Kauko Röyhkä: Kaksi aurinkoa

"He tulevat resiinalla."

Like 1996 / uudistettu painos 2015. 336 s.

Kauko Röyhkän Kaksi aurinkoa on sotaromaani, muttei ihan perinteinen sellainen. Näkökulma on, kuten takakansiteksti toteaa, "sodan, musiikin ja erotiikan". Romaanin tapahtumat sijoittuvat jatkosodan aikaiseen Suomeen, Ruotsiin ja Karjalaan ja kerronnan keskiössä on bändi, eritoten sen jäsenet Ture, Elis ja Tytti, joista viimeeksi mainitut seurustelevat keskenään. Erilaisia seurustelu- ja seksisuhteita romaanissa on paljon, ja niiden valossa tarkastellaan erilaisia valtasuhteita - tai lopukta vain sitä, millaisia elämänratkaisuja hahmot tekevät viettiensä ja vaistojensa varassa siinä todellisuudessa, jossa he elävät.

Sodanaikaisen todellisuuden ja jotakin tämän romaanin ytimestä paljastaa Eliksen pohdinta: "Minä tykkään tästä sodasta tai ainakin joistakin asioista siinä. Rauhan aikana meillä on paljon arvoja. Ihmiset kuvittelevat olevansa jotakin arvokasta, yksilöitä tai jotain. Joku on olevinaan kommunisti ja joku porvari, joku kannattaa naisasialiikettä, joku tekee yliopistossa jotain tutkimusta, joku taas kamppailee uskonnon tai sukupuolisuutensa kanssa. Mutta sodassa kaikki ovat lopulta pelkkää lihaa, toiset panemista ja toiset tappamista varten. Siinä on jotakin rehellistä ja yksinkertaista, josta minä pidän."

Sota - ehkä maailma ylipäätään - on usein tila, jossa keisarilla ei ole vaatteita, ei uusia eikä vanhoja. Monikaan asia - arvostetussa asemassa olevat miehet, hyveellisen oloiset naiset, saksalaiset sotilaat, perhesuhteet, saksalaiset sotilaat - ei ole sitä, miltä päällepäin näyttää. Tämä tiivistyy romaanissa kohtaukseen karjalalaisen kansakoulun pihalta:

"Silloin pihan poikki juoksee lihava, meilkein kissankokoinen rotta.
- Opettaja, mikä tuo on? pieni tyttö kysyy.
- Orava, opettaja sanoo.
- Eihän se ole kuin rotta, pojan ääni kuuluu rivistön keskeltä.
- Se on orava! sanoo opettaja painokkaasti. - Nyt kaikki sanommekin sille hei hei, orava!
- Hei hei, orava! sanovat lapset kuorossa."

Kahden auringon henkilökuvaus rakentuu pienille yksityiskohdille, jotka ovat usein fyysisiä. Eräs romaanin naishahmoista on "vaalea turkoosi nainen", jonka osaksi tulee luovia tiensä naisellisuutensa varassa. Hän ei ole ainoa naishahmo, joka käyttää hyväkseen fyysisiä avujaan, mutta hän näyttäytyy näistä hahmoista epätoivoisimpana, sillä hänellä ei tunnu olevan kuorensa alla muuta tarjottavaa, toisin kuin muilla naisilla. Kohtauksessa, jossa "vaaleaa turkoosia naista" suudellaan yllättäen kaulalle ja jossa hän ymmärtää ensimmäistä kertaa vetovoimansa ja sen arvon, kuvataan osuvasti oivalluksen aiheuttamaa järkytystä: "Vaalea turkoosi nainen järkyttyy niin, että pieni pieru rupsahtaa hänen pöksyihinsä."

Kohtausten seksitilanteet yllättävät lukijan usein, sillä seksiin päädytään milloin missäkin olosuhteissa ja milloin kenenkin kanssa. Rintamalla seksikin on poliittista:

"- Sehän meni helposti, hän sanoo. - Sinä oletkin sitä isovittuista ryssäläistä maatiaisrotua.
- Ja sinä pienikullinen kapitalistisika."

Pitkälti romaanissa on siis kyse pillusta:

"Pillu. Se, että sitä on salattu ja piiloteltu ja siitä on tehty niin vaikeasti saavutettava, on nostanut sen arvon liian suureksi. Jonakin päivänä pillu tuodaan päivänvaloon ja sen osakkeet romahtavat. Pillua saa halvalla tai ilmaiseksi, jokainen sikanokkakin saa pillua niin paljon kuin haluaa. Mutta silloin paljastetaan yksi elämän kiehtovimmista mysteereistä. Pillun jälkeen Jumala raahataan päivänvaloon, eikä sen jälkeen kukaan usko enää Jumalaan niin kuin ei usko pilluunkaan. Silloin maailmassa ei ole enää mitään mihin uskoa."

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

"Hankaimet huutavat kuin lintu."

Siltala 2012. 139 s.

Aki Ollikaisen Nälkävuosi on kokoaan suurempi romaani köyhyydestä, puutteesta, nälästä, elämästä ja kuolemasta Suomessa vuonna 1867 - ei niin monta sukupolvea sitten, että nykyihmisellä olisi näin hyvin varaa sivuuttaa historia, kuin minun täytyy häpeäkseni itsestäni tunnustaa. Wikipedian Suuret nälkävuodet -artikkeli taustoittaa nälkävuosien sijoittuvan Suomeen vuosina 1866-68, ja toteaa Suomen väestöstä kuolleen tuolloin noin kahdeksan prosenttia. Nälkävuosia olisi hyvä muistaa, kun puhumme maahamuuttopolitiikasta, kehitysavun leikkauksista ja maailman humanitäärisistä kriiseistä.

Nälkävuosi keskittyy kuvaamaan yhtä maalaisperhettä, johon kuuluu isä Juhani, äiti Marja sekä lapset Mataleena ja Juho, ja toisaalta kaupunkilaiselämää Helsingissä, eritoten lääkäri Teon sekä senaattorin näkökulmasta.

Maalais-Suomen talvi on kylmä ja kylvää tuhoa nälästä kärsivän ja kerjuulle ajautuvan tavallisen kansan niskaan. Kuolema on arkipäiväistynyt, se korjaa kenet korjaa. Kerjäläisiä autetaan kuka mitenkin ja kuka ei mitenkään, ja luokkayhteiskunta näkyy romaanihenkilöiden puheenparressa:

" - Eikö sieltä löytyis jotakin ruokaa, ees lapsille. Ovat niin nälkäisen näkösiä, nainen sanoo.
- Velli käy, laihakin, Marja kuiskaa.
- Kaikkihan ne on nälkäsen näkösiä. Koska oot viimeeksi nähny tukevan ihmisen muualla kun saarnastuolissa?
- Rietas tuommoisia puhuu vielä tämmöisenä aikana. Koska oot viimeeks kirkossa ollu, nainen kivahtaa."

Henkilökuvaus on uskottavaa - jos ruokaa ei ole, voi vain pyrkiä kohti sitä, elintoiminnot hiljalleen tylsistyen ja lopulta menettäen itsensä, ollen vain tyhjä ihmisen kuori - tunteet ja muistot tulevat pintaan, mutta todellisuus hämärtyy unen, valveen, itsen ja muiden sekavuudeksi. Nälän kuvaus on vaikuttavaa:

"Mataleena tuijottaa hiljaa eteensä. Vatsaan sattuu. Ensin kipu tulee nipistelynä, mutta pian kiukkuinen kissa repii ja raapii, iskee hampaansa vatsanpohjaan, kynnet työntyvät sisältäpäin kylkiin ja eläin raastaa niin että Mataleena alkaa kouristella. Kissa työntää kapisen häntänsä ylös ja tulee ulos suusta verisenä puurona. Pään sisällä käy vihainen tuulenpyörre, seiskee silmänpohjiin, silmät kääntyvät ympäri. Mataleena luhistuu lattialle."

Nälkävuodet näyttäytyvät romaanin valossa raadollisena aikana - ja nyky-Suomessa tällainen raadollisuus on etäännytetty niin kauas, että meidän on helppoa unohtaa sen olemassaolo. Siksi Aki Ollikaisen Nälkävuosi on romaani, joka on hyvä lukea.

Saul Black: Tappamisen pitkä oppimäärä

"Kun Rowena Cooper astui ulos lämpimästä, keksintuoksuisesta keittiöstään ja näki kaksi miestä seisomassa eteisessään lumi saappaiden reunoilta sulaen, hän tiesi tarkalleen, mitä se oli: hänen vikansa."

Like 2015. Suom. Elina Koskelin. Alkuteos The Killing Lessons, 2015. 445 s.

Saul Blackin dekkari Tappamisen pitkä oppimäärä on koukuttava ja mukaansatempaava dekkari, joka tekee mieli lukea yhdeltä istumalta. Tarinaa kerrotaan niin poliisin, rikollisten kuin uhrienkin näkökulmasta. Poliisipäähenkilönä romaanissa on Valerie, joka tuntuu jokseenkin naispuoliselta vastineelta Jo Nesbøn Harry Holelle: Valerie tekee liikaa töitä, juo ja polttaa liikaa ("Joku oli sanonut hänelle kauan sitten: Kun olet antanut savukkeille luvan tappaa sinut, ne pysyvät kanssasi hyvinä ja huonoina aikoina. Ne ovat aina rinnallasi.") ja töissä hän ajautuu vaistonsa johtamana jamesbondmaisiin tilanteisiin ja suorituksiin. Tappamisen pitkän oppimäärän rikos, sarjamurha, on ollut auki kolme vuotta, koska tekijöiden jäljille ei tunnuta pääsevän, mikä luonnollisestikin syö Valerieta. Liäski mukana on dekkareille ominaisesti myös ihmissuhdekiekuroita.

Rikollisten näkökulma tuntuu uskottavasti psykologisoidulta, ja sitä syvennetään pikkuhiljaa. Pakkomielteen ja riippuvuuden kuvaus on tarkkaa:

"Pidättelyn ja periksi antamisen välissä oli hetken tasapaino. Sitä hetkeä piti odottaa ja venyttää sitten mahdollisimman pitkään, sillä sille antautuminen oli kaikkein suloisinta, suloisuus kulki joka solun läpi niin, että kaikista liikkeistä tuli täydellisiä, kaikessa itsessä tuli täydellistä, sormenjäljistä silmäripsiin, ja suuri osa uupumuksesta yksinkertaisesti putosi harteilta kuin lahonnut haarniska, vapauttavasti."

Uhrien näkökulma tulee esiin usean henkilön edustamana, ja taas kuvaus on tarkkaa, kuten esimerkiksi tässä katkelmassa, joka kuvaa raiskausta edeltävää sieppausta:

"Hän tajusi kuin ensi kerran, että tätä oli tapahtunut naisille alusta asti, hän näki väläyksen miljardeista elävistä ja kuolleista, korvennetusta sisarkunnasta, joka saattoi vain katsella, joka ei voinut tarjota hänelle mitään muuta kuin sen, että tämä olisi hänen oma uniikki versionsa historiallisesta vakiosta, hänen raiskauksensa, hänen kuolemansa."

Sieppausta edeltäviä tapahtumia kertoja kommentoi ironisesti:

"'Voi vittu', punatukkainen mies puuskahti. 'Se on hän'.
'Mitä?'
'Se on se kahvilan tyttö. -- Tyttö on yksi tarjoilijoista.'
Claudia oli nähnyt toisen mihen vain vilaukselta. Ei ollut tunnistanut tätä. Jos mies oli ollut Feastissa, hän ei ollut tätä huomannut.
Mutta maailma on täynnä naisia, jotka eivät huomanneet heitä huomanneita miehiä."

Dekkarin juonikuvion ydin siis rakentuu sarjamurhaarien- ja raiskaajien jahtaamiseen, mutta paitsi, että Tappamisen pitkä oppimäärä onnistuu olemaan intensiivinen ja varsin nopeatempoinen juoneltaan, se sisältää myös henkilöhahmojen sisäistä pohdintaa yleisinhimillisistä, koskettavista seikoista, kuten...

...surusta:

"Petollista surussa oli se, että se meni ohi. Petollista surussa oli se, että kun joku rakas kuoli, sitä kärsi, sitä kävi alamaailmassa, sitä löysi omat rajansa pikkutuntien pimeydessä, ja lopulta (koska sitoumus elämään jätti varjoon kaiken muun) sitä tajusi, että rajalla käyminen riitti. Hitaasti sitä nosti päänsä. Alkoi katsella ympärilleen. Näki, että maailma ujuttautui pikkuhiljaa takaisin pilvumuodostelmien ja tuoteselosteiden kautta. Sitä ymmärsi, että maailma riitti edelleen. Ymmärsi, että elämisen halu oli hyväntahtoisen ovela. Sitä alkoi päästä pahimman yli. Muuttuneena, menetyksen suurentamana ja syventämänä, mutta sitä hyväksyi uudistetun sopimuksen. Tiesi jatkavansa. Huomasi, ettei tämä tapaus ollutkaan loppujen lopuksi käynyt kuolemaksi."

...luovuttamisesta:

"Kuusi päivää oli kulunut. Hän ei ollut tuonut kirjoja luettavaksi. Lukeminen oli jäänyt kirjoittamisen myötä. Lukeminen ja kirjoittaminen olivat todisteita siitä, että ihminen oli edelleen kiinnostunut maailmasta, edelleen utelias, että ihminen edelleen välitti. Sen sijaan hän katseli lunta. Hän makasi sohvalla. Hän antoi elämänsä kutistua yksinkertaisiksi toimiksi. Hän hakkasi pinon puita. Hän söi tölkkimuonaa. Hän piti tulen kamiinassa. Hänen mieltään pyöritti unelias varjokoneisto."

...ja pelosta:

"Hän hymyili uudelleen. Uusi yhtälö: kaikki pelko oli perimmiltään kuolemanpelkoa. Kun tiesi olevansa kuolemaisillaan, ei ollut enää mitään pelättävää. Se antoi viimeisen, upean lahjan: rajattoman rohkeuden."

Jani Saxell: Sotilasrajan unet

"Sinä yönä he kaikki näkivät samoja unia."

WSOY 2014. 589 s.

Tämä on ehdottomasti paras pitkään aikaan lukemani kirja - ja tämä kirja todella kannattaa lukea. Jani Saxellin Sotilasrajan unissa yhdistyy historiallinen romaani, tutkielma pahuudesta, hyvyydestä ja kohtalosta, mystiikka ja yliluonnollisuus sekä voimakas kannanotto nykypäivän arvoihin.

"Kuvittele kaupunki. Ottomaanien, Itävalta-Unkarin ja Titon luomus. Ei, sarajevolaisten luomus. Heidän, jotka tykkäävät istua pulutorin kahviloissa, pöytäkunnissa, joissa yksi sanoo tarjoilijalle kahva, toinen kava ja kolmas kafa. Heidän, joille seka-avioliitot ovat itsestäänselvyys ja rotupuhtauden vaalinta Kultaisen laakson ylkopuolista kiihkoilua.

Kuvittele, kuinka nopeasti se kaikki loppuu. Kun halutaan hävittää kaikki jäljet yhteiselosta. Kun ei ole muuta jumalaa kuin Karadžic, ja Mladić on hänen profeettansa. Ja pyrkimyksenä käyttää niin nopeaa ja silmitöntä väkivaltaa, ettei 'monikulttuurisen Sarajevon' kaltainen hirvitys olisi koskaan enää mahdollinen."

Sotilasrajan unet kartoittaa Balkanin historiaa aina keskiajalta nykypäivään kiehtovalla tavalla. Historia herää henkiin, värikäs ja paljon kokenut Balkan elää ja hengittää kirjan sivuilla. Romaani on samalla historiallinen tietopaketti niihin ihmiskunnan tekoihin, joiden on tärkeää säilyä yhteisessä muistissa, jotta ne eivät enää toistuisi. Romaanin alussa on Balkanin alueen karttoja, ja lopussa on useita eri hakemistoja, joissa selitetään romaanissa käytettyjä käsitteitä ja annetaan lukuvinkkejä aihepiiristä kiinnostuneille. Eritoten Jugoslavian hajoamissodan kautta Sotilasrajan unet pääsee tutkimaan raadollisesti mutta kuulaasti lupauksia ja petoksia, pahuutta ja ihmisyyttä niin yksilön, ryhmän kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Sotilasrajan unet on itsenäinen jatko-osa Unenpäästäjä Florianille (2010). Romaanin päähenkilö on sama, Florian Tímar, joka näkee ihmisten uniin ja sisäiseen todellisuuteen koskettamalla heitä, mutta kirjan lukeminen ei vaadi edellisen teoksen tuntemusta. Florian asuu Etelä-Suomessa Räksylän kansakoulussa vaimonsa Ann-Stinen kanssa, mutta maailmalla tapahtuvat oudot asiat - jotka voisi nimetä mediaretoriikalla terrori-iskuiksi - tunkeutuvat aina kansakouluidylliin asti.

Romaanissa on monia tasoja - Florianin arkielämän, yliluonnolisten kykyjen ja Balkanin historian lisäksi käsitellään muun muassa siirtolaisuutta, rauhaturvaajien etiikkaa ja psykologista kanttia, sotaa, kapitalismin maailmavalloitusta ja osattomien sortoa. On hämmentävää, kuinka hienosti Saxell saa näin moniaalle rönsyävän kertomuksen pysymään hienosti kompaktina ja eri juonilangat liittymään toisiinsa. Nautin lukijana siitä, että romaanissa on näin paljon erilaisia elementtejä - monipuolisuudesta seuraa se, että romaani ei ylly politiikkapaasaamiseen, historiankirjamaisuuteen tai yksinomaan yliluonnolliseksi fantasiaromaaniksi, vaan onnistuu muodostamaan kokonaisuudessaan sellaisen maailman, josta lukijana ei lainkaan haluaisi astua ulos. Onneksi kirja onkin varsin järkälemäinen ja lopetus lupailee tarinalle jatkoa.

Osattomien sortoa ja nousua hiljaisuudesta maailman ja media tietoisuuteen edustaa salaperäinen Osattomien armeija, jonka painajaispääministeriksi on julistautunut albiinonvaalea Flavius. Flavius kylvää ympärilleen kostoa ja tuhoa, mutta Osattomien armeijalla on sanottavaa:

"Ennen oli suuri ja mahtava isoveli, joka muutti kaikki satelliittinsa yhden tai kahden tuotteen vientimaiksi. Kunnon tavara lähti äiti-Venäjälle: Latvian lääkkeet, Slovakian suola ja sokeri,
Tšekkoslovakian kengät ja leningit, puolalaiset laivat, laskukoneet ja teitokoneiden esi-isät... ei niitä meidän hyllyissämme nähty. Mutta vaihtokaupassa saatiin maakaasua, ja perustuslaeissamme luki 'täystyöllisyys'. 

Entäs nyt, kun markkinapolitrukit, sijoittajat ja  IMF pitävät meitä velkapakkopaidassa, lopettavat konepajan sieltä ja telakan tuolta? Tai pyörittävät niitä muutaman vuoden, kunnes jopa Romanian ja Albanian minimipalkat alkavat tuntua kestämättömiltä. Teollisuussirkus jatkaa Kaukoitään. Ja meille jää pakkausjätettä, betoniseiniä, ilmastointiritilöiden ruosteisia irvistyksiä. Poikamme potkivat tyhjää maalipurkkia styrox-tolppien väliin post-sosialistisilla tehdasalueilla... 

Miltä näyttävät Puolan, Romanian ja Ukrainan kerran tuhansia ihmisiä työllistäneet teollisuuspuistot nyt? Pienhiukkasten kyllästämässä pitkässä ruohossa juoksentelee kaniineja ja villisikoja. Ne tonkivat ruostuneita tynnyreitä, joista valuu yleisliittolaisia myrkkyjä. Kaikki vähänkin rahanarvoinen on nakerrettu irti, voimajohdot ja alumiininpätkät. Ikkunoita peittävät lankut tai tuulessa kupruileva muovi. 

Niin kuin Leninin telakka, Solidaarisuuden kehto ja kaikkien iteurooppalaisten omanarvontunnon sydänmaa Gdanskissa... ei siellä enää laivoja valmisteta. Lech Wałęsa - ja paavi Johannes Paavali II -rihkamaa, työllistetään solidaarisuusmuseon siivoojia. 

Aivan oikein. Jälkiteollinen itäinen Eurooppa näyttää Herramme Markkinatalouden vuonna 2016 samalta kuin Bosnia sodan aikaan. Kysytäänkö ihmisiltä? Kysytäänkö, välitetäänkö meistä yhtään sen enempää kuin silloin kun oli Berliinin muuri?"

Osattomien armeijan viesti sisältää terävää yhteiskuntakriittisyyttä, joka osuu tämän päivän Euroopan todellisuuteen - vaikkakin tapahtumat sjoittuvat fiktiiviseen lähitulevaisuuteen, vuoteen 2016.

Sotilasrajan unet kuvaa Balkanin sotia kiihkottomasti. Kerrotaan inhimillisistä tunteita ja epäinhimillisistä teoista:

"Bosniakit käyvät kuolemaansa kuka mitenkin. Toiset kertovat vuolaasti serbien puoleisesta suvustaan tai bensa-asemaketjun omistavista Gastarbeiter-serkkupojistaan Itävallassa. Toiset rukoilevat Allahia tai toveri Titoa, toisilla on voimaa kirota ja sylkeä teloittajiaan.

Aavemaisinta on, että monet vain kävelevät, katselevat jalkoihinsa. Baretti-, kalotti- tai lippispäät suhtautuvat väistämättömään kuolemaansa yhtä välinpitämättömästi kuin vääjäämättömään elämäänsä. Kamaraan on ollut pakko kyntää oma pätkä, sitten lähteä. Jättää sotku, tämä vaikea elämä muille. Ja sirkat sirittävät, muurahaiset löytävät uuden ruumiin.

Eniten ehkä sittenkin nyyhkivät ne, joiden tehtävänä on jäädä vartioimaan itse teloittamiaan ruumiita yön pimeään. Niitä kaikkia hautaamattomia henkiä."

Omalla tavallaan romaani otta kantaa myös jatkuvasti käytävään monikulttuurisuuskeskusteluun ja tasa-arvoisuuteen, ylipäätään ihmisyyteen, siihen, mikä meitä kaikkia yhdistää - ja milloin kykenemme sen näkemään:

"Eikä kukaan ole tšetnikki, Ustaša tai turkkilainen, ei tällaisena tähtikirkkaana iltana. Kun valo tulee nuotiosta, kun taivaalla lehahtelevat pääskyt ja korpit. Kun sähköttömässä kaupungissa tajuaa tähtitaivaan loputtomuuden. Silloin lauletaa, ikiaikaisia kansanlauluja ja hetkessä improviosituja viisuja. Kauniista, kuolevasta kaupungista, siltojen tyngistä ja rakennuksista, jotka sortuvat jokeen. Siitä, että heidän lapsensa voisivat olla ystäviä, että he ylipäätään eläisivät tarpeeksi kauan saadakseen lapsia."

Taiteiden yö 2015, Helsinki

Helsingin Taiteiden yössä oli hauskaa tänäkin vuonna.

Aloitimme seikkailun jo tutuksi tulleella tavalla, tonkimalla Oopperan kirppiksen jännittäviä rekvisiittavarantoja. Tänä vuonna saavuimme paikalle kohtalaisen myöhään, ehkäpä kuuden maissa, jolloin jono ei enää ollut järkyttävä ja ruuhkakin oli jo lähes maltillinen. Ja aina löytää jotain jännittävää shoppailtavaa! Ei voi kuin ihailla oopperan puvustajien mielikuvitusta ja taitoja.

Oopperalta suuntasimme keskustaan, mutta Hesperian puistossa pysähdyimme kuin taikaiskusta, sillä puistoon oli kohonnut epäsuomalainen keidas: vihreyden keskellä kohosi kyltti, jossa luvattiin sinivalkoisin kirjaimin "KYLMÄÄ LONKEROA". Lonkero oli myyntilupauksen veroinen ja ihan parasta tässä oli se, että juoman saattoi ostaa mukaansa ja kävellä minne mieli - tai istahtaa alkuillan viipyilevään aurinkoon nurtsille kuuntelemaan taitavien nuorten miesten viulutrioa.

Hesperian puistosta jatkoimme matkaa Senaatintorille, missä oli luvassa Cie l'Homme debout -ryhmän kahdeksanmetristen olkijättiläisten Toivon ja Kaipuun kohtaaminen.

Jättiläisnuket olivat hienoja ja esityksen valtavat värilliset ilmapallot Tuomiokirkon portailla loivat eri asetelmissa hienosti näyttämöä kohtaamiselle. Myös symbolinen suuri valkoinen pallo herätti tulkinnallisia kysymyksiä - esityksen spiikeissä (jotka matalan miesäänen lausumina eivät kyllä juuri kantautuneet tällaisessa tilassa...) puhuttiin kuusta, mutta tulkinnoissa nousi esiin myös se, onko kyse valtavasta leijailevasta munasolusta. No, jaksoimme seurata esitystä kymmenisen minuuttia, mutta sitten joku takanamme seisova kanssakatsoja tiivisti ainakin omat tunnelmani: "liian hidastempoista". Ja niinpä matka jatkui.

Rautatientorilla oli (ja on vielä viikonlopun ajan) Syystoberfest sekä Maakuntien makuja -ruokatelttoja. Tarjolla on monenlaisia herkkuja. Muurinpohjalettu hilloineen ja kermavaahtoinen oli valtava ja todellakin hintansa (6,50 e) väärti. Perunaherkku sen sijaan oli pienoinen pettymys: kojulle oli pitkä jono, ja perunasuikerot osoittautuivat erittäin vähäsuolaisiksi. Testaamamme artesaanijäätelö sai myös ristiriitaisen vastaanoton: sorbetti oli mainiota, mutta jäätelön suutuntuma oli jotenkin oudon rasvainen tai paksu.

Sanomatalossa oli näytteillä maailman parhaita journalistisia valokuvia World Press Photo -näyttelyssä. Kuvatekstit oli kirjoitettu niin pienellä, että en jaksanut tungoksessa änkeä tihrustamaan kutakin erikseen. Kuvatekstit kuitenkin avaavat kuvien tarinoita aivan uudella tavalla ja ne kannattaisi lukea - esimerkiksi amerikkalaisesta vapautuneiden vankien yhteisöstä tai kaupungista otetut kuvat ovat itsessäänkin pysäyttäviä, mutta niiden tehoa eittämättä lisää se, kun tietää jotain kuvattujen taustoista (ja ympäröivän yhteikunnan kylmyydestä).

Sanomatalolta otimme suunnan takaisin kohti Oopperaa, mutta matkalla näimme kaikkea mielenkiintoista. Kansalaistorin (?) lavalla esiintyi jokin varsin tylsän ja keskinkertaisen kuulloinen kokoonpano, mutta onneksi Hakasalmen huvilan terassin valot ja äänentoisto oli suunnattu niin tehokkaasti, että päätimme ottaa sivuaskeleen siihen suuntaan. Ja sehän kannatti! Lavalla oli jokin niin (itselle) outo kokoonpano, että sen hetkellinenkin katseleminen ja kuunteleminen sai hyvälle mielelle ja hymyn huulille.

Hakasalmen huvilan miljöö on kaunis ja elegantti. Valtavan ristiriidan synnytti punaisin valoin valaistu terassi ja lauteilla oleva örinäbändi - joka spiikkasi lähinnä suomenruotsiksi ja sanoi soittavansa Tomas Lediniä: sitten kuulimme biisin, jonka kertsissä (?) kuului lähinnä AAAARGH. Ihan loistohetki! Enemmän tällaisia yllätyksiä!

Illan pimettyä Hesperianpuistoon oli rantautunut Unicef, jolla oli hieno tempaus. Töölönlahden rantaan sai sytyttää kynttilän, ja halutessaan samalla lahjoittaa Unicefille. Lahjoituksen yhteydessä sai tietää, mitä saa ostettua kymmenellä sentillä, eurolla tai viidellä eurolla. Rannan kynttilämeri oli kaunis ja se sai hiljentymään hetkeksi. Hienoa Unicef!

Iltamme päättyi perinteisesti Oopperalle kuuntelemaan ja katselemaan makupaloja tulevista esityksistä. Tulevalla kaudella oli ainakin kaksi erittäin kiinnostavaa esitystä - luvassa on Muumi-baletti (jonka lihansyöjäkasvit tanssivat hienosti! Ja tanssijoiden kykyä tanssia keveästi muumipuvuissa ei voi kuin ihailla) sekä vittumaisen tilittävän naisen itämaishenkinen ooppera, jonka nimeä en enää muista ja jota ei äkkiseltään näytä esiteltävän Kansallisoopperan nettisivuilla.

Steve Sem-Sandberg: Łódźin kurjat

"Tuona päivänä, joka piirtyi geton muistiin ikuisiksi ajoiksi, Puhemies ilmoitti julkisesti, ettei hänellä ollut muuta mahdollisuutta kuin antaa geton lasten ja vanhusten mennä."

Like 2011. Suom. Leena Peltomaa. Alkuteos De fattiga i Łódź, 2009. 681 s.

Steve Sem-Sandbergin järkälemäinen dokumenttiromaani Łódźin kurjat kertoo elämästä Łódźin juutalaisgetossa toisen maailmansodan aikana. Keskushenkilönä on geton johtajaksi nouseva Mordechai Chaim Rumkowski, mutta varsinaista päähenkilöä romaanissa ei ole, vaan geton elämää näytetään useasta eri näkökulmasta. Päähenkilökeskeisiin nykyromaaneihin tottuneille lukijoille Sem-Sandbergin romaani saattaa tuntua vaikeasti hahmottuvalta, mutta kun geton tunnelmaan pääsee sisään, ei malta odottaa, miten tarinat kerrotaan - sillä loppuratkaisu, se mitä getoille kävi ja mitä getoissa kävi, on jo lukijan tiedossa. Łódźin kurjat onkin kiinnostava juuri siitä syystä, että se koettaa hahmottaa geton maailmaa sellaisena, kuin se elettiin, koettiin ja kerrottiin 1930- ja 1940-luvuilla.

Łódźin kurjien teemaksi nousee valhe. Jo alussa pohditaan valheen olemusta:

"Mistä valhe alkaa? Valheella, rabbi Fajnerilla oli tapana sanoa, ei ole alkua. Valhe kiemurtelee kuin juuren versot loputtomine haaroineen alaspäin. Mutta vaikka versoja seuraisi kuinka pitkälle, mistään ei löydä ymmärrystä ja selvyyttä, ainoastaan kaikenvoittavaa epätoivoa ja murhetta. Valhe alkaa kieltämisestä. Jotakin on tapahtunut - mutta sitä ei haluta tunnustaa. Siitä alkaa valhe."

Valhe - tai mikä voisi olla yhtä hyvin niin totuus kuin valhekin - liittyy myös romaanin keskushenkilön, Rumkowskin, persoonaan. Oliko hän geton suojelija ja auttaja parhaansa mukaan vai oliko hän vain vallanhimoinen paskiainen? Rumkowskista piirtyy moniulotteinen henkilökuva, ja Rumkowski laitetaan ottamaan kantaa romaanin valhetematiikkaan näin:

"Te tunnette siinä missä minäkin vanhan juutalaisen sanonnan: totuus on paras valhe. No niin, minä sanon teille nyt totuuden: kaikille niille prahan-, berliinin- ja wieninjuutalaisille, jotka nyt lähtevät getosta, tarjotaan työtä muualla. Viranomaiset ovat antaneet minulle sanansa siitä, että kenenkään henki ei ole vaarassa ja että kaikki getosta lähtevät juutalaiset ovat turvassa."

Mitä holokaustista tiedettiin ja mitä siitä haluttiin uskoa silloin, kun se tapahtui?

Getossa kuolema on arkea - mutta toisaalta myös geton ulkopuolella, missä riehuu toinen maailmansota. Yksi kuolema romaanissa kuvataan erityisen koskettavasti:

"He kaikki istuivat hänen vuoteensa vierellä, kun hän kuoli. Vera kertoi äidilleen viimeisestä kerrasta, jolloin he olivat yhdessä kävelleet Rieger-puistossa, linnuista jotka nousivat puista hämärän tullessa ja synnyttivät Prahan pystyjen kattojen ja kuparitornien ylle toisen taivaan; ja vähän aikaa näytti kuin Maman olisi hymyillyt heikosti, ja sormet joita Vera puristi puristivat takaisin. Sitten hengitys alkoi hitaasti hiipua. Maman kuoriutui ruumiistaan kuin vanhasta likaisesta vaatteesta, johon ei oikeastaan haluaisi enää edes koskea, ja kun riisuutuminen oli ohi, hänen kasvonsa näyttivät hyvin rauhallisilta ja tyyniltä, ikään kuin kukaan ei olisi koskaan tullut niiden lähelle."

Sodan edetessä loppuaan kohti getonkin tilanne tuntuu karkaavan käsistä niin yhteisön kuin yksilön koossa pysymisen kannalta. Romaanin lopetus on sellainen, joka ei hevin unohdu. Sitä pohjustellaan arjella, joka lipeää alati enemmän tuhon ja tuhoutumisen puolelle, kaiken hajoamisen kuvaukseen. Todellsiuudetkin alkavat lomittua keskenään: "Kun karkotettuja ja kuolleita on enemmän kuin eläviä, kuolleet alkavat puhua elävien sijasta. Eläviä ei kerta kaikkiaan ole tarpeeksi jäljellä, jotta he jaksaisivat kannatella todellisuutta."

Romaanin lopussa on henkilöhakemisto, geton kartta, kadunnimilistaus, sanasto sekä Huomautuksia-osio, joka on mielenkiintoista luettavaa. Siinä kirjoittaja kertoo hieman lähteistään ja geton elämän dokumentaatiosta (mihin keskusteluun tämäkin romaani osallistuu) kuin myös romaanin kansikuvasta.

Nykynäkökulmasta kansikuva voisi mielestäni esittää mitä tahansa historiallista kaupunkitilannetta, mikään ei erityisesti vihjaa holokaustiin, sotaan, alistamiseen tai gettoon. Sem-Sandberg kertoo kuvasta, että saksalaiset valokuvasivat gettoa tuohon aikaan harvinaisella värifilmillä, ja kuvat olivat todennäköisesti tilaustyötä. Kuvat löytyivät vuonna 1988, jolloin negatiivit päätyivät myytäväksi wieniläiseen antikvariaattiin. Sem-Sandberg kirjoittaa kuvista ja kuvien synnyttämästä narratiivista näin:

"/--/ Geneweinin kuvissa näkyy geton tarina sellaisena kuin Genewein ja muut natsivirkamiehet sen näkivät - tai sellaisena kuin he uskottelivat sen näkyvän myöhemmässä historiankirjoituksessa. Geneweinin kuvat on tarkoitettu tulevien katsojien nähtäviksi /--/. Geneweinin kuvissa ei kuitenkaan ole mitään, mikä viittaisi siihen, että hän olisi tarkoituksellisesti lavastanut tai kaunistellut kuvaamaansa todellisuutta. Getto näyttää hänen kuvissaan luultavasti sellaiselta minä hän sen itse näki."

Łódźin kurjat onnistuu tekemään näkyväksi sen, ettei ole totuutta - tai on monia totuuksia - tai totuus on paras valhe. Tarinat - olivapta ne sitten kuvia, kertomuksia tai jotakin muuta - kerrotaan aina jostain näkökulmasta ja jollekin yleisölle, ja ehkäpä riippuu juurikin vastaanottajasta, mitkä tarinat ovat milloinkin totuuksina pidettyjä.

Pieni Karhunkierros @ Oulangan kansallispuisto, Kuusamo/Salla

 
Pieni Karhunkierros on tosi kiva päiväretkeilykohde, joka ei vaadi yöpymistä. Reitin pituus on noin 12 kilometriä ja reitti tekee ympyrän. Matkan varrelle osuu jos jonkinlaista maisemaa. Luontoon.fi-sivusto toteaa reitistä sen vaativan perusretkeilytaitoja "korkeuserojen vuoksi". Reitti on merkitty hyvin selvästi ja se ei kokemukseni mukaan vaadi niinkään retkeilytaitoja vaan hieman kävelysinnikkyyttä, sillä kulkipa reitin kumppaan suuntaan tahansa, portaita riittää noustavaksi. Kulkusuunnassa kannattaa kuitenkin tehdä ehdottomasti se valinta, että pisimmät portaat - joissa todellakin rappusia ja jyrkkyyttä riittää - kulkee alaspäin. Reitillä on myös useita riippusiltoja, mutta myös moni koira oli uskaltautunut vaeltamaan reitin sinä päivänä, kun olimme liikkeellä.

Muutoinkin Pienellä Karhunkierroksella riitti väkeä aurinkoisena heinäkuisena päivänä (joita ei liikaa tähän kesään osunut) - erityistä luonnonrauhaa reitillä ei päässyt kokemaan sillä matkalla riitti niin vastaantulijoita kuin myötäkulkijoitakin, mutta toisaalta hieman karhupelkoisenakin ihmisenä tuntui ihan turvalliselta käpsytellä korvessa. Toisaalta ihmisiä oli niin paljon liikkeellä, että taukotupien pöydistä sai ihan vakavalla mielellä etsiä itselleen istumatilaa.

Pienen Karhunkierroksen reitti ja maisemat ovat kuitenkin niin upeat, että ruuhkankin uhalla se kannattaa kävellä läpi.