Zsuzsa Péreli: Beyond the Visible @ Műcsarnok, Budapest

Sankarten aukion laidalla sijaitsevassa Budapestin Taidehallissa on esillä tekstiilitaiteilija Zsuzsa Pérelin vaikuttava näyttely Beyond the Visible. Näyttelyssä on usealla tekniikalla luotua tyyleittäin tai teemoittain ryhmiteltyä taidetta. Pérelin näyttelyssä katsojalle tulee selväksi, mikä ero on käsityöläisellä ja taiteilijalla: molemmat voivat olla taitavia, mutta taiteilijan töissä on jotain enemmän kuin pintataso. Ja Pérelin töissä todellakin on. Seuraavassa joitain poimintoja näyttelystä.

Useissa töissä tyhjällä tilalla luodaan merkityksiä. Yksi näyttelyn vaikuttavimmista tällaisista töistä on Poor Angel (alla sekä koko teos että lähempi kuva enkelistä).

Enkeli on ikään kuin ristiinnaulittu maan ja taivaan välille, ja kaupunkimaisema hänen alapuolellaan näyttää harmaalta, toivottomalta ja tuhoutuneelta. Teoksen tunnelma on erittäin voimakas.

 Näyttelyssä on useita voimakastunnelmaisia teoksia, jotka muistuttavat seepianvärisiä vanhoja valokuvia. Yksi tällainen työ on To Commemorate the Years of Service, jossa mies sulautuu kuvan taustaan sekä värien että kuvioiden puolesta: hänen taustallaan kasvaa puu, jonka lehdet muuttuvat leimuaviksi liekeiksi, ja liekeiksi muuttuvat myös kunniamitalit takin rintamuksessa. Takki sulautuu vuoristoon, jossa vuorten rinteillä näkyy raunioituneita kyliä tummine ikkuna-aukkoineen - tummine kuin miehen silmät.

 

Vielä yhtenä nostona näyttelystä voisi ottaa teoksen nimeltä Amnesia. Amnesia on ripustettu näyttelyyn eri tavalla kuin muut teokset. Siinä missä muut teokset roikkuvat näyttelytilan seinillä, Amnesia on kehystetty siten, että katsoja pääsee taulun kummallekin puolelle. Teos on siis kaksipuolinen ja näyttää tältä:

 

Kohtaammeko toisemme? Näemmekö toisemme? Mitä on muisti, mitä unohdus? Millä tavoin olemme olemassa ja millä tavoin hiivumme pois, haihdumme, katoamme? Millaiset ovat juuremme, menneisyytemme? Teos herättää pohtimaan useita inhimilliseen olemassaoloon liittyviä kysymyksiä. 

 

Széchenyin kylpylä, Budapest

Budapestin kuuluisista kylpylöistä Budan puolella sijaitseva Gellértin kylpylä meni remonttiin syksyllä 2025, mikä varmasti lisää ruuhkaa Városligetin puistossa Pestin puolella sijaitsevassa Széchenyin kylpylässä. Varhaisina lintuina olimme liikkeellä heti perjantaiaamusta, ja se osoittautui oikeaksi ratkaisuksi. 

Kylpyläkäynti on varsin hintava. Valitsimme keskihintaisen vaihtoehdon eli yksityisen pienen pukuhuoneen, jonne tavarat sai jättää. Tällainen sisäänpääsy maksoi himpun vaille 40 euroa, ja lisäksi meidän piti käydä pyyheostoksilla (18 euroa) - ja kylpylässä oli myös vaatimus liukastumisvaaraan vedoten käyttää lipokkaita, mutta onnistuin livahtamaan sisään ilman tämänkin ostoksen tekemistä. Varsin suolaisista hinnoista puhutaan. Toki sisäänpääsyssä olisi voinut valita edullisemman hinnan, jossa vaatteet vaihdetaan pienessä pukuhuoneessa, mutta tavarat laitetaan säilöön lokeroon ja sitten lähtiessä taas roudataan omaisuus pieneen pukuhuoneeseen pukeutumista varten. 

Lokakuun viileässä aamussa kylpyläkokemus oli kuitenkin aivan ihana. Toinen lämpimistä ulkoaltaista oli remontissa, mutta toinen oli auki. Aamun ja aamupäivän ihmismäärässä se oli riittävä, mutta puolillepäivin tultaessa ruuhka alkoi altaassa olla melkoinen. Ulkona oli muis ihan oikeaan uimiseen tarkoitettu rata-allas, mutta sen suhteen kuri oli kova: ilman uimahattua altaaseen ei ollut mitään asiaa.

Sisätilojen istuskelualtaat erilämpöisine vesineen olivat käytössä, lisäksi myös saunaosasto. Kaikkein parasta Széchenyissä on kuitenkin ikoninen lämmin ulkoallas, jossa voisi viettää aikaa vaikka shakkia pelaten.  

Jos rahasta ei ole tiukkaa, lillumishetki Széchenyissä rentouttaa ihanasti. Voisin kuitenkin kuvitella, että mieltäkohottavamman kylpemishetken voisi saavuttaa jossakin toisessa kolkassa Unkaria, kylpylässä, joka ei olisi aivan näin turistien ruuhkauttama ja hinnoiltaan yhtä huima.

Aamupäivän lotraamisen jälkeen oli ihanaa kuljeskella Városligetin puistossa isojen puiden alla ja ihmetellä alkusyksyn ruskaa. Puistossa on myös useita erilaisia ravintoloita. Uidessa ja kylpiessä tulee aina nälkä, ja ihan parasta on kunnon mättöruoka. Meidän valintamme oli klassikkoannos uppopaistettua juustoa, majoneesia ja ranet oluttuopin kera. Puistossa olisi ollut mahdollisuus syödä myös toista uppopaistettua unkarilaista herkkua, nimittäin lángosia, mutta sen säästimme myöhemmälle. 

 

Ravintola Hilda, Budapest

 

Kävellessämme Budapestin pimenneessä syysillassa Pestin puolella V kaupunginosassa leveää József Attila utcaa pitkin, vilkaisimme Nádor utcalle ja siellä loistivat kortteliravintola Hildan lämpimät valot niin kutsuvina, että käännyimme, kävelimme ravintolalle ja kysyimme vapaata pöytää. Meitä onnisti, ja jäimme illallistamaan.

Ruokalista oli lyhyt mutta houkutteleva: perinteistä unkarilaista ruokaa, mutta ei selvästikään ihan maalaiskeittiöversioina. Tilasin lécsón eli papupadan/-keiton. Hildan lécsó oli heittämällä kaunein näkemäni, ja myös superherkullinen! Lisäkkeen sai valita parista proteiinista, ja kun tarjolla kasvisversiona oli paprikamausteinen tofu, toki sen valitsin. Ruokaisa ja proteiinikas annos siis! 

Hilda oli tunnelmallinen, rento ja ruokalistaltaan kiinnostava paikka - lämmin suositus tälle siis. Tosin pöytävaraus kannattaa selvästi tehdä, jos haluaa varmistaa syövänsä täällä. 

Jokilaivaristeily, Budapest

Budapestissa on tarjolla lukuisia Tonavan-risteilyjä: joen Pestin-puoleinen ranta on täynnä laivoja, jotka tarjoavat lyhyitä risteilyjä erilaisilla teemoilla. Osa laivoista on selvästi pitkämatkan jokilaivoja, osa taas pysyvästi laiturissa parkissa olevia ravintoloita tai yökerhoja. 

Meidän laivavalintamme osui nappiin ihan sattumalta: valitsimme historiallisen Kisfaludy-laivan ja olimme liikkeellä illansuussa, eli osuimme auringonlaskuristeilylle. Lippu noin tunnin risteilylle maksoi hitusen yli 20 euroa ja sisälsi lasin kuohuvaa, Tokajin jälkiruokaviiniä tai mehua. Laivalla oli pöytiintarjoilu ja matkan aikana sai ostaa lisää juomia oman maun mukaan.

Kaupunki näyttäytyi vedenpinnasta erilaisena kuin maista, ja pimeän laskeuduttua sekä Budan että Pestin puolen hallintorakennukset loistivat iltavalaistuksessaan. Oli kuin olisi astunut postikorttiin. Tunnin kesto oli juuri sopiva, ja risteily oli sykähdyttävä kokemus. 

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa II

 

Alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Anne Kilpi ja Raija Nylander. Aula & co 2025. Lukija Katja Aakkula, Äänikirjana Storytelin kautta, 25 h 49 min.

Nino Haratihsvilin suurromaani Kahdeksas elämä on suomennettu kahtena niteenä. Osa II keskittyy suvun jäsenten vaiheisiin Stalinin kuoleman jälkeen. Paljon kerrotaan laulaja-lauluntekijä Kittyn elämästä ja urasta lännessä, tarkemmin Lontoossa. 

Toista osaa hieman vaivaa se, että kill your darlings -kirjoitusohjetta ei ole noudatettu: tuntuu siltä, että vuosisadan alkupuolella nuoruuttaan ja elämänsä kukkeinta ajanjaksoa viettäneet henkilöt kuten Stasia sen kuin vaan pysyvät hengissä ja ovat muuttuneet muuttumattomiksi, jähmettyneiksi hahmoiksi - he nyt vain ovat sellaisia kuin ovat, ja pikemminkin miljöötä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä, tapettia tapahtumien taustalla.

Romaanin toisen osan rytmi ei ole yhtä onnistunut kuin ensimmäisessä osassa, mutta tarina kantaa silti loppuun saakka, vaikka välillä siinä onkin tyhjäkäyntiä. Koska romaani on laaja - yhteensä yli viisikymmentä tuntia kuunneltuna - oli aikaa myös miettiä, mikä tässä tuntuu kumman tutulta. Ja oivaltaa: tässä on samanlaisia nyky-bestsellerin elementtejä, kuin Hanya Yanagiharan booktokissakin globaalisti trendanneissa tiiliskiviromaaneissa kuten Pienessä elämässä: useampi kuin yksi henkilöhahmo, traumoja, salaisuuksia, kurjuutta ja väkivaltaa, mutta kuitenkin ylempi keskiluokkainen sävy, joka näkyy esimerkiksi ruokakuvauksissa. Mikään ei siis ole liian kurjaa ja ankeaa, vaikka välillä väkivalta onkin brutaalia ja sen seuraukset kattavat koko ihmiselämän, ehkä ylisukupolvisestikin.

Kahdeksannen elämän tarina yltää nykyaikaan ja romaanissa kertojanäänenä toimivaan Nizaan asti. Lopulta kerronta sulautuu nykyhetkeen. Aikajana ja ihmismäärä, jonka romaani kattaa, ja se huima yksityiskohtaisuus, jolla kerrontaa viedään eteenpäin, tekevät vaikutuksen. Euroopan 1900-luvun historian käänteet välittyvät elävinä teoksesta ja niiden yksilötason vaikutukset tulevast elävästi esiin. 

Viihteellisyyttä ja helpostilähestyttävyyttä lisätään kerronnan keinoin. Kun ensimmäistä osaa lukiessani pohdin, onko suklaa maagisen realismin elementti muutoin realistisuuteen pyrkivässä kerronnassa, toisen osan kohdalla käy selväksi, että vastaus on ei. Suklaa on vain lohduttava elementti ja miljöökuvauksen osa. Toisessa osassa suklaa jää päälleliimatuksi motiiviksi, jonka mukaantulo kohtauksiin tuntuu irralliselta lisältä.

Kokonaisuudessaan Kahdeksas elämä on kuitenkin otteessaan pitävä kokemus.

Puolangan pessimismipäivät, Puolanka

 

Puolangan pessimistien tapahtumakalenterissa on säpinää vuoden jokaiselle päivälle, nimittäin Puolangan pessimismipäivät järjestetään joka vuosi 1.1. - 31.12. Tämän tapahtuman tunnelmaa kävimme kokemassa erään lokakuisen illan auringonlaskun aikaan Pessimismitalon pihassa.

Pessimismitalo sijaitsee Puolangan ruutukaavan rajamailla, eli keskustan reunalla. Tietenkään talo ei ollut auki, mutta jo ilmoitustaulun lukeminen on elämys. Mitätön Show -kiertue alkoi kiinnostella, mutta luonnollisestikaan en ole samaan aikaan siellä, missä kiertue kulloinkin on.  

Jo Puolangalle saapuminen on kokemus, sillä saapujan ottavat vastaan tienvarren taulut tyyliin "Oletko eksynyt? Seuraavana Puolanka".

Kivi, paperi, sakset @ Kiasma, Helsinki

Kiasman kokoelmänäyttelyssä Kivi, paperi, sakset on esillä Kansallisgallerian teoksia 1970-luvulta nykypäivään. Näyttelyssä on hyvinkin monenlaisia teoksia - tässä muutama subjektiivisesti huomion herättänyt teospoiminta.

 

Ari Pelkosen Transforms (2023) on yksinkertaisuudessaan oivaltava. Taulun silkkipaperit näyttävät ihan samanlaisilta arkeilta, joita aikanaan sai ostaa Tiimarista. Niissä on kuitenkin laveerattu värivaikutelma, ja kokonaisuus näyttää elävältä, liikkuvalta ja liehuvalta.

 

Eeva-Mari Haikalan videoperformanssi Mist (2009) on häiritsevä - ja siksi kiinnostava. Teoksen kuvauksessa kerrotaan, että videolla "taiteilija seisoo ja katsoo suoraan kameraan, kun sumutinpulloista suihkutettava vesi hiljalleen kastelee hänet". Tasan näin videolla tapahtuu. Esittelyteksti ohjaa tulkitsemaan performanssia kannanottona savusumujen lisääntymiseen ilmansaasteiden myötä. Naisesta ja märästä valkeasta t-paidasta minulle tulee kuitenkin mieleen ysärin miss wet t-shirt -tyyppiset yökerhojen ohjelmanumerot ja vaahtobileet. Aika on muuttunut.

Maria Dunckerin teokset Kansallispuvut III ja IV hyödyntävät oivaltavasti ja kiinnostavasti muovipusseja ja sikäli ovat samalla kulutuskriittinen kannanotto. Puvuista tulee kuitenkin assosiaatio - sekä niiden estetiikan että varsinkin myös materiaalin näkökulmasta - kuinka mahtava festarointiasu tuollainen olisi mutakeleillä! 

 

Näyttelyn hauskin teos on Jacob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellinen maailma (2009). Tästäkin teoksesta syntyy assosiaatio Tiimari-shoppailuun. Teos koostuu värikkäistä pitkistä katosta roikkuvista nauhoista, jotka muodostavat ehkä muutaman neliömetrin kokoisen alan, jonka sisään voi mennä. Kaikki lettinauhoja käyttäneet havaitsevat heti, että kyse ei ole silkkinauhoista, vaan edullisemmista tekokuituisista, muovisen oloisista nauhoista. Nauhojen kosketteleminen tuottaa kuitenkin nautintoa, ja nauhakuution sisään asteleminen tuottaa yllättävänkin pian myös ahdistavan kokemuksen, kun näkyvyys on nolla ja joka suunnassa on vain lisää värikkäitä nauhoja. Kokemuksellisuudessaan teos on antoisa ja oivaltava!