Sellfoss on sympaattinen pikkukaupunki, jossa on muutama käsityö- ja taideliike, kiva pieni kävelykeskusta ja kauppahalli, jossa on useita kiinnostavia ravintoloita. Kävimme testaamassa Samuelsson Matbarin, missä nautimme ainoan reissun perinteistyyppisen islantilaisen kalaruoan, kalamuhennoksen. Muhennos oli maittava ja ruokaisa: vaikka annos ensin näytti pieneltä, syödessä se paljastui sen verran tuhdiksi, että ei todellakaan jäänyt nälkä. Kiva kokemus!
Islanti sijaitsee Pohjois-Atlantilla kohdassa, jossa Euraasian laatta ja Pohjois-Amerikan laatta erkanevat toisistaan. Tämä näkyy hyvin Thingvillirin kansallispuistossa, joka sijaitsee mannerlaattojen erkanemiskohdassa.
Thingvillirin rotkossa on kokoontunut Islannin historian ensimmäinen parlamentti, ja se on myös Islannin ensimmäinen kansallispuisto. Ja toki myös täällä on kaunis vesiputous.
Thingvillirissa sijaitsee Silfran rotko, jonka vesi on kirkasta ja kylmää, sulanutta jäätikkövettä.
Silfraan myydään snorklaus- ja sukellusretkiä. Kokeilimme snorklaamista. Se oli samanaikaisesti upea ja kamala kokemus! - Mutta jos rohkeus riittää, suositeltava juttu. Oppaat ovat osaavia ja tietävät, mitä tekevät. Omat merinokalsariasut kannattaa ottaa mukaan. Pakettiin kuuluu kuivapuku, jonka alle puetaan toppapuku (toppapuvun alla on kiva olla jotain, ja villa-asu ei ollut ollenkaan liikaa; mitään kauluksellista tosin ei saa olla), hanskat, räpylät, lasit ja snorkkeli. Asussa tulee ihan helvetin hiki. Kun veteen pääsee, lämpötila muuttuu juuri sopivaksi. Snorklausmaisemat ovat upeita, rotkon eri turkoosin ja sinisen sävyt ja syvyys ovat upeita. Rotko päättyy "laguuniin" eli eräänlaiseen pikkujärveen, jossa voi sitten lillua vapaammin.
Itselleni yksi ehdoton kokemus, jonka Islannin-matkalta halusin, oli kylpeminen geotermaalisissa vesissä. Kylpyläkohteeksemme valikoitui Gamla Laugin, Islannin vanhin geotermaalinen kylpylä, joka on turisteille brändätty nimellä Secret Lagoon.
Islannin-matkalla autonvuokraus on must, sillä ajaminen on helppoa ja tiet varsin väljiä. Ihan tavallinen auto riittää, jollei aio vuoristoteille eli pikkuisille, jyrkille hiekkateille. Ihan tavallisen tieverkoston ulottuvilla nähtävää kyllä riittää, eli ilman nelivetoa pärjää hyvin.
Gamla Laugin sijaitsee Fluðirissa. Kylpylässä on yksi isohko allas, jossa on ihanaa nauttia lämpimästä vedestä, jota pulppuaa maaperästä altaan takaa. Suoraan maasta pulppuavassa vedessä ei voi oleilla, koska se on kiehuvan kuumaa, mutta alueella voi kävellä altaan taakse katsomaan höyryävää lähdettä. Alueella on myös pienempi allas, mutta sen vesi ainakin tuntui viileämmältä. Altaaseen voi ostaa juomia kylpylän tiskiltä. Juoman voi ostaa myös etukäteen saapuessaan. Altaassa voi lillua, uiskennella, kellua vesinuudelin kanssa tai istuskella reunoilla olevilla kivitasoilla, joiden edessä on myös kivipöytiä.
Ihana paikka!
Geysirin alue on suosittu matkailijakohde. Parkkipaikka on iso, ja sen vieressä on iso, monenlaista tavaraa myyvä kauppa sekä ravintola ja wc-tilat (mikä kannattanee mainita erikseen: Islanti ei ole mikään puskapissaajan kohde, sillä ensinnäkään puskia ei ole erityisen paljoa ja toiseksi geotermisistä syistä polulta ei saa tai kannata poiketa eikä sitä muutoinkaan katsota hyvällä). Kaupasta kannattanee mainita erikseen se, että siellä myydään mylös paikallisia, laadukkaita villatuotteita kuten shaaleja, ja Geysir-merkkiä en nähnyt myytävän muualla.
Itse asiassa nimitys "Geysir" on sillä tavoin harhaanjohtava, että se kyllä herättää mielikuvan maasta suihkuavasta kuumasta vedestä, mistä Geysirin alue on tunnettu - mutta varsinainen Geysir, eli samanniminen suihkuava lähde, on ikään kuin tauolla. Alueella tällä hetkellä näyttavimmin suihkuava purkaus on nimeltään Strokkur, ja kyllä sekin on hieno. Strokkur purkautuu noin 8 minuutin välein, ja se on kuin jättimäinen aivastus.
Geysirin alueella on paitsi geysireitä, myös kiehuvina pulppuavia geotermisen veden lähteitä. Paikan päällä tussahtelee höyrypilviä ja ajoittain oleminen on yhtä höyryhengitystä.
Geysiralueen takana kohoaa vuori, jonka rinnettä nousee polku. Vuorelle kannattaa kiivetä, sillä sieltä aukeaa näköala koko alueen yli, ja huipulla on kivaa pitää vaikka evästauko ja nähdä strokkurin aivastavan useaan kertaan. Kaukaa se näyttää erilaiselta kuin läheltä.
Vuorelta aukeaa näkymä myös sen takana sijaitsevaan laaksoon.
Säätilat Islannissa vaihtelevat nopeasti, mutta siinä, missä sade voi alkaa äkkiseltään, ei se myöskään ikuisesti jatku. Kesäaikaan pieni kastuminen (tai suurempikaan...) ei varsinaisesti haittaa, kunhan vaihtovaatteita on mukana.
Brúarfossin turkoosinvärinen vesiputous sijaitsee kätevästi matkalla Geysirille. Nopeat piipahtajat voivat käydä katsomassa vain näyttävän, leveän pääputouksen, jonne on lyhyt kävely parkkipaikalta. Islannissa luontokohteiden parkkipaikat ovat maksullisia (pysäköintimaksu vaihteli noin 5 - 8 euron haarukassa), mutta kohteet itsessään ovat ilmaisia. Joka paikassa reitit oli merkitty selvästi, ja myös vierailijat ohjattiin selvästi kulkemäan merkittyjä reittejä. Näin luonnon kulumista voidaan kontrolloida, ja joka paikassa olikin sekä siistiä kulkea että hienoja, ihailtavia maisemia.
Vaikka Brúarfossin pääputous on hieno, jos aikaa on, alue sopii hyvin muutaman tunnin retkeilyyn. Pääputoukselta virtaa alaspäin lähtee polku, jonka varrella on upeita joki- ja koskimaisemia sekä toinen, kapeampi vesiputous.
Aivan huonojalkaisille polkua ei voi suositella, mutta mitään erityisen urheilullisia kykyjä sen kulkeminen ei vaadi. Vaelluskengät ovat hyvät jalkineet.
Tori Amoksen "In Times of Dragons" -kiertueen konsertti Helsingin Veikkaus Areenalla oli upea. Maanantai-illan setti encoreineen kesti pari tuntia. Lavalla oli laulajan lisäksi kolmihenkinen naiskuro, basso (sekä varioiden sello?) sekä perkussiot. Äänimaailma oli sen mukainen: jykevät ja matalat rumpuäänet bassoineen, ja kuoro yhtenä instumenttina mukana. Niinpä esimerkiksi Little Amsterdam oli loistava biisivalinta. Keikan alkupuolella kuultiin uudelta, kiertuaan nimeä kantavalta levyltä Shush, ja Helsingissä ensi-live-esityksensä sai St Teresa.
Monesta kappaleesta oli rakennettu herkullinen liveversio: pitkä intro, joka kiusoitteli tunnistamaan melodiaa. Esimerkiksi Witness alkoi kunnon jammailusessiolla. Yksi keikan kohokohdista herkkyydessään oli Winter.
Konsertissa oli todellakin musiikin ja live-esiintymisen taikaa.
Kansallisteatterin Suurella näyttämöllä esitetty Lauri Maijalan ohjaama Täällä Pohjantähden alla kattaa uskaliaasti koko Väinö Linnan trilogian - ja kestoa kaksine väliaikoineen sillä onkin kolme tuntia 40 minuuttia.
Romaanitrilogiasta näyttämölle on poimittu avainkohtaukset, ja näytelmän rytmi onkin varsin hengästyttävä. Tämä käy ilmi jo aloituskohtauksesta: suo, kuokka ja Jussi ovat kohdanneet, Alma ja Jussi seisovat suon laidalla katsomassa näkymää, Alma rääkäisee kolmesti ja perhe esittäytyy: Jussi, Alma, Akseli, Aleksi ja Akusti. Näin se käy, kuin plussapallot - plop, plop, plop.
Näytöksiä on kolme ja kukin vastaa yhtä romaaneista. Ensimmäinen näytös taustoittaa sisällissodaksi kärjistyneiden vastakkainasetteluiden kehityskaaria. Pappilan rouva Ellen Salpakari (Katariina Kaitue) on loistava, hän ottaa näyttämön haltuun aina sille saapuessaan - eikä välitä vastaväitteistä. Leppäsen Aunen (Helmi-Leena Nummela) hahmoa tulkitaan tuoreesti - Linnan romaanissa ja varsinkin Antti Holman äänikirjaluennassa hahmo vaikuttaa lähes vajaaälyiseltä tomppelilta, mutta Maijalan tulkinnassa Aune ottaa haltuun niin paljon liikkumatilaa kuin hänen sosiaalisessa asemassaan ja statuksellaan on mahdollista. Ensimmäisessä näytöksessä oleva musiikkikohtaus "ai että mä nautin tästä... sosialismista" on koko näytelmän riemastuttavin: Aune tanssii yksin itseään kosketellen lavan reunassa, laulaa nautinnostaan, taustalla soi biitti, ja miehet (vai oliko tässä kohtauksessa vain Akseli) katsovat suu auki. Sosialismin uudelleenmäärittely ei tunnu naista halventavalta vaan voimauttavalta: Aune nauttii. Ensimmäinen näytös päättyy Akselin ja Elinan häihin, ja taustalla nousee uhkaava punainen kangas.
Toinen näytös keskittyy politiikkaan ja sisällissotaan. Sisällissota kuitataan yllättävän lyhyesti. Taistelukohtaukset ovat kuitenkin vaikuttavia ja tuovat sodan tunnun saliin. Jylinä ja laukaukset ovat voimakkaita, kaikki on sekasortoista. Luodit lävistävät takaseinän - tulee mieleen Kristian Smedsin tulkinta Tuntemattomasta sotilaasta samalla näyttämöllä vuodelta 2007, jossa suomalaiset ikonit, kuten Kekkonen, Halonen ja joku muumeista teloitettiin samaan tyyliin.
Pohjantähdessä on hienoja joukkolaulukohtauksia, ja koko teatteritilaa hyödynnetään: salin sivuovista tullaan, vastakkainasettelua porvareiden ja työväen välillä havainnollistetaan salin vastakkaisilla laidoilla eri lauluja laulavilla joukoilla, jotka lopulta nousevat lavalle ja kilpalaulavat siellä - tuloksena on kakofonia, jossa kukaan ei kuuntele ketään.
Toinen näytös päättyy Halmeen pasifistiseen puheenvuoroon, jossa Nasaretilaisen nimeäminen maailman ensimmäiseksi sosialistiksi vihjaa siihen, että eri aatteet voisivat elää sovussakin.
Kolmannessa näytöksessä punaiset on lyöty, ja Akseli palaa vankileiriltä muuttuneena miehenä. Elinan (Wenla Reimaluoto) hahmoakin näytelmässä on tulkittu aiemmista tulkinnoista poikkeavalla tavalla: hän on maanläheisempi ja ronskimpi. Mielestäni perinteisempi tulkinta Elinasta eteerisempänä ja herkempänä hahmona olisi tuonut näytelmään enemmän kontrastia ja sävyjä.
Koko näytelmätulkinnassa yllätyin itse asiassa siitä, että se oli niin sanottua huutoteatteria: lähes kaikki repliikit esitettiin huutamalla, mikä oli rasittavaa ja edustaa estetiikkaa, jota en ymmärrä ja josta en pidä. Olisin kaivannut enemmän nyansseja hahmojen tulkintoihin - ja toisaalta huutamisesta oli ajoittain hankalaa saada selvää. Erikoinen ratkaisu. No, ehkä sitä voi perustella sillä, että näyttämölle valitut romaanitrilogian avainkohtaukset edustivat pitkälti eritasoisia konflikteja (yhteiskunnassa, ihmissuhteissa, aatteissa).
Kolmas näytös keskittyy fasismin ja Suur-Suomi-aatteen nousuun, ja koulunpenkillä on vähintäänkin yhtä väkivaltaista kuin kansakoulun perustamisen aikoihin.
Lopulta elämä kuitenkin aina jatkuu, jollakin lailla: Aina on yön jälkeen valjennut aamu. Näytelmän vahvuus ovat joukkokohtaukset, eritoten ne, joissa lauletaan. Lopputunnelma tähtien loistaessa pimeällä taivaalla ja koko hahmokaartin laulaessa Täällä Pohjantähden alla on voimakas.
Kansallisteatterin tulkinta on kunnianhimoinen, ja näytelmässä nähdään useita oivaltavia ja hienoja kohtauksia.
