukossa mm. Suomen marsalkka Mannerheim, joka 'sattumalta' osui paikalle! - - marski halusi jälleen alleviivata suhtautumistaan ystävään kohdistettuun vainoon."

Ja eipä yksin se, että Mannerheim osui Forsströmin kotibileisiin vieraaksi muidenkin "sattumalta" paikalle osuneiden kanssa, vaan myös se, miten mitaleja jaetaan: "Ilmauksena yhteiskunnassa vallitsevasta henkien taistelelusta Petter Forsströmille myönnettiin, vielä hänen ollessaan tuomionsa kärsittyään vailla kansalaisluottamusta, Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkki marraskuussa 1952.Se oli merkki myös siitä, kuka Suomessa lopultakin määräsi. Huolimatta suututtavasta tunkeutumisesta yhteiskunnan johtavillekin paikoille kommunistit ja kansandemokraatit eivät olleet kyenneet horjuttamaan ensimmäisen tasavallan perusrakenteita. Epäviralliset valkoisen ja mustan Suomen henkilöverkostot olivat osoittautuneet vahvemmiksi."

Sivistysyliopisto ennen ja nyt

Historiankirjoituksen valikoivuus ja vaikeneminen tehdään näkyväksi tarkastelemalla myös yliopistoja lyhyesti. Suomen Valtakunnan Liiton käsitys korkeakoulujen roolista "Uudessa Euroopassa" kuulostaa pelottavan samankaltaiselta, kuin millaisia päätöksiä Juha Sipilän hallitus on kaudellaan tehnyt (satojen miljoonien yliopistolaikkauset, ks. esim. HS 23.9.2015, aikomukset lakkauttaa kirjallisuuden oppiaine Jyväskylän yliopistosta, ks. esim. Yle 14.6.2016...):

"Uudessa Suomessa korkeakoulut alistettaisiin kansallisen valtion kuuliaisiksi palvelijoiksi. Ohjelma vaati 'kuolleen tiedon' opettamisen lopettamista ja pääpainon suuntaamista ammattikoulutukseen. 'Vieraiden kielten opetus on keskitettävä ensi sijalla saksankieleen' ja käytännön kielitaitoon. Arvopohja oli tiukasti vastavalistuksen perustalla: valtion kasvatustyö 'on tapahtuva kristillisellä ja kansallisella pohjalla'. Linjaus oli lievästi sanoen ällistyttävä professorikuntaa laajasti riveihinsä koonneelle liikkeelle. Sen tähtäimessä olivat niin klassinen sivistys, humanismin perintö kuin sivistysyliopiston ajatuskin. Niitä ei Suomen Valtakunnan Liiton jäsenten mielestä Uudessa Euroopassa ilmeisesti enää tarvittaisi."
 

"Toisen maailmansodan aikana koko suomalainen yhteiskunta oikeistosta vasemmistoon osoitti Nousevan Suomen Raivaajien ja Suomen Valtakunnan Liiton johdolla levottomuutta herättävää auliutta mukautua diktatuurien tarpeisiin ja autoritaariseen järjestelmään. Merkittävä joukko yliopistojen professoreita oli valmis pettämään humanismin asian ja heittämään ikkunasta sivistysyliopiston ajatuksen, jos vain se näytti takaavan heille paremmat asemat Uudessa Euroopassa.
Sodan jälkeen nämä samat ihmiset olivat ensimmäisinä unohtamassa. He ottivat johdon omaa aikaansa koskeneessa tutkimuksessa, jolla usein ei ollut muuta tarkoitusta kuin peitellä jälkiä, vähätellä tapahtunutta ja kääntää huomio muualle."

Joten eipä siis ihme, että suomalaisen historiankirjoituksen valossa on voinut vaikuttaa sille, ettei täällä mitään vakavasti otettavaa fasismia koskaan ollutkaan. Sama retoriikka näkyy teoksen mukaan Lapuan liikettä koskevassa tutkimuksessa:

"[Arne] Somersalon 'hiomattomuus' ja 'suomalainen hyväntahtoisuus' olivat peitesanoja. Ne tarkoittivat Lapuan liikkeen toimeenpanemia kyydityksiä, pahoinpitelyitä ja murhia, jotka Somersalon kaltaiset propagandistit poikkeuksetta kuvasivat 'aitosuomalaiseksi huumoriksi'. Puolusteleva tulkinta on osoittautunut sitkeähenkiseksi, ja sitä on toistettu teoksesta toiseen nykypäiviin saakka. Myös historioitsija Jussi Niinistö asettuu omassa Lapuan liikettä käsittelevässä työssään suoraan sinimustan tulkintalinjan jatkoksi. Somersalon hengessä hän kysyy: 'Kun kerran kommunistit halusivat elää sosialistisessa yhteiskunnassa, niin miksei heitä saisi [muiluttamalla] "auttaa" sellaiseen pääsemisessä?' Miksipä tosiaan ei? Niinistö ei peittele terroria kohtaan tuntemaansa ihailua: 'Kyyditystoimintaa on sanottu aseettomaksi sissisodaksi. Se oli suoralinjaisella, diplomatiasta piittaamattomalla talonpoikaisjärjellä perusteltua ja usein vielä juurevalla kansanhuumorilla ryyditettyä hevosenleikkiä.'"

Naurettavasta arkiseksi

Vaarallisimpana ilmiönä Suomalaiset fasistit näkee fasistisen kielenkäytön ja ajattelun salonkikelpoistumisen ja valtavirtaistumisen sekä ne henkilöt ja tahot, jotka eivät välttämättä itse olleet avoimen fasistisia mutta myötäilivät ilmiötä. Kirja nostaa vuoden 1929 suomalaisen kansallismielisen radikalismin hulluksi vuodeksi ja toteaa, että "kun kansallisten radikaalien tavoitteet vielä alkuvuodesta 1929 vaikuttivat kaukaiselta haihattelulta, sen lopulla mikään ei näyttänyt enää mahdottomalta". Kansallismielisen radikalismin ujuttautumista valtavirtaan teos kuvaa tavalla, joka tuo mieleen nykyajan:

"Kansallismielisen radikalismin aallonharjaa oli edeltänyt ajanjakso, jolloin radikaalien toiminta oli vaikuttanut lähinnä vaarattomalta, hieman huvittavalta poikkeusyksilöiden puuhastelulta. Vaikka monet yksittäiset yritykset ja toimijat jäivät myöhemminkin merkityksettömiksi, ne kertoivat kuitenkin ajan hengen muuttumisesta. Se mikä vielä eilen näytti sopimattomalta ja naurettavalta, muuttui äkkiä hyväksytyksi ja arvokkaaksi."

Maailmansotien välisen ajan flirttailussa fasismin suuntaan teos näkee pelottavia elementtejä, jotka nekin vaikuttavat melko yhtenäisiltä meidän aikamme kanssa:

"Muut puolueet alkoivat nopeasti oman kannatuksen putoamisen pelossa myötäillä Lapuan liikettä. Erityisen varottavaksi esimerkiksi nousi aikakauden lehdistö: se oli 'kansanliikkeestä' kritiikittömästi innoissaan, teki kirjoituksillaan liikettä yleisesti hyväksytyksi ja toimi samalla ilmaiseksi sen propagandistina."

Myös 1930-luvulla työväki nähtiin liikkuvana äänestäjämassana, jonka tuki oli saatava omalle puolelle, se nähtiin eräänlaisena voiton avaimena: 

"Kuten monet muut mustan mosaiikin puolueista, myös ruutulaiset uskoivat poliittisen voiton odottavan Helsingin Pitkänsillan pohjoispuolella, työväen perinteisillä asuinalueilla. Suomalainen työväki ja lamavuosien soppajonoissa seisovat työttömät oli voitettava omalle puolelle. Muiden kansallissosialistien tavoin ruutulaisillakin oli vaikeuksia vakuuttaa työläisiä aatteensa autuudesta. [Yrjö] Ruudun kansallissosialismin sijaan hahmottelema 'kansallinen sosialismi' ei hämännyt kuin yksinkertaisempia. - - puolue likui nopeasti Ruudun käsistä yleiseurooppalaiseen fasistiseen linjaan. Kauniisti sanottuna tohtori Ruudun oma aika oli niin epä-älyllinen, että se vulgarisoi hänen hienot teoriansa. Ainakin hän saattoi ajatella niin."

Radikalisoitumisen logiikka

Radikalisoitumisen taustakin vaikuttaa samankaltaiselta, kuin millaisena se nykyään nähdään. Taustalla tuntui vaikuttavan niin sata vuotta sitten kuin nykypäivänäkin nuorten (miesten) turhautuneisuus:

"Eräs 1900-luvun alun turhautuneista nuorista oli - - kirjailija Kyösti Wilkuna. - - Hänen ajattelustaan on - - eroteltavissa kaikki 20. vuosisadan eurooppalaisen fasismin keskeiset taustatekijät, ideologiset reaktiot ja älylliset ratkaisut. Talonppikaistaustainen Wilkuna tuli 'järeän, ahtaan, usein raskasmielisen uskonnollisuuden' leimaamasta körttikodista. Kodin arvomaailmassa vain papin ja talonpojan urat olivat hyväksyttäviä: kumpaakaan Wilkunasta ei tullut. Yhteiskunnallisesti vaatimaton tausta sai Wilkunan koko elämänsä ajan kamppailuun sosiaalisen alemmuudentunteen kanssa. Kodin uskonnollisuus teki myös suhteesta uskontoon vaikean. - - Wilkunankin radikalisoitumisen taustatekijänä oli 1900-luvun alun turhautunut suomalainen nationalismi."

Suomalaiset fasistit lähestyy fasismin tarkastelemista myös kaunokirjallisista lähtökohdista. Yhdeksi avainteokseksi suomalaisen fasismin ajatusmaailmaan kirja nostaa Johan Fabritiuksen kirjoittaman (nimeltään nykyäänkin kovin myyvältä kuulostavan ja suorastaan intertekstuaalisia viitauksia mieleen tuovan) romaanin Miehiä, jotka eivät unohda (1936). Romaani on kuvitteellinen kertomus viiden upseerin matkasta halki vallankumouksellisen Venäjän vuonna 1917 ja siitä, mihin tuo yhteinen junamatka kaksikymmentä vuotta myöhemmin johtaa. Radikalisoitumisen taustalla näkyy turhautumisen lisäksi katkeroitumista ja kokemus osattomaksi jäämisestä:

"Vaikka valkoiset soturit eivät Fabritiuksen mukaan olleet taistelleet palkkion toivossa, heitä katkeroitti laajasti kokemus sen saamatta jäämisestä. Osattomaksi jäämisen synnyttämästä katkeruudesta tuli johtoteema kansallismielisten radikaalien kokemuksessa sotienvälisestä aikakaudesta. Vuonna 1920 julkaisemassaan kirjoituksessa Fabritiuksen ystävä ja kirjailijatoveri Bertel Gripenberg syytti 'sosialistien kanssa veljeilevien keskustapoliitikoiden tekevän tyhjäksi vapaussodan saavutukset avaamalla vankiloiden portit ja syrjimällä Suomen vapauttajia hallituspolitiikassa ja virkojen täyttämisessä'. Samat painotukset kaikuivat vielä vuoden 1944 jälkeen SS-vapaaehtoisten ja rintamamiesaktivistien legendassa osastaan sodanjälkeisessä Suomessa."

Kirjailijat ja fasismi

Suomalaiset fasistit nostaa esiin useita fasismista viehättyneitä kirjailijoita. Suomenruotsalaisessa Söderströmin kustantamossa vaikutti Svarta Gardet -ryhmittymä, johon kuului muun muassa Örnulf Tigerstedt, kustannusyhtiö Söderströmin johtaja, aktiiviveteraani Bertel Appelberg, kirjailjat Tito Colliander, Leo Stenius ja Edvard Gummerus, insinööriupseeri Johan Christian Fabritius (jonka romaani on edellä mainittu Miehiä, jotka eivät unohda) sekä keskiajan tutkija ja tuleva historian professori Jarl Gallén. Suomalaisen fasismin aitosuomalaisuus eristi suomenruotsalaisia fasisteja kotimaan liikkeistä ja sai heidät kääntämään katseensa Eurooppaan.

Suomalaisista runoilijoista teos nostaa erityisesti esiin Heikki Asunnan, yhden sotienvälisen ajan kiivaimmista ja suorasanaisimmista valkoisista runoilijoista. Asunnan kokoelma Leirinuotio (1934) on omistettu "suomalaisille aktivisteille ja heidän muistoillensa". Kokoelmasta löytyy muun muassa IKL:n käyttöön kirjoitettu Mustapaitojen marssi, joka on myös sävelletty ja josta Suomalaiset fasistit nostaa esimerkiksi säkeen "Itä ei saa tahrata saastallaan lumenvalkoista valtikkaamme".

Toinen Asunnan runo, jota teoksessa käsitellään historiankirjoituksen kannalta kiinnostavasti, on nimeltään Äiti. "Ainoan poikansa sodassa menettänyt köyhä äiti ei itkenyt, vaan 'silmät metallinkirkkaat, kuivat, vain suurta kiitosta kuvastuivat'." Runo levytettiin vuonna 1942 "ja sitä lauloivat taistelevassa isänmaassa kansakoululapsetkin".

Asunnan runoilijanurasta Suomalaiset fasistit toteaa seuraavaa: "Asunnan taistelunhaluinen lyriikka tuli osaltaan määrittämään aatteellista siltaa Lapuan liikkeen aktivismista suomalaiseen fasismiin ja SS-liikkeeseen. 1930-luvun alussa Asunta sommitteli sanat Vapaussodan Rintamamiesten Liiton uhittelevaan marssiin ja kohosi V. A. Koskenniemen rinnalla SS-pataljoonan epäviralliseksi hovirunoilijaksi." Entäpä sitten sodan jälkeen? "Asunta ei sodan päätyttyäkään joutunut kulttuuripoliittiseen paitsioon, mutta hintana oli jo sotavuosina alkanut valikoiva unohtuminen, tuotannon ja muistin ohjaaminen sopivampiin teemoihin."

Olisi kiinnostavaa tutustua Asunnan tuotantoon, sillä olen ainakin itse huomannut itsessäni kaunokirjallisuuden lukijana sellaisen ominaisuuden, että minun on vaikeaa tunnistaa ajallisen etäisyyden päässä kirjoitetusta kirjallisuudesta poliittisuutta tai aatteellisuutta - tai ainakaan sillä tavoin, että osaisin ottaa sitä vakavasti. Sanavalinnat vaikuttavat usein niin mahtipontisilta, että teksti tuntuu naurettavalta tai vaihtoehtoisesti ironiselta.

Lopuksi

Lopuksi haluan vielä nostaa teoksesta esiin kolme asiaa: naisen aseman fasistisissa liikkeissä, fasistisen kansakuntakäsityksen ja sen, mille peloille se teoksen mukaan rakentui, sekä sen, mitä teos sanoo suomalaisesta nykyfasismista.

Naiset olivat olennaisessa osassa suojeluskunnissa:

"Lotta Svärd oli erottamaton osa suojeluskuntien Suomea. Lottien toiminta oli toki jo lähtökohtaisesti suojeluskuntien toimintaa tukevaa, joten niiden osa suojeluskuntien huoltojoukkoina niin talonpoikaismarssissa, Mäntsälän kapinassa kuin monessa muussakin käänteessä selittyi jo käskyvaltasuhteiden kautta."

Naisen rooli näyttäytyy kuitenkin hyvin perinteisenä, miehelle vahvasti alisteisena:

"Asetelma oli selvä. Miehet johtivat, naiset kiinteyttivät valkoista, kansallismielisen radikalismin piiriä. Kuvaavana esimerkkinä tästä asetelmasta on VRN:n [Vapaussodan Rintamamiesten Naisliiton] perustamiseen liittynyt marssijärjestys: koko valtakunnan kattavan työn onnistumisen kannalta oli tärkeää pitää naisosastojen toiminta alistettuna 'VRL:n [Vapaussodan Rintamamiesten Liiton] hallituksen valvonnan alaisena toimivan keskuselimen johtoon'. Kuten suojeluskuntajärjestöissä. naisten osa oli pysyä miesten valvonnan ja ohjailun alla suljettuna osastona, jonka toimenkuva oli sotilaallisen tarkasti rajattu."

Myöskin naisnäkökulmasta voi olla hyvin iloinen, että toinen maailmansota ei päättynyt fasismin voittokulkuun. Tämä historiallinen konteksti auttaa kenties osaltaan myös käsittämään sitä retoriikkaa (joka osin on muuttunut myös toiminnaksi), jolla nykyjärjestötkin "suojelevat" "Suomen naisia".

Fasistien ajatus kansakunnasta näyttäytyy äärimmäisen sulkeutuneena, naiivina ja impivaaralaisena: 

"Kansakuntaa ei voinut tehdä: kansakunnan jäseneksi ei siksi voinut myöskään tulla tai ryhtyä, vieras oli ja pysyi vieraana aineksena kansanruumiissa. 'Sivistyneet kaiken maailman kansalaiset', kosmopoliitit, olivat kansanyhteydestään vieraantuneita, samoin kuin juutalaisten kaltainen ylikansallinen vähemmistö. Ylikansallisuus ja kansainvälistyvä kapitalismi olivat suorassa yhteydessä toisiinsa. Myös suomalaisessa lehdistössä nousi 1930-luvun mittaan esiin uskomus kansainvälisen kapitalismin kytköksestä juutalaisuuteen. Kansainvälinen 'juutalainen' kapitalismi nähtiin uhkana yhtä lailla kuin juutalaisiin liitetty bolševismi."

Toisaalta valtiokäsityksessä näkyy osittain myös nykyajan kulutuskriittisyys ja protektionismi:

"Eurooppalainen fasismi pelkäsi paitsi bolševismia myös kaupungistumisesta, vapaista markkinoista ja kulutusyhteiskunnasta syntyvää 'amerikanisaatiota'. Vapaa markkinatalous ja valtoiden rajojen yli liikkuva raha - jonka välittäjinä häärivät epäilyttävät juutalaiset liikemiehet - ei voinut olla kansankokonaisuuden etujen mukaista. Siksi keskeiset teollisuudenalat ja pankit tuli ottaa valtion hallintaan."

Fasismin nykytila ei kuulu Suomalaisten fasistien aiherajauksen sisäpuolelle, mutta nykyaikaankin viitataan. Teoksessa todetaan lyhyesti, miten fasismi on aikojen saatossa muuttunut ja miten se on osin säilyttänyt samoja elementtejä:

"Yleisesti suomalainen nykyfasismi noudattelee eurooppalaisten serkkujensa kehitystä: ennen keskeiset ajatukset autoritaarisesti johdetusta valtiosta, antiparlamentarismista ja korporatiivisesta yhteiskunnasta eivät enää kuulu fasististen ajattelijoiden keskeiseen käsitteistöön. Myös biologinen rasismi, väite, että on olemassa ominaisuuksiltaan keskenään erilaisia ja siksi eriarvoisia ihmisrotuja, on kokenut kehitystä. Biologisten teemojen rinnalle vähintään yhtä tärkeäksi on kohonnut kulttuurinen rasismi: ajatus siitä, että kulttuurisesti erilaiset ihmiset ovat kerta kaikkiaan yhteen sovittamattomia ja heidät on sen takia pidettävä oman yhteiskunnan ulkopuolella rajoittamalla ankarasti maahanmuuttoa.

Taustalla on silti edelleen sama turhauma yhteisöllisen yhteenkuuluvuuden tunteen menettämisestä: kulttuurisesti monimuotoisen Suomen ei uskota voivan olla yhteisöllisestikään kestävä."

Kiitos kiinnostavasta ja ajattelemisen aihetta antavasta lukukokemusesta Oula Silvennoinen, Marko Tikka ja Aapo Roselius! Jään mielenkiinnolla odottamaan seuraavaa tutkimuskohdettanne.


* * *

Lukuhaaste 2016:
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
25. Kirjassa on yli 500 sivua
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja