Karla Malm: Lux

"Viimeiset juhlat juhlitaan Barcelonassa."

Like 2022. 332 s.

Karla Malmin esikoisromaani Lux kertoo nuoruudesta, valinnoista, ystävyydestä ja rakastumisesta. Romaanin päähenkilö on Iiris, yksinhuoltajaäidin espoolaistyttö, joka aloittaa lukion Kallion lukiossa. Iiris ei tunne uudesta koulustaan ketään, mutta heti ensimmäisenä koulupäivänä, ennen koulun alkua tupakkakallioilla koulun edessä, hän tutustuu Ässään. Ässä on räväkkä punkkarityttö, joka tarttuu heti Iiriksen kädestä kiinni, ja käsi kädessä he astelevat kouluun.

Romaanin kerronta suodattuu Iiriksen läpi. Ässä saa äänen päiväkirjamerkintöjensä kautta. Lukiovuodet sijoittuvat vuosiin 2006-2009, ja lisäksi romaanissa on aikuisuuden aikataso, vuosi 2017. Lux kuvaa nuoruutta aidosti: Iiris on epävarma ja etsii paikkaansa, Ässä vaikuttaa itsevarmalta ja jännittävältä hahmolta. Lukionaloitussyksy kuluu pitkälti juhliessa ja lintsatessa, ei lainkaan siten, kuin Iiris olisi ajatellut lukion aloittavansa. Iiriksen ja Ässän suhde kääntyy ystävyydestä seurustelusuhteeksi, ja sen käänteen myötä asiat monimutkaistuvat - ei ehkäpä itse seurustelemisen vuoksi, vaan sen, millaisesta seurustelusuhteesta on kyse ja mikä kaikki siihen heijastuu. 

Ässä asuu 16-vuotiaana itsenäisesti Piritorin laidalla yksiössä, Iiris puolestaan kaksin äitinsä kanssa melko alkeellisessa omakotitalossa Espoossa. Iiris rakastuu Ässään hullulla ja hurmaantuvalla tavalla - ja samanaikaisesti hän ripustautuu Ässään, on riippuvainen tästä ja kokee tarvetta pelastaa Ässän. Ässä puolestaan reagoi Iirikseen vuoroin lähentyen, vuoroin välttelevästi. 

Luxista välittyy nuoruuden kokemus ja se, kuinka vähän ehkä osaamme katsoa itsemme ulkopuolelle, muita, muiden kokemuksia ja elämää, tai kuinka vähän näemme, vaikka luulisimmekin katsovamme. Iiris ja Ässä ovat hahmoja, joita ei selitetä tyhjiin, vaan he elävät elämäänsä ja tekevät sellaisia ratkaisuja kuin tekevät. Heillä on erilaiset lähtökohdat ja heihin kohdistuu erilaisia odotuksia. 

Luxista tulee toisaalta Kallion päihdesekoiluineen mieleen Silja Liukkosen Vippi-ihmisiä, toisaalta nykyaikaan uudelleenkirjoitettu Anja Kaurasen Sonja O. kävi täällä, joka mainitaan myös romaanin lopussa Sitaatit ja viittaukset -osiossa. Vahvimpina pohjateksteinä romaanille ovat Marguerite Durasin romaanit Rakastaja ja Pohjoiskiinalainen rakastaja (joista itse en jälkimmäisen olemassaoloa edes tiennyt), ja Ässän hahmolle tärkeä elokuva Virgin Suicides.

Lux saa miettimään elämänvalintoja ja sitä, kuinka vähän ja kuinka paljon niihin vaikuttaa ihmisen oma tahto.

Rachel Cusk: Toinen paikka

"Olen kertonut sinulle, Jeffers, että tapasin kerran paholaisen junassa kotimatkalla Pariisista ja että tuon tapaamisen jälkeen pahuus, joka yleensä uinuu pinnan alla, työntyi esiin ja ryöpsäytti itsensä kaikille elämänalueille."

S&S 2021. Alkuteos Second Place, 2021. Suom. Kaisa Kattelus. 184 s. Nextoryn e-kirja.

Rachel Cuskin romaani Toinen paikka on viipyilevä, pieniin tapahtumiin keskittyvä romaani, joka osoittaa, kuinka suuria asioita pienen näköiset tapahtumat kantavat mukanaan ja kuinka järisyttävä merkitys niillä voi elämälle olla.

M on romaanin päähenkilö, nainen, joka asuu rakastamansa Tony-nimisen miehen kanssa marskimaalla, Tonyn omistamassa paikassa. Paikassa on päätalo ja "toinen paikka", toinen talo, johon M. ja Tony majoittavat taiteilijoita. Romaanin henkilögalleriaan kuuluu M:n ja Tonyn lisäksi M:n tytär Justine ja tämän miesystävä Kurt, jotka tulevat vierailemaan marskimaalle, sekä M:n "toiseen paikkaan" kutsuma kuvataiteilija L, joka tuo yllättäen mukanaan nuoren naisen, Brettin.

M on nähnyt L:n näyttelyn Pariisissa ja taulut ovat koskettaneet häntä syvästi: hän alkaa käydä kirjeenvaihtoa L:n kanssa ja kutsuu L:n marskimaalle. Ensin vaikuttaa, että L ei kuuluisuudeltaan ja jetset-elämältään ehdi paikalle, mutta yllättäen hän saapuukin Brett mukanaan, ja he asettuvat taloksi "toiseen paikkaan". L:n saapuminen ei ole sellainen kuin millaiseksi M on sen kuvitellut: L vaikuttaa töykeältä ja etäiseltä, hän on ottanut kutsumattoman vieraan eli Brettin mukaansa, ja hän käyttäytyy kulmikkaasti, lähes töykeästi eritoten M:ää kohtaan. M päättää kuitenkin antautua kohtaamiselle L:n kanssa, toteutuipa se sitten miten tahansa, sillä M tuntee outoa vetoa, viehtymystä tai tuttuutta L:n kanssa, ja odottaa L:n saavan aikaan jonkin muutoksen elämässään ja itsessään, muutoksen, jota hän kaipaa ja tarvitsee.

"Sittemmin olin tajunnut, miten naiivia oli olettaa että muut ihmiset noin vain antaisivat minun muuttua, kun muutokset vaikuttivat heidän omiin etuihinsa", M kuitenkin myöhemmin oivaltaa - mutta L:n ja Brettin saapuminen marskimaalle muuttaa asioita vääjäämättä. M päättää heittäytyä tapahtumien vietäväksi ja luopua vastuusta: "Mutta kerrankin ajattelin, että hoitakoon joku muu tämän! Ja sillä tavalla me menetämme oman kohtalomme hallinnan."

Romaanissa M pohtii jonkin verran myös suhdettaan tyttäreensä Justineen ja lapsuuteen ylipäätään: 

"Minun oli vaikea alistua siihen todellisuuteen, että juuri kun on toipunut omasta lapsuudestaan, päässyt lopulta kiipeämään sen kuilusta ja saanut ensimmäisen kerran tuntea auringon kasvoillaan, paikka auringossa pitääkin luovuttaa vauvalle ja joutuu itse ryömimään taas kuiluun, uhrautumisen kuiluun, jotta lapsi ei ikinä joutuisi kärsimään niin kuin äitinsä!"

"- - mutta loppujen lopuksi tärkeintä on että he [lapset] onnistuvat lähtemään ulos maailmaan ja pysymään siellä. Uskon, että he itse tietävät tämän paremmin kuin kukaan."

M:n suhde Justineen on osin etäinen ja ihmettelevä: hän on eronnut vaikeasta suhteesta Justinen isään Justinen ollessa pieni, ja isä on pyrkinyt erottamaan äidin ja tyttären toisistaan. Pohdintaan äiti-lapsisuhteesta liittyy pohdinta ylipäätään rakastamisen vapaudesta ja vapaudesta itsessään: "Tonylla ei ole biologisia lapsia eikä verisukulaisia, ja niinpä hän on vapaa rakastamaan ketä haluaa."

L:n ja Brettin läsnäolo vaikuttaa koko M:n perheeseen. Brett, nuori, menevä ja näyttävä nainen, saa Justinen heräämään uudella tavalla eloon. Justine lakkaa pukeutumasta säkkimäisiin vaatteisiin, alkaa hassutella Brettin kanssa ja ottaa etäisyyttä miesystäväänsä Kurtiin, jota hän on aiemmin pyrkinyt miellyttämään ja tavallaan jopa palvelemaankin. 

Kurt huomaa Justinessa tapahtuvan muutoksen ja reagoi siihen L:n yllyttämänä tai kannustamana siten, että hän päättää itsekin ikään kuin ryhtyä taiteilijaksi: hän ostattaa nivaskoja paperia ja hienoja kyniä, pukeutuu kirjoitustakkiin ja -hattuun ja vetäytyy yhteen talon huoneista kirjoittamaan kuin romantiikan ajan taiteilija konsanaan. 

Kurt kirjoittaa ja kirjoittaa, ja eräänä iltana kaikki kokoontuvat päätaloon, Justine musisoi ja Kurt lukee kirjoittamansa tekstin. Kurt on kirjoittanut paksun pinon tekstiä, ja kun M sekä muut tajuavat, että hän aikoo lukea koko tekstin alusta loppuun, M tyrmistyy ja lamaantuu täysin. Tekstin lukemisessa kestää tunnin ja kahden väliltä, kaikki kuulijat vaipuvat kooman kaltaiseen lamaannuksen tilaan ja Tony on nukahtanut. Kun teksti on lopulta luettu, huoneeseen lankeaa hiljaisuus ja M miettii tuskaisesti, miten ihmeessä tekstiä voisi kommentoida, koska on pakko sanoa jotakin, hiljaisuus on rikottava. Lopulta taitelija L rikkoo piinaavan hiljaisuuden: "'Se on aivan liian pitkä', hän  sanoi hiljaisella, kiireettömällä äänellään."

Kaikki kuulijat ovat eittämättä samaa mieltä L:n kanssa. M ajattelee: "Arvasin, ettei Kurt ollut tullut kantaneeksi huolta tekstin pituudesta - päinvastoin, hän oli luultavasti pitänyt sitä merkkinä siitä että kaikki sujui hyvin!" 

Seuraa dialogi Kurtin ja L:n välillä: "'Sen on pakko olla pitkä', hän [Kurt] sanoi aika jäykästi. 'Mutta nyt se on ohi', L sanoi. 'Miksi siis, miksi sen pitää viedä paljon aikaa?' 'Tarina etenee näin', Kurt sanoi. Hän näytti hämilliseltä. 'Tämä oli vasta ensimmäinen osa.' L kohotti kulmiaan ja hymyili vähän. 'Mutta minun aikani kuuluu minulle', hän sanoi. 'Kannattaa miettiä, mitä pyytää ihmisiä kestämään.'"

Välikohtaus tekee näkyväksi sen, millainen vaikutus L:llä on elämään marskimaalla. 

L näyttäytyy toisaalta tarkkanäköisenä, toisaalta hyvin itsekeskeisenä ja lyhytnäköisenä. Tämä tulee näkyväksi esimerkiksi L:n suhtautumisessa Tonyyn, joka edustaa aivan erilaista ihmistyyppiä:

"Hän ei tuntunut tajuavan, että Tony omisti tämän maan ja sai tehdä täällä mitä halusi, ja luulen ettei hän tajunnut sitä siksi, että hänen käsityksensä omistamisesta piti sisällään joukon peruuttamattomia oikeuksia, jotka liittyivät häneen itseensä. Hänen omaisuuttaan oli hänen omaa persoonaansa säteinä ympäröivä kehä; sitä oli se ympäristö jossa hän sattui kulloinkin olemaan."

L:n oleilu "toisessa paikassa" saa yllättäviä käänteitä ja se muuttaa kaikkien romaanin henkilöhahmojen elämää ja heidän välisiä suhteitaan. Romaanin loppupuolella M kysyy Tonylta "Luotitko sinä häneen?" uskoen, ettei Tony ollut koskaan luottanut L:ään. Tony vastaa: "Ainoastaan villieläin ei luota kehenkään."

Toinen paikka käsittelee siis hyvinkin suuria teemoja, jotka vaikuttavat näennäisen pienten tapahtumien taustalla: luottamusta, muutoksen halua, identiteettiä, elämän tarkoitustakin. 

Romaanin loppusanoissa Cusk kertoo Toisen paikan olevan velkaa teokselle Lorenzo in Taos, joka on vuonna 1932 julkaistu muistelmateos, jossa Mabel Dodge Luhan kertoo D. H. Lawrencen oleskelusta  luonaan Taosissa New Mexicossa. 

Carmen Mola: Purppuraverkko

"Nainen odottaa autossa kiinnittämättä huomiota jouluisiin näkymiin."

Like 2021. Alkuteos La Red Púrpura. Suom. Einari Aaltonen. 390 s. Nextoryn e-kirja.

Viime vuonna lukemani Carmen Molan Verimorsian oli yksi koukuttavimpia dekkareita, jonka olen lukenut, ja se päättyy niin tehokkaaseen koukkuun, että kun huomasin jatko-osan, Purppuraverkon, ilmestyneen, luin sen saman tien.

Purppuraverkko alkaa siitä, mihin Verimorsian päättyy, ja tapahtumien vyöry alkaa heti ensi sivuilta. Poliisin erikoisryhmä TAR:in johtaja Elena Blanco alkaa selvittää tapausta, johon liittyy ihmiskauppaa, kidutusta, internetin pimeimpiä puolia sekä keskeisesti myös hänen henkilökohtainen elämänsä.

TAR-ryhmän jäsenien henkilökuvaus on kenties stereotyyppistä, mutta hahmoista on tehty varsin pienin piirroin persoonallisuuksia. Elenan keskittymistä työhönsä romaanissa kuvataan esimerkiksi seuraavasti:

"Elena ei ole kuitenkaan mikään avioliittoneuvoja, hän on komisario, poliisi. Hänen tehtävänsä on estää, ettei joku toinen tyttö koe samaa kohtaloa kuin tummaverinen tyttö edellisenä yönä. Pojan vanhempien elämä ja pärjääminen eivät ole hänen murheitaan"

Purppuraverkossa, kuten Verimorsiamessakin, kuvataan paikoin niin ällöttävää väkivaltaa, että joitain kohtia tekee mieli vain silmäillä ohi. Juoni on kuitenkin niin koukuttava, että tätäkään teosta ei tee mieli laskea käsistään. Molemmat dekkareista on kirjoitettu draamallisessa preesensissä, mikä tuo lukukokemukseen intensiteettiä.

Jia Tolentino: Trikkipeili - Ajatuksia aikamme itsepetoksesta

 

Into 2022. Suom. Aura Nurmi. Alkuteos Trick Mirror: Reflections on Self-Delusion. Nextoryn äänikirja, 12 h 1 min.

Jia Tolentinon esseet ovat kiinnostavaa kuunneltavaa. Teos alkaa mediakriittisillä esseillä, joissa käsitellään esimerkiksi tosi-tv:tä ja internetiä, ja loppupuolen esseet keskittyvät naisen aseman käsittelemiseen ja esimerkiksi amerikkalaiseen hääkulttuuriin. Uskonto ja kirjoittaminen ovat tavalla tai toisella läpäiseviä teemoja kokoelmassa.

Tolentino kirjoittaa ilmiöistä kriittisesti ja myös itsekriittisesti, ja esseissä näkyy yleissivistys.

En uskoisi sanovani tätä, mutta olisin toivonut lukijan lukevan teoksen hieman hitaammin: artikulaatio on kyllä selvä, mutta kuuntelijana en ihan ehdi prosessoida kaikkea kuulemaani tällä lukutahdilla. Kenties täytyy vielä palata teoksen äärelle kirjallisessa muodossa.

Iida Rauma: Hävitys: tapauskertomus

 

"A sanoi, että niihin aikoihin hänen tavakseen oli tullut juosta öisin."

Siltala 2022. 370 s. Nextoryn e-kirja.

Iida Rauman romaani Hävitys on kauhea romaani. Alaotsikko "Tapauskertomus" vain lisää romaanin kauheutta. Hävitys on todella raskas lukukokemus, mikä liittyy sekä romaanin aiheeseen että tapaan, jolla romaani on kirjoitettu. Hävitys on ikään kuin päättymätön päähenkilö A:n monologi, jota katkotaan lähinnä johtolauseella "A sanoi", tai paikoin dialogilla.

Kaikesta edellä sanotusta huolimatta Hävitys on äärimmäisen tärkeä ja upeasti kirjoitettu romaani.

Hävitys kertoo koulukiusaamisesta - tai kuten romaani itsekin kommentoi, koulukiusaaminen on vähättelevä sana, ja osuvampaa olisi puhua esimerkiksi (koulu)väkivallasta. Romaanin päähenkilö on A. Romaanin ensimmäinen osa sijoittuu nykyaikaan, jossa A on historianopettajana turkulaisella yläasteella. Myös Turku ja sen historia ovat tärkeässä roolissa romaanissa. A:n elämä on ankeaa ja onttoa. Hän lähinnä käy töissä (missä hän vaikuttaa vihaavan kollegojaan lukuun ottamatta erästä vanhaa historianopettajaa, joka on romaanin ainut lämmin hahmo; vihaavan koulua laitoksena ja vihaavan itseään, sillä hän ei jaksa lainkaan pitää huolta itsestään, mikäli neuroottista juoksemista ei tällaiseksi lasketa).

Yllättäen eräällä yöllisellä juoksulenkillään hän kohtaa lapsuuden luokkatoverinsa Iran, ja kohtaaminen Iran kanssa alkaa vainota häntä: hänelle syntyy pakkomielle etsiä Ira käsiinsä. Tähän saakka romaanin kerronta säilyy realistisena.

A:n löydettyä Iran kerronta etääntyy realismista, ja täytyy sanoa, että tämä on upeasti toteutettu romaanissa. Kohtaaminen Iran kanssa johtaa lapsuuden rajun koulukiusaamishistorian muistojen läpikäymiseen. Tässä kohdin romaanin juoni saa trillerimäistä intensiteettiä, enkä ole koskaan lukenut yhtä todenmukaista kuvausta kiusaamisen dynamiikasta ja kokemuksesta kuin mitä Hävitys pitää sisällään. 

Hävitys tekee näkyväksi sen, kuinka institutionaalisesta ilmiöstä oikein on kysymys ja kuinka kiusattu itsekin sisäistää häneen kohdistuvan vihan itsevihaksi. Tämä tehdään mielestäni hienosti näkyväksi Iran hahmossa. A vihaa ja halveksuu Iraa, mutta kuitenkin kokee pakkomielteisen tarpeen löytää Ira törmättyään tähän sattumalta. 

Ensimmäisessä osassa lukijalle jää mielikuva, että Ira on todellinen menneisyyden luokkatoveri, mutta toisessa osassa lukijalle herää epäily siitä, mikä Ira oikein on. Lopulta nimenomaan kerronnan realismista etääntymisen ansiosta syntyy pikemminkin vaikutelma, että Hävityksessä on kyse siitä, että päähenkilö käy läpi elämäänsä eniten ja traumaattisimmin vaikuttaneen elämänvaiheensa, peruskoulun, ja muistot läpi käymällä on valmis kohtaamaan itsensä eri puolet - myös ne, joita häpeää eniten tai joita on itsekin oppinut vihaamaan - ja sitä kautta olemaan valmis rakentamaan itsestään hiljalleen eheän, kokonaisen ihmisen, millaisista ikinä rakennuspalikoista tuo ihminen sitten koostuisikaan.

Kun raskaan romaanin on lopulta saanut luettua, teos vetää lukijaansa vielä kerran nyrkillä päin näköä. Lopussa on nimittäin kuvaliite. Mustavalkokuva 1990-lukulaisesta ala-asteen kuorosta (kuorolaisten silmien edessä huomaavainen musta palkki), jonka luokkaretki Hiidenmaalle on kiusaamisen draaman kaaren huippu (vaikka ei kiusaaminen tietenkään siihen loppunut), mustavalkokuvia lapsen käsialalla kirjoitetuista päiväkirjan sivuista, joiden sisältö on lukijalle jo tuttu romaanin tapahtumista... 

Että huh huh. En tiedä, kuinka jaksoin lukea Hävityksen näin pandemian ja Ukrainan sodan keskellä, mutta eipä tällaiselle romaanille varmaan koskaan ole sopivaa hetkeä tulla luetuksi. Ja lukijan rooli on kuitenkin niin paljon helpompi kuin kirjailijan - en voi muuta kuin kunnioittaa Iida Raumaa kirjan kirjoittamisesta, ja kirjan luettuani ymmärrän hänen haastatteluissaan antamiaan kommentteja Hävityksestä - että aiemmat romaanit olivat vain sormiharjoituksia. En pitänyt tästä kirjasta yhtään, mutta toisaalta tuntuu kummalliselta ajatella, että joku voisi pitää. Hävitys saa ajattelemaan sitäkin, että erinomaisen kirjan kriteerinä ei voi olla se, että lukija pitää teoksesta.

Romaanissa Ira on kirjailija (henkilöhahmon nimellä tunnutaan viitattavan itse asiassa aika suoraankin sekä omaelämäkerrallisuuteen että siihen, että kyseessä on A:n minuuden osa, ei oma, itsenäinen henkilöhahmonsa), joka kärsii writer's blockista kirjoittaessaan omaelämäkerrallista kirjaa, jota hän itse kommentoi näin:

"Ja sit sitä alkaa tietty miettii et mitä muutakaan se mun romaaniviritelmä on ku joku ylimittane vihakirje, et pitäiskö seki ehkä polttaa ja voiskoha olla et just siks mun kustantamoo ei nii hirveesti kiinnosta."

A on vihainen Iralle kirjoittamisesta ja kieltää tätä ehdottomasti kirjoittamasta yhtään mitään hänestä itsestään tai hänen (kiusaamis)muistoistaan, mihin Ira ei tietenkään suostu. Ira on itsekin tietoinen oman tekstinsä raskaslukuisuudesta:

 "Ja tajuunhan mä et on se vähä raskasta lukee semmosta toivotonta suossa tarpomista ku mikään ei mee paremmaks vaa ain vaa pahemmaks, et myötätunto on työläs tunne eikä kukaan sitä loputtomiin jaksa pinnistää... Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo. Et mitä vitun onnenhetkii on jollai tuotantoeläimellä? Et iha varmaan jonku labrarotan tunnelin päässä pilkistää valo. Et onkse sit niinku siäl luokkikses et koskaan ei oo oikee hetki ku ain saattaa Anskul tulla vähä paha mielieikä Anskul saa tulla vähä paha mieli niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli tai jos tulee niin ainaski sen pitäis olla semmosta ylentävää Romeo ja Julia tyyppistä pahaa mieltä et vaiks kaikki päättyiski kuolemaan niin sitä ennen koettiin kummiski rakkaus ja sankaruus ja oltiin nuorii ja kauniita, semmosta kunnon itkupornoo et pääsis lukija hirvitteleen et oi voi ku oli outo ja onneton tyhmä koulukiusattu raukkaparka mut kiva et se sit kummiski reipastus ja sai apuu." 

Yllä lainattu katkelma mielestäni on Hävityksen poetiikan perustelu, ja kuten aiemminkin toin esiin, kuvatun ilmiön ja sen vaikutusten esittämisessä erittäin toimiva ratkaisu. Menneisyyden hirveyksien kohtaaminen ei ole A:lle helppoa, ja ihmistä sitovaa ajallisuutta kommentoidaan merleaupontymaisesti:

"Näytön hohteen pistellessä silmiään hän olisi halunnut painaa naisen takaisin sinne, mistä tämä oli tullut, vuosituhannen vaihteen takaiseen hämärään, mutta vuodet, kuten sanottu, olivat huijausta, sen A oli oppinut työssään historianopettajana, juuri puhe vuosista sai ihmiset uskomaan, että asiat tapahtuivat tiettynä hetkenä ja olivat sitten ohi."

Kaikki ajat tuntuvat siis olevan yhtäaikaisesti läsnä, menneisyys ei jää menneisyyteen vaan on koko ajan tässä, ja tulevaisuuskin romahtaa jatkuvasti nykyhetkeen, mikä näkyy ei niinkään yllä olevassa sitaatissa, vaan koko siinä tapahtumasarjassa, joka alkaa siitä, kun A astuu Iran ovesta sisään.

Koska Hävitys on "tapauskertomus", näkökulma on tiukasti kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa. Koulua instituutiona kritisoidaan rajusti, ja syystäkin. Romaanissa on hyödynnetty paljon lähteitä (lopussa on myös lähdeluettelo), mikä tuo mukaan moniäänisyyttä. Koulun metodeja puuttua kiusaamiseen (tai väittää puuttuvansa kiusaamiseen) ivataan avoimesti:

"Kiusatuksi joutumisen riskiä lisäävät esimerkiksi ulkoinen olemus (poikkeava ruumiinrakenne kuten lihavuus tai laihuus, motorinen kömpelyys), tai tietynlainen temperamentti (arkuus, vetäytyvä käyttäytyminen tai toisaalta "räjähtämisherkkyys" provosoitaessa). Kaikkein selkeimmin kiusatuksi joutumista ennustavat arkuus, epävarmuus ja huono itsetunto, kirjoitti KiVa-kouluhanketta johtava psykologian professori kirjassaan Koulukiusaamiseen puuttuminen: Kohti tehokkaita toimintamalleja vaivautumatta kertomaan, miten tämä oli erottanut väkivallan syyt seurauksista, ja olisi voinut kuvitella, ettei häpeä voisi käydä pahemmaksi, A sanoi, mutta se kävi, sillä 2010-luvulla ne todellakin tarttuisivat perinnöllisyystieteisiin, KiVa-professorille myönnettäisiin 2,5 miljoonan rahoitus haastavien koulukiusaamistapausten tutkimiseksi muun muassa molekyyligenetiikan keinoin - -."

...ja ivaaminen on myös perusteltua. Kuitenkin romaanin raskaslukuisuutta lisää se, että päähenkilön kiusaamiskokemuksesta käsin näytetään, kuinka mätä ja toimimaton systeemi on, ja niin systeemi kuin (aikatason nykyisyydessä olevaa historianopettajakollegaa lukuun ottamatta) sen edustajatkin, käytännössä opettajat, näytetään läpeensä huonoina tai pahoina. Tästä esimerkkinä sitaatti opettajien perverssistä mielivaltaisuudesta:

"A oli kyllä nähnyt, miten opettajat kiihtyivät ja kiihottuivat, kun tuli aika jaella arvosanoja, ja mitä täydellisemmin ne projisoivat omat mieltymyksensä ja ennakkoluulonsa oppilaiden todistuksiin, sitä raivoisammin ne puolustivat erehtymättömyyttään, ikään kuin niillä olisi ollut jumalainen valta määrätä hyvästä ja pahasta, todistusten totalitariteetti, luokanopettajain hirmuhallinto, A sanoi."

...ja kaksi sitaattia opettajaopiskelijoiden naiivista, omahyväisestä ulkokultaisuudesta:

"Mutta yliopisto oli osoittautunut uudeksi yläasteeksi. Kaikki ne keskenkasvuiset ja kilpailuhenkiset poliittisen historian opiskelijat, jotka oli yllättäen sysätty aikuiselämään pois vanhempiensa valvonnasta, äkillisestä itsenäisyydestään kiihdyksissä ja sekopäisinä kuin joukko turkistarhasta vapautettuja minkkejä, A sanoi, täynnä hirvittävää tuhovoimaa ja kauhua, kasvatustieteilijöistä puhumattakaan, A sanoi, Luoja paratkoon kasvatustieteilijöitä..."

"Koko opiskeluaikansa hän oli käynyt samassa ruokalassa ja kurssikirjastossa tulevien opettajien kanssa, oli salakuunnellut niiden keskusteluja, tarkkaillut niiden eleitä, argumentoinut mielessään pedagogisista periaatteista silloin harvoin, kun ne sattuivat sellaisista puhumaan. Läpikotaisin kuuliaisia, läpikotaisin heteroseksuaaleja, lähes poikkeuksetta vailla oppimis- tai keskittymisvaikeuksia tai muitakaan ominaisuuksia, jotka niin monesti tekevät koulunkäynnistä tuskaa, juuri sellaisia keskiluokkaisia ja keskinkertaisia olentoja, jotka kuvittelevat keskiluokkaisuuden ja keskinkertaisuuden olevan hyveitä sinänsä, homogenisoidun kevytmaidon ihmisvastine, A sanoi, tasalaatuista ja taipuvaista aiheuttamaan ilmavaivoja. Aina valmiina vahtaamaan toisiaan ja sanktioimaan niitä, jotka luokittelivat poikkeaviksi. Siististi meikattuja naamoja, huomiota herättämättömän värisiä puseroita, farkkuja ja polvipituisia hameita. Kuin joku Sokoksen kuvasto vuodelta 2007, A sanoi."

Ja kyllä, ymmärrän, että kritiikkini romaanin näkökulmarajauksesta, siitä, että se on niin kiinni päähenkilön kokemusmaailmassa, voidaan argumentaatioltaan laittaa suoraan samaan laariin kuin "not all white", "not all russians", "not all male" ja niin edelleen (toisin sanoen se voi näyttäytyä kommenttina, joka esittää sumutushankisen vaatimuksen siitä, että joo, kiusaaminen on hirveen tärkee asia mutta eikö pitäisi puhua näistä muistakin tärkeistä asioista tässä samassa...), ja sinne se sikäli kuuluukin, kun tarkastellaan romaanin kompositiota. Mutta paitsi että Hävitys on raskas lukukokemuksena, siitä (päähenkilön katharsiksesta huolimatta) jäi lannistunut ja paska olo (minkä romaani itse olikin jo ennakoinut: "niinku jolleki keskiluokkasen turvallista elämä viettäneel lukijal ei saa tulla vähä paha mieli..."): Koulu on paska, yhteiskunta on paska ja tälle paskalle ei ole tehtävissä yhtään mitään. 

Jos kaipaa elämäänsä toivoa siitä, että maailman pahuuksiin voi vaikuttaa, tai uskoa siihen, että ihmisessä kenties on hyvyyttä, on luettava jokin muu kirja kuin Hävitys. Sillä "Ei hän pelännyt olevansa huono opettaja, A sanoi, hän tiesi olevansa aivan yhtä keskinkertainen ja kyllästynyt kuin suurin osa muista". (Ja tämänkin toivoon liittyvän päätelmän romaani itse on jo ennakoinut ja esittää sille myös pätevän vastaväitteen: "Mut jos on meijä kouluajoist vähä raskasta lukee nii on niit kans vähä raskasta elääki ja väkisin sitä alkaa miettii et onks kirjallisuuden tehtävä sit kirjottaa vaa niist joil on toivoo.")

Ehkäpä tällainen institutionaalinen väkivalta, jota Hävitys kuvaa, syntyy nimenomaan suljetuissa yhteisöissä, joita esimerkiksi peruskoulun luokat edustavat, sillä suljetuissa yhteisöissä kerran muodostunutta ryhmädynamiikkaa voi olla vaikeaa, kenties mahdotontakin purkaa. Voidaan pohtia, onko samanlaisia suljettuja yhteisöjä yhteiskunnassamme muualla kuin peruskoulun luokkajärjestelmässä - vankilaakaan en laskisi aivan tämänkaltaiseksi yhteisöksi, sillä vankilassa vankeusajat kuitenkin vaihtelevat, peruskoulussa jokainen on 6 + 3 vuotta. 

Luokatonta lukiota on kritisoitu siitä, että siellä "luokkahenkeä" tai "ryhmähenkeä" ei pääse syntymään, kun ryhmien kokoonpanot vaihtelevat jatkuvasti. Ehkä luokattomuuden hyvänä puolena on kuitenkin se, että yhtä betonotuneita sosiaalisia asetelmiakaan ei pääse syntymään, vaan kokoonpanojen muuttuminen tuo mukanaan myös jossain määrin vapautta ja tilaa hengittää. Yliopistossa tämä liikkuvuus oman kokemukseni mukaan lisääntyi entisestään, ja työelämän yhteisötkin ovat mielestäni vähemmän jähmeitä kuin luokat peruskoulussa. Työelämässäkin toki on aivan samanlaisia kiusaamiskuvioita kuin Hävityksen kuvaamassa peruskoulussa, mutta toisaalta ihmiset ovat aikuisia ja vapaita vaihtamaan työpaikkaa - peruskoulua ei noin vain vaihdeta, ja sitä on aikansa lusittava paikassa tai toisessa, tavalla tai toisella.

Ja ehkäpä siksi "kiusaamiseen on niin vaikeaa puuttua" koulussa, että kyse ei ole yksilötason ilmiöstä (minkä Hävityskin näyttää kritisoidessaan esimerkiksi KiVa-koulua) eikä edes ryhmäilmiöstä, vaan institutionaalisesta ilmiöstä, järjestelmän ongelmasta. Pitäisikö nykyisen muotoinen koululaitos siis purkaa kokonaan, jos oikeasti haluaisimme yhteiskuntana "puuttua kiusaamiseen"? Hävitys osoittaa koko sen retoriikan ja diskurssin onttouden, jolla kiusaamisesta ja siihen liittyvistä ilmiöistä koetetaan edes keskustella, mikä tulee esiin esimerkiksi A:n pohdinnassa "Hänestä erilaisuuden ymmärtäminen kuulosti siltä kuin ymmärtäjät itse olisivat jollain mystisellä tavalla samanlaisia ja normaaleja - -", joka tekee toiseuttamisen mekanismia näkyväksi.

Kaiken kaikkiaan Hävitys on vaikea ja järkyttävä romaani, ja samalla erittäin vaikuttava, vahva ja äärimmäisen hienosti kirjoitettu. 

Rutger Bregman: Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa

 

Atena 2020. Suom. Mari Janatuinen. Alkuteos De meeste mensen deugen. Nextoryn äänikirja, 15 h 27 min.

Rutger Bregmanin tietokirja Hyvän historia - Ihmiskunta uudessa valossa on teos, joka antaa erilaista ja tarpeeseen tulevaa perspektiiviä maailmaan ja ihmiseen tlanteessa, jossa vuosien koronapandemian jälkeen mediatilan täyttää Ukrainan sota.

Bregman keskittyy teoksessaan kumoamaan teorioita, tutkimuksia ja ajatusmalleja ihmisen luontaisesta pahuudesta. Teos on kirjoitettu havainnollistavasti ja konkreettisesti ja sisältää esimerkkejä niin kirjallisuudesta, historiasta kuin psykologiastakin.

Noora Vallinkoski: Perno Mega City. Lähiöromaani.

"Äidin viimeinen ateria oli Fazerin sininen maitosuklaalevy."

Atena 2018. Nextoryn e-kirja. 331 s.

Noora Vallinkosken esikoisromaani Perno Mega City on omaääninen ja vetävä romaani 1990-luvun lähiöperhe-elämästä. Romaanin perhedynamiikka jää mietityttämään pitkäksi aikaa, mutta toisaalta mukana on niin paljon absurdia, mustaa huumoria, että romaani ei ole lainkaan raskas lukukokemus.

Romaanin kerronta suodattuu perheen tyttären näkökulmasta, mutta kertoja on vapaa liikkumaan ajassa ja paikassa kuin myös henkilöhahmosta toiseen. Keskiössä on pitkälti äiti-tytärsuhde, mistä kertoo esimerkiksi romaanin aloitusvirke, jonka olen nostanut esiin postaukseni alussa. Romaanin prologi kertoo hetkestä, jolloin (vielä syntymättömän) tyttären äiti harkitsee itsemurhaa. Äidin elämä ja elossa pysymisen tarkkaileminen määrittääkin pitkälti tyttären omaa elämää: "Äiti oli itsekin unta. Liukeneva ja katoavainen. Olin huolissani äidistä silloin kun se ei ollut lähettyvilläni, kun en kuullut kevyesti nikottelevaa hengitystä tai syviä huokauksia, enkä ollut varma, löytääkö äiti enää kotiin."

Äiti on samanaikaisesti sekä dominoiva että poissaoleva hahmo. Tyttären sanoin poissaolevuus tulee kuvatuksi osuvasti monessa kohdin romaania: "Äiti ei osannut olla kenenkään ystävä, koska äidin pää oli ontto. Äiti epäili aivokasvainta. Heinosen Ritvan veljellä oli todettu se - -", "Hereillä, mutta poissa. Sellaista oli, kun ihminen tyhjeni" ja "Äiti kuunteli, kun Sirpa puhui. Äidistä tuntui kuin Sirpan ääni olisi ainoa elävä asia koko maailmassa. Sirpan sanat tulivat kaukaa avaruudesta, sieltä mistä äiti oli pudonnut."

Äiti ei näyttäydy kuitenkaan pelkästään "avaruudesta pudonneena" vaan myös ankarana ja hallitsevana: "- Mitä siitä tulisi, jos me majoitettaisiin kaikki lapset, joiden vanhemmat juo viinaa, äiti kysyi. - Meillä olisi kohta lastenkoti täällä pystyssä. - Maya vaan. - Ei käy. - Mutku... - Top tykkänään. Äidin leuat alkoivat jähmettyä. Äiti kääntyi pois. Minä haihduin ilmanvaihtokanavaan."

Perno Mega Cityn keskeiseen tematiikkaan tuntuu kuuluvan tasapainottelu elämän realiteettien, unelmien tavoittelemisen ja elämän aiheuttamien pettymysten välillä, mitä kuvaavat myös äidin ajatukset - tai tyttären tulkinta niistä - äidin harkitessa itsemurhaa:

"Pienen hetken äiti ikävöi elämää, jonka oli jättämässä. Äiti ikävöi pikkukiinalaisia ja ambulanssin sireeniä, tahraa Salosen autokaupan kahvihuoneen seinässä ja karvoja miehensä kämmenselässä. Lopuksi äiti ikävöi itseään sellaisena äitinä kuin olisi halunnut olla ja poikiaan sellaisina lapsina kuin he olisivat ansainneet olla."

Äidin ailahteleva (mielen)terveys värittää koko perheen elämää. Isä näyttäytyy perheessä turvallisena hahmona, joka kannattelee todellisuutta paitsi töissäkäyntinsä ansiosta, myös silloin, kun äiti ei ole läsnä. Elintapojensa, työnsä, sosioekonomisen asemansa tai siis ylipäätään elämänsä vuoksi isä kärsii (fyysisistä) terveysongelmista, ja vaikka ne ovat vakavia, äiti tuntuu syövän kaiken tilan perheessä sen suhteen, kenen ongelmat ovat olennaisia.

Ilmaisunsa ja oivalluksiensa puolesta Perno Mega Citystä tulee paikoitellen mieleen Saara Turusen tyyli sikäli, kuin Turunen kuvaa suomalaisuutta romaanissaan Rakkaudenhirviö. Tällainen kohta Perno Mega Cityssä on esimerkiksi, kun kuvataan tavallisuutta ja tavallista perhettä:

"Me ei oltu porhoja vaan tavallisia. Tavallinen oli semmoista, että eteisessä oli kupristuneita sanomalehtiä toppakenkien alla. Että lattialla oli jumppamattoja tavallisina mattoina. Ja että kirjahylly seisoi erillisinä paloina ympäri olohuonetta kunnes isä vaivautuisi nostamaan perseensä nojatuolista ja tekemään asialle jotain. Äiti yritti laittaa vähän kauniimpaa ripustamalla jouluverhot ikkunaan, mutta ei sekään mikään ihmeidentekijä ollut. Lopulta äiti ja isä tottuivat siihen, että meillä oli tavallista ja sanoivat että sellaista se sitten on kun ollaan tavallisia. Ettei se siitä sen kummemmaksi muutu."

Vaikka itselläni ei juuri ole kokemusta 1990-luvun lähiöelämästä, Perno Mega Cityssä on erinäisiä kohtia, joissa on itsellenikin runsaasti samastumispintaa. Yksi tällaisista kohdista on kuvaus soutulaitteesta:

"Meillä pidettiin soutulaitetta tyttöjen huoneessa keskellä sinistä mattoa. - - meistä alkoi tuntua, että se oli koko ajan tiellä. - - Soutulaitteen päälle kerrostui harmaata pölyä. - - Kerran löin isovarpaani kipeästi soutulaitteeseen noustessani sängystä. Silloin äiti sanoi, että nyt saa riittää. Joko soutulaite lähtee tai sitten lähden minä. Soutulaite vietiin häkkikellariin."

1990-luku taisi olla aikaa, kun kotikuntoilulaitteet yliestyivät, ja harvassapa kodissa niille oikeasti taisi olla tilaa... Toinen kuvaus, joka erityisesti resonoi kohdallani, kertoo paperista:

"Otan punaisen väriliidun ja Valmetin piirustuspaperia, jonka arkit ovat kiinni toisissaan. Arkkien reunassa kulki rivi ympyränmuotoisia reikiä. Paperi kuului johonkin koneeseen, mutta ei hätää, sitä oli Valmetilla niin korkeat pinot, että siitä riitti piirustuspaperiksi lapsille."

Samaiselle paperille olen piirrellyt itsekin! Ja koska arkit tosiaan olivat kiinni toisissaan, paperit itsessään muodostivat ikään kuin pieniä kirjoja tai vihkoja. Tämä oli kätevää erilaisten kokoelmien nivomiseksi yksiin kansiin: muistan esimerkiksi leikanneeni karkkiaskien etu- ja takakansia talteen ja liimanneeni kokoelmani tällaiseen paperivihkoon. O tempore, o mores! Ehkä vielä jossakin kaapin perällä kummittelee tämä vesivärein koristeltu komeus...

Romaani kommentoi myös yhtenäiskulttuurin jäänteitä ja suomalaisia statusesineitä. Eliitti ja keskiluokka kuluttaa Arabiaa, Iittalaa, Pentikiä, Marimekkoa, Aaltoa ja niin edelleen, ja samoja statusesineitä tavoitellaan myös lähiökodissa: Perno Mega Cityssä tämä näkyy Oiva Toikan lasilintuina, joista kerrottaessa myös keräilemisen konsepti määritellään herkullisesti:

"Posliinieläimiin ja lasilintuihin ei saanut missään nimessä koskea. Ne olivat äidin aarteita. Äiti keräili niitä. Keräilyä harrastettiin niin, että ostettiin jotain eikä sitten enää ikinä koskettu siihen. Puhallettiin vain kevyesti." 

Isä on ottanut lasilintuihin pragmaattisemman lähestymistavan: "Isän mukaan linnuissa oli se hyvä puoli, että ne saattoi rahapulassa myydä. Niiden arvo ei laskenut. Äiti suuttui sellaisista puheista. Se oli lässyttämistä, ja isä lässytti tahallaan."

1990-lukulaisia (vaiko sittenkin alaluokkaisia?) puhetapoja, kuten yllä "lässyttämistä" tai alla "jankuttamista", kommentoidaan osuvasti:

"Se [sukuvalokuva] oli otettu Valmetinkadulla Laurin ristiäisissä. Eturivissä seisoivat äiti ja Erkki ja Vuokko. Vuokko näytti nuorelta, se piti sylissään valkoiseen mekkoon puettua vauvaa. Vanhat ihmiset oli pantu takariviin. Siellä musta mieskin oli, keltatukkaisen naisen kyljessä. Lauri irrotti valokuvan albumista ja sanoi, ettei tiennyt kuka mies oli ja miten se oli joutunut perhekuvaan. Asiaa ei voinut kysyä äidiltä, koska se oli sitä turhanpäiväistä jankutusta jolle oli saatava loppu. Otin paperia askartelukaapista ja piirsin kuvan meidän perheestä. Isä, äiti ja lapset kastemekoissaan. Taustalle ilmestyi tumma hahmo, jonka yläpuolelle kirjoitin: mustalainen."

Vastakkaiset, ärsyttävät ja epämiellyttävät mielipiteet ovat siis "lässyttämistä" ja epäsopivia kysymyksiä ei tule nostaa esiin ikinä ja sekin on jo "jankuttamista", "jolle oli saatava loppu". Ah, keskustelukulttuuria!

Yhteiskunnan lapsuuteen ja nuoruuteen liittyviä instituutioita sivutaan osana arkielämää. Lastentarhanopettaja näyttäytyy lapsen silmin yksinkertaisena tolvanana: "Lastentarhanopettaja kumartui viereeni. - Hieno, se kehui. - Tuleeko siitä aurinko? Keltainen ympyrä oli aikuisten mielikuvituksessa harvoin muuta." Kun tytär menee kouluun, hän on aivan haltioissaan: "Koulussa oli ihanaa. Vihdoin oli paikka, jossa kysymyksiin sai vastauksia. Siellä oli erityinen henkilö niitä antamaan. Sen nimi oli opettaja." Hyvin pian kuitenkin tehdään näkyväksi, että yhteiskunnassa onkin erilaisia kerroksia, ja ne ovat arvoasteikossa eri kohdissa: "Sillä [opettajalla] oli itselläkin kauheasti kysymyksiä. Se halusi tietää mitkä meidän nimet on ja miksi me halutaan isona. Omalla vuorollani sanoin Hanna ja levyseppä-hitsaaja. Petri tirskui luokan perällä. Olin sanonut jotain hassua."

Romaanin tarina kattaa Hannan elämän ajasta ennen hänen syntymäänsä hänen kierroksille kasvavaan nuoruuteensa saakka. Nuoruuden kuvauksessa jotenkin konkretisoituu se, kuinka äidin varjossa kasvaneen tyttären on hankalaa piirtää omia rajojaan ja kuinka tämä voi lopulta johtaa megalomaaniseen katastrofiin.

Perno Mega City on hieno romaani, jonka jälkeen jää odottamaan Vallinkosken tuotannon jatkumista.