Riikka Pelo: Kaikki elävä

"Näin unen keväästä."

Teos 2019. 612 s.

Riikka Pelon romaani Kaikki elävä on hieno, moniääninen romaani nykytodellisuudesta tai pikemminkin keskenään limittyvistä, rinnakkaisista nykytodellisuuksista. Romaanissa on kolme keskushenkilöä, Aura, Ellen ja Alan, ja romaanissa olennaista on se, että heillä jokaisella on vahva suhde kieleen, mikä näkyy romaanissa paitsi kerronnallisesti, hienosti myös kielen tasolla.

Aura on suomalainen teinityttö, joka kokee trauman. Auran kerrontaa olevissa jaksoissa romaanin alkupuolella, matkalla kohti traumaattista käännettä, on saavutettu hienolla ja oivaltavalla tavalla teinityttökieli ja -maailma: ajatusten poukkoilevuus, suurien asioiden odotus, sekoileminen ja maailma, josta aikuiset eivät tiedä mitään. Traumaattisten tapahtumien jälkeen Auran kerronnan kieli muuttuu, minkä avulla kuvataan osuvasti henkilöhahmon muutosta.

Ellen puolestaan on Auran äiti, joka tekee väitöskirjaa erinäisistä kuolleista kielistä ja jolla on omat ongelmansa, koettu avioero ja masennus.

Alan on Suomeen saapunut turvapaikanhakija, joka osaa useaa kieltä mutta jonka perhe on hajonnut ympäri Eurooppaa pakolaisuuden myötä. Siinä missä Ellenin kautta avataan kiinnostusta vieraisiin kieliin ja kulttuureihin teorian kautta, Alanissa konkretisoituu erilainen maailmankuva.

Alan elää paperittomana, pakkopalautusuhan alaisena Suomessa. Alanin kautta romaaniin tulee poliittista ulottuvuutta, mutta keskeisessä osassa politiikka tai poliittisuus ei romaanissa ole. Alanin elämää Suomessa kuvaillaan hänen arkensa kautta, mutta ennen kaikkea Alania kuvataan ihmisenä:

"Korjaan repeämän aamulla. Harsin sen kasaan suurin pistoin. Pisto pistolta neulon itselleni suojan, ompelen kodin huovuttajalinnun tapaan, joka tekee pesänsä kuin neulaa käyttäen. Sen osaan, sen olen jo oppinut. Olen siinä yhtä hyvä kuin kirjoittamaan sanoja. Pisto pistolta, sana sanalta puen asumuksen ylleni. Minun pesäni kulkee matkassani koko ajan. Niin sanoi Kylmälässä nainen, joka teetti meillä liikeharjoituksia. Hän sanoi: oma kehosi on turvapaikkasi. Etsi se."

Jokainen romaanin henkilöhahmo on kursimassa itseään kokoon tavalla tai toisella, etsimässä omaa turvapaikkaansa. Kaikkien tilanteet ja ongelmat ovat kuitenkin erilaisia.

Ennen pakoaan Eurooppaan Alan on ollut töissä armeijan viestikeskuksessa:

"Eno - - oli sopinut minulle paikan koulusta armeijan kaupungista. - - Asepalvelusta voisin tuskin suorittaa niin kuin toiset pojat, koska minun käteni ja sydämeni olivat heikkoja, mutta minulle löytyisi muuta käyttöä. Saisin oppia muita taitoja. - -
        Opin nopeasti sen, mitä minulle opetettiin. Sain myös kääntää tekstejä kielestä toiseen. - -
        Odotin lisää uutisia radiosta, etsin uutisia internetistä, etsin kaiken tiedon. Ihmiset pakenivat kaupungista vuorille, tuhansia ihmisiä, kymmeniätuhansia ihmisiä.
        Kymmeniä ihmisiä on tapettu kaupunkia ympäröivissä kylissä. Satoja ihmisiä on tapettu. Kapamme kaikki, jotka eivät käänny. Tapamme kaikki vääräuskoiset koirat. He ovat ansainneet kuolemansa. Minun olisi käännettävä kaikki nuo sanat. Ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita."

Todellakin - "ne tarkoittivat eri kielillä aivan eri asioita". Maailma näyttää eri näkökulmista aivan erilaiselta. Tämän Kaikki elävä näytää vahvasti - ja nimenomaan näyttää, ei kerro, osoittele tai alleviivaa.

Tekstin asemointi kirjan sivuille vaihtelee sen mukaan, kenen henkilöhahmon näkökulmasta asiasta kerrotaan ja missä kohdin romaanin draaman kaarta. Ratkaisu on hieno ja onnistunut. Sanoja ja kieltä pohditaan romaanissa moneen otteeseen. Kun Aura yrittää saada elämästään uudelleen otetta, ote on saatava ensin sanoista:

"Turvapaikkani on tässä. Sanoissa, joita luen. Sanoissa, joita kirjoitan. Kirjoitan NYT. Kirjoitan Sinulle, kirjoitan, olen. En lakkaa kirjoittamasta näitä sivuja. Olen säilyttänyt taitoni, sormet löytävät näppäimet, kirjaimista tulee tavuja, tavuista sanoja. Maailma häviää ympäriltäni. Saan muovattua lauseen, kaksi, jätettyä jälkeni tänne. Aloitan lainatuilla sanoilla, kaikki maailman sanat ovat ympärilläni, minulla ei ole yhtään omaa lausetta. Kieleni on muuttunut, se on menossa kohti jotakin, josta en vielä tiedä. En tiedä, kuka minussa kirjoittaa tai mikä. Olen eläin, joka kirjoittaa. Olen monta eläintä. En ole yksi, en ole sama. Olen pelkkä harhakuvitelma. Muutun jatkuvasti. Haluan kirjoittaa alastomia sanoja, paljaita sanoja, sanoja jotka tulevat suoraan sydämestä. Pelkkiä sanoja."

Ja kun menettää loputkin toivosta ja itsestään, menettää myös kielen.

Kaikki elävä käsittelee useita suuria teemoja, ja suurin niistä on kieli olemassaolon perustana. Näinkin abstraktista aiheesta romaani saa hienosti otteen. Muita teemoja ovat esimerkiksi identiteetti, rakkaus, metoo ja pakolaisuus. Romaanissa on myös neljäs kerronnan taso, jonka merkitys itselleni aukesi noin romaanin puolivälissä. Ymmärrän, että neljäs taso on kirjoitettu mukaan kaiken yhteen kurovaksi symboliseksi tasoksi, mutta jäin miettimään, tarvittiinko sitä todellakin tähän kirjaan. Joskus jotkin asiat toimivat paremmin vihjeenomaisina kuin näkyväksi tehtyinä.

Kaikki elävä on hieno, koskettava ja ajattelemaan saava kokonaisuus, johon ehkä jäi hieman tiivistämisen varaa. Ajoittaisesta löyhyydestä huolimatta romaanin jännite on vahva ja kertomus sellainen, jonka tarvitsee tulla kerrotuksi.

George Saunders: Sotapuiston perikato

 
Siltala 2016. Alkuteos CivilWarLand in Bad Decline, 1996. Suom. Markku Päkkilä. 208 s.

George Saundersin novellikokoelma Sotapuiston perikato on hämmentävää ja pysäyttävää luettavaa. Novellit tapahtuvat maailmassa, joka on dystooppisesti nyrjähtänyt sijoiltaan ja henkilöhahmot koettavat selviytyä arjestaan jollakin tavalla. Mukana on sortoa, väkivaltaa ja hyvin mustaa huumoria.

Kokoelman alkupuolen novellit ovat lyhyempiä ja niiden maailma tuntuu keveämmältä, jotenkin keveämmällä tavalla absurdilta, kuin kokoelman loppupuolen novellit, jotka ovat pidempiä ja joita lukiessa osin tulee epätoivoinenkin olo: miksi tämä tarina jatkuu vielä, mitä kauhuja päähenkilömme voivaan vielä kohdata.

Kokoelman toinen novelli, Isabelle, on ehkäpä teoksen lämpimin novelli. Vaikka maailma on karu ja epäoikeudenmukainen eikä siitä ole ulospääsyä - sellaisestakin maailmasta saattaa löytää omalla tavallaan kauneutta ja rakkautta. Tämä on kenties naiivi luenta Isabellesta, jonka voisi varmaankin lukea myös mustan huumorin läpitunkemana ironisena kertomuksena siitä, kuinka paskaa elämä voikaan olla.

Mustan huumorin kannalta kokoelman onnistunein novelli on mielestäni Aallontekijä alamäessä, joka on tiivis kooste absurdeja ja yllättäviä käänteitä.

Inga Magga: Varjonyrkkeilijä

"Kuvat pakottivat minut kohtaamaan hänet."

Like 2020. 351 s.

Inga Maggan esikoisromaani Varjonyrkkeilijä on tiivisti kirjoitettu tarina määrätietoisuudesta, seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja siitä, kuinka mennyttä ei voi jättää taakseen vaan se on kohdattava.

Romaanissa on kaksi keskushenkilöä, taitelija Lola ja nuori nyrkkeilijä Rebekka. Romaanin teemoja valotetaan kummankin henkilöhahmon kautta. Nyrkkeilystä kerrotaan romaanissa paljon, ja sen avulla hahmotetaan myös määrätietoisuutta, tavoitteisiin sitoutumista ja sitä työtä, mitä tavoitteiden tavoitteleminen vaatii.

Varjonyrkkeilijä tekee hienosti näkyväksi sen, miten seksuaalisen hyväksikäytön me too -asetelma voi syntyä ja millaiset sen vaikutukset uhrin kannalta ovat. Valmentaja-valmennettava-asetelma mahdollistaa tiiviin sitoutumisen ja luottamuksen, joiden varaan hyväksikäyttö voi rakentua.

Riippuvuus valmentaja-valmennettava-suhteessa voi tuntua molemminpuoliselta mutta eri syistä. Valmentajan ohjeet ja elämänviisaudet saattavat tuntua kullanarvoisilta: "Kaikkeen ei ole aikaa. Jos haluat vähän kaikkea, saat vähän kaikkea - -." Niin kai se menee hyvässäkin valmentaja-valmennettava-suhteessa.

Varjonyrkkeilijän vahvuus on se, että yksikään henkilöhahmoista ei ole lattea - yksiselitteisen hyvä tai paha. Pahuutta ei kuitenkaan päähänsilitellä myötäsukaisen ymmärtäväisesti, vaan elämä näytetään niin traagisena kuin se voi olla. Ja traagisetkin asiat voi kohdata.

Varjonyrkkeililijä käsittelee raskaita teemoja, mutta romaanin lukemisesta ei jää raskasta oloa. Teemat tosin jäävät mietityttämään pitkäksikin aikaa.

Markku Löytönen & Laura Kolbe (toim.): Suomi - Maa, kansa, kulttuurit

SKS 1999. 375 s.

Markku Löytösen ja Laura Kolben milleniumin kieppeillä toimittama Suomi - Maa, kansa, kulttuurit oli toimivaa ja kiinnostavaa iltalukemista. Teoksessa on lukuisia Suomea ja suomalaisuutta eri näkökulmista käsitteleviä artikkeleja ja esseitä. Osa teksteistä tuntuu ajattomilta, osa paljastaa selvästi sen, kuinka pitä aika 1990-luvun lopusta onkaan jo kulunut.

Kiinnostavinta teoksessa on sen moninäkökulmaisuus ja yllättävintä se, kuinka tekstit, joiden aihepiiri ei itseä kiinnosta tai joiden aihepiiriä ei ole koskaan tullut edes ajatelleeksi, imaisevat mukaansa jonkin ilmiön äärelle. Tällaisia tekstejä itselleni Suomi - maa, kansa, kulttuurit -kirjassa olivat esimerkiksi Hannu Salmen "24 Suomea sekunnissa - Miten suomalainen elokuva löysi maiseman", Maria Lähteenmäen "Villi ja vapaa Pohjola - Kansantaitelija Andreas Alarieston mennyt maailma" ja Pentti Yli-Jokipiin "Paikallisyhteisöjen muutos Suomessa kesäisten tanssilavojen kuvastamana".

Suomi - Maa, kansa, kulttuurit on kirjoitettu sillä tavoin helposti lähestyttäväksi, ettei lukijan tarvitse olla minkään alan erityisasiantuntija ymmärtääkseen tekstejä ja päästäkseen ilmiöihin sisään. Suomen historia ja (1990-luvun lopun) nykyhetki valottuvat teoksessa moninäkökulmaisesti, ja teokset tekstit voivat toimia ensimmäisenä askeleena johonkin aihepiiriin tutustumiseen.

Itselleni eniten silmiä avartava oli suomalaisten luontosuhteen käsitteleminen useassakin teoksen tekstissä - me suomalaiset hellimme usein itsestämme ajatusta, että olemme suuria luonnonystäviä, rakastamme luontoa ja pidämme siitä huolta. Tämän teoksen lukeminen kuitenkin osoitti selvästi, että Suomessa ei koskaan ole arvostettu luontoa (ainakaan sen enempää kuin muualla), ja luonnon alistamiselle ja tuhoamiselle taloudellisen hyötymisen toivossa tai vain arkielämän helpottamiseksi on meillä pitkät perinteet.

Helena Hallenberg & Irmeli Perho: Ruokakulttuuri islamin maissa

Gaudeamus 2010. 479 s.

Tietokirja Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee laajasti ja yksityiskohtaisesti Lähi- ja Kaukoidän ruokakulttuuria islamin vaikutteiden näkökulmasta, ja teoksessa käsitellään myös maantieteellisesti muidenkin sellaisten alueiden, joilla islam vaikuttaa, ruokakulttuuria - esimerkiksi andalusialaista, turkkilaista, intialaista, kiinalaista ja somalialaista ruokakulttuuria, unohtamatta myöskään kurdien ja tataarien ruokakulttuuria ja sitä, miten edellä mainitut ruokakulttuurit näkyvät Suomessa.

Teoksen näkökulma on onnistuneesti mukautettu suomalaiselle lukijakunnalle. Teoksen lukunautintoa lisää sen upea visuaalinen ilme: ornamenttikuviointi näkyy paitsi kannessa, myös eri lukujen sivuilla, joilla kullakin on oma väriteemansa. Kuvituskuvina on käytetty myös vanhaa taidetta, jota alkaa katsoa paljon asiantuntevammin silmin kuvaa tulkitevien kuvatekstien ansiosta. Ei ihme, että teos on voittanut Vuoden tiedekirja -palkinnon vuonna 2010.

Ruokakulttuuri islamin maissa esittelee ruoka-aineiden historiaa, ruoka-aineiden ja valmistustapojen syntyä ja leviämistä maantieteellisesti alueelta toiselle, ja niin herkullisia ruokia, että kirjaa lukiessa tulee vesi kielelle.

Ruokakulttuuri islamin maissa tekee näkyväksi myös ruokakulttuurin ja reseptiikan yhteyden taiteeseen. Paitsi että ruokakulttuuri näkyy kuvataiteessa, teoksessa kerrotaan myös runouden ja ruokareseptiikan yhteisestä historiasta. Reseptiikan historia itsessäänkin esitellään kiinnostavalla tavalla. Vanhimmat säilyneet reseptit ovat keskiajalta, ja niiden tulkinta vaatii kulttuurien tuntemusta. Mittayksiköistä teoksessa kerrtaan esimerkiksi, että keskiaikaisten mittayksiköiden "ratl ja uqiyyja - - suuruudet vaihtelivat eri puolilla Lähi-itää. Egyptiläinen ratl vastasi noin 450 grammaa, kun taas syyrialainen ratl oli vähän yli kolme kiloa. Vastaavasti uqiyya oli Egyptissä noin 37 grammaa ja Syyriassa noin 300 grammaa. Yksiköiden suuruudet ovat lisäksi vaihdelleet aikakaudesta toiseen, ja tiedetään, että 900-luvun Damaskoksessa ratl painoi 1,85 kiloa".

Teosta lukemalla selviää myös, mistä sanonta "Seesam, aukene!" juontaa juurensa: "Seesamin siemenet aukeavat kypsyessään, mikä vaikeuttaa korjuuta. Kasvit pitääkin siksi korjata kokonaisina ennen hedelmien kypsymistä. On arveltu, että tästä ominaisuudesta olisi syntynyt sanonta 'Seesam aukene!' jolla kuvataan mahdottomien tilanteiden ihmeellistä selviämistä. Sanonta juontaa Tuhannen ja yhden yön tarinoista, joissa köyhä Ali Baba löytää sattumalta luolan, johon 40 rosvoa ovat kätkeneet suunnattomia aarteita. Luola on läpipääsemättömän sileän kallioseinämän takana, joka aukenee taikasanoilla 'Seesam aukene!' ja sulkeutuu sanoilla 'Seesam sulkeudu!'"

Kirjan viimeinen luku on reseptiosio, ja sen avulla tekee mieli ryhtyä kokeilemaan teoksissa kuvailtuja herkkuja. Ruokakulttuuri islamin maissa vie unohtumattomalle retkelle tuhannen ja yhden yön maisemiin ja innostaa lukijaa kokeilemaan uusien ruokien tekemistä myös kotikeittiössä.

Aapo Roselius & Oula Silvennoinen: Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921

Tammi 2019. 366 s.

Suur-Suomi-aate ja siihen liittyvät heimosodat on minua kiinnostava historiallinen aihepiiri, ja sen liepeiltä olen aiemmin lukenut esimerkiksi Sari Näreen ja Jenni Kirjeen toimittaman teoksen Luvattu maa - Suur-Suomen unelma ja unohdus,  Oula Silvennoisen, Marko Tikan ja Aapo Roseliuksen teoksen Suomalaiset fasistit - mustan sarastuksen airuet ja Marja-Leena Mikkolan teoksen Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44. Tältä pohjalta tartuin myös Villiin itään - mutta tämä teos osoittautui hankalammaksi.

Odotin Villin idän olevan rajattu selvemmin suomalaisten toimiin "heimoalueilla", mutta kuten alaotsikon jälkimmäinen osa tuo julki, teos käsittelee myös "Itä-Euroopan murrosta". Sekin aihe on kiinnostava, mutta tämä kaikki puristettuna yhteen kirjaan oli minulle kerralla hieman liikaa. Teoksen luettuaan ymmärtää kyllä, että heimosota-aihepiiri liittyy olennaisesti siihen, mitä muualla lähialueilla samoina vuosina tapahtui. Lisäksi samat suomalaisnimet nousevat esiin, olipa kyseessä sitten sotaretkelle Karjalaan, Viroon tai vielä eteläisempään Baltiaan lähteminen. Villi itä onnistuu siis piirtämään kuvan sukupolvesta tai yksilöistä, joiden elämänsisällöksi muodostui jonkinlainen aatteellisuus tai sotiminen tai sekoileminen itsessään.

Roselius ja Silvennoinen kirjoittavat kiinnostavasti. Toivottavasti he kirjoittavat vielä lisää - ja toivottavasti hieman tiukemmalla rajauksella.

Marja-Leena Mikkola: Menetetty lapsuus - Suomalaismiehittäjien vankeudessa 1941-44

 
Tammi 2004. 338 s.

En tiennyt, että Suomella on oma Svetlana Aleksijevitšinsä, mutta meillä on: Marja-Leena Mikkola. Mikkolan teos (lajiltaan mikä? romaani? esseistinen haastattelututkimus? - no, kirjastoluokitukseltaan ainakin 99.1) Menetetty lapsuus hyödyntää pitkälti samoja metodeja kuin Aleksijevitšin (suomennettu) tuotanto, joskin teos on rakenteeltaan erilainen. Menetetyssä lapsuudessa haastattelut ovat selkeästi erillään ja ne on puhtaaksikirjoitettu kysymys - vastaus -muotoon. Teos sisältää paitsi haastatteluja, myös kirjailijan omaa tunnelmointia ja pohdintaa sekä historiallisten lähteiden referointia.

Aiheena Menetetyssä lapsuudessa on suomalaisten vankileirit valloitetussa Itä-Karjalassa jatkosodan aikana. Leireille vangittiin niin alueen venäläistä väestöä kuin karjalaisiakin, vaikka virallisen propagandan mukaan karjalaisia "kohdeltiin paremmin". Mikkola on kiertänyt haastattelemassa entisiä leirivankeja Petroskoin alueella 2000-luvun alussa. Mikkola päätyy aiheen äärelle matkustettuaan Äänisniemeen kirjoittamaan artikkelia vanhasta puuarkkitehtuurista, kun historia päättääkin näyttää hänelle erilaiset kasvonsa. 

Menetetty lapsuus -kirjassa haastatellaan lapsuutensa suomalaisten vankileireillä viettäneitä ihmisiä, joista suuri osa kuuluu entisten lapsivankien yhdistykseen. Sota katkaisi hedän lapsuutensa, vankileirit hävittivät sen lopullisesti. Kun Suomi hävisi sodan ja puna-armeija vyöryi Karjalaan, venäläiset vapautettiin leireiltä, mutta leirivangin häpeällinen stigma heihin jäi. Venäjällä tapahtuneita suuria mullistuksia - kuten 1930-luvulla jotakuinkin vakiintunutta kollektivisointia - kommentoi osuvasti Äänisniemellä Mikkolan illallisisäntänä toimiva mies: "Ajatus oli kaunis ja valoisa, niin kuin meillä Venäjällä kaikki ajatukset. Jos nykyisin on tarkoitus antaa parempi, kauniimpi ja valoisampi elämä rikkaille, niin silloin se oli tarkoitus antaa köyhille. Kummin päin vain - kun asetutaan itsensä Luojan paikalle niin - katsokaa ympärillenne, tulokset ovat näkyvissä!"

Moni haastatelluista tuntuu osittain kokevan katkeruutta menetetystä lapsuudestaan ja siitä, etteivät he ole saaneet kunnollisia korvauksia mistään (mikä on hyvinkin ymmärrettävää), osittain haastatteluista välittyy lakoninen kohtalon hyväksymisen asenne. Vihaa suomalaisia kohtaan teoksesta ei löydä. Pikemminkin haastatteluista välittyy syvä pasifismin toive. "En syytä suomalaisia, syytän suomalaisia ja saksalaisia fasisteja", toteaa yksi haastatelluista. 

Haastattelut konkretisoivat sitä, mitä kaikkea suomalaisten Suur-Suomi-projektissa oikein tapahtui, miten Itä-Karjalan valloitus näyttäytyi paikallisten - silloin lasten ja nuorten - kokemuksissa. Haastattelut ovat traagisia ja murheellisia, kerrassaan kauhistuttavia. Niissä vilisee nälkää, syöpäläisiä, väkivaltaa, kuolemaa, joukkohautoja, kylmyyttä ja raskaita pakkotöitä. Menetetty lapsuus on kirja, jota ei voi lukea kovinkaan nopeasti, koska sen sanat ovat niin painavia.

Kirjassa tulee esiin myös suomalaisten sensuuri, propaganda ja "koulutus", joka on tarkoitettu karjalaisten suomalaistamiseksi. "Jo suomalaisten tullessa miehitysalueelle väestöltä alettiin takavarikoida neuvostokirjallisuutta, joka katosi myös kirjastoista. - - Tämän hävitettävän 'kommunistisen' kirjallisuuden keräämiseksi Petroskoissa järjestettiin kilpailu, jonka tuloksena koululaiset kasasivat korkean vuoren, yli viisikymmentätuhatta teosta - -. Tilalle tuotiin Suomesta soveliasta suomenkielistä kirjallisuutta." Edellisessä lainauksessa "kommunistista" on lainausmerkeissä, sillä poiskerätty kirjallisuus sisälsi myös muun muassa Jules Verneä, Victor Hugoa, Leo Tolstoita ja Anton Tšehovia.

Suomalaisten antamaa opetusta suomalaisissa kouluissa Itä-Karjalan alueella eräs haastateltava muistelee näin: "- - pian koko Karjala tulee olemaan osa Suomea, opettajat sanoivat, ja meille opetettiin laulu, jonka vieläkin muistan: 'Äänisjärvi, Pohjanlahti, Auran rannat, Vienan suu, siin' on suomalaisten mahti', ja siihen aina lisättiin 'ei oo kenenkään muun'. 'Ne ovat meidän suomalaisten alueita', päähämme päntättiin, 'ne ovat meidän suomalaista maatamme, ovat aina olleet, ikiajoista asti.' Myös Kuolan niemimaa tulisi kuulumaan Suomelle. Viipuri oli sekin ikiajoista asti ollut suomalainen kaupunki, joka oli yritetty Suomelta ryöstää. Ja opettajat sanoivat, että suomalaiset ja saksalaiset valloittavat yhdessä Leningradin, ovat jo voitolla, ja sitten Leningradista tulee kansainvälisessä mielessä neutraali kaupunki, eräänlainen turistikaupunki, jossa ei tulisi olemaan venäläisiä lainkaan, ei ainoatakaan slaavia."

Suomalaisten Suur-Suomi-ajatteluun liittyi vahvasti myös etninen puhdistus, mikä tulee ilmi myös Menetetystä lapsuudesta, jossa leireille kerättiin ensisijaisesti Karjalan venäläisväestöä. Menetetty lapsuus nostaa esille myös kaksi muuta etniseen puhdistukseen liittyvää kiinnostavaa kysymystä: Minne alueelta poistettava venäläisväestö laitettaisiin? Ja millä väestöllä Itä-Karjala, maantieteellisesti varsin suuri ja jo valmiiksi harvaan asutettu alue, asutettaisiin?

Asutuskysymykseen kirja vastaa näin: "- - Itä-Karjalan sotilashallintoesikunnan toteuttamatta jäänyt suunnitelma vallatulle alueelle siirrettävistä väestöryhmistä käsitti lopulta heimopakolaiset, suomalaiset rintamamiehet, sotainvalidit ja sotaorvot, evakuoidut suomenheimoiset itäkarjalaiset, Venäjällä asuvat itäkarjalaiset, kuten inkeriläiset ja tveriläiset, Saksaan sotavangeiksi joutuneet suomenheimoiset sekä ulkosuomalaiset eli Yhdysvaltojen ja Kanadan siirtolaiset." Ilmeisesti rajanvetoa siitä, ketkä olisivat riittävän "suomensukuisia" myös käytiin, sillä pohdittiin myös esimerkiksi komien asuttamista Itä-Karjalaan. Alueella oleva venäläisväestö oli sen sijaan ilmeisesti tarkoitus luovuttaa tai antaa vaihdossa saksalaisille ja toimittaa "itään", missä Saksa kohdisti väestöön etnistä puhdistusta. Menetetty lapsuus spekuloi sillä, että Suomessa tämä kohtalo todennäköisesti tiedettiin, sillä jo maaliskuussa 1941 Hitler oli ilmoittanut, ettei "Neuvostoliiton-vastaisessa sodassa tule olemaan kysymys vain valtion vaan koko kansan tuhoamisesta". Tämä Hitlerin ilmoitus toimi pohjana "Generalplan Ostille", johon "kuului ajatus Itä-Euroopan täydelisestä etnisestä puhdistuksesta ja germanisoimisesta 30 vuoden sisällä sodan päättymisestä"; "Generalplan Ostin tavoitteena oli 'slaavilaiskysymyksen lopullinen ratkaisu'".

Menetetyn lapsuuden lopussa tähytään myös jatkosodan jälkeiseen Suomen historiaan. Mikkola referoi Raoul Palmgrenin teosta Suuri linja ja Risto Alapuron tutkimusta. 

Palmgrenia referoidessaan Mikkola tekee näkyväksi AKS:n (eli Akateemisen Karjala-Seuran) vaikutusta aikansa akateemisessa elämässä ja politiikassa: "- - perustamishetkellä AKS:n ympärillä oli muutamia sotamystikoita, mutta 20-luvun lopulla se jo hallitsi ylioppilasmaailmaa. - - Vaikka AKS koko olemassaolonsa ajan muodosti vähemmistön sivistyneistöstä, Palmgrenin mukaan sen henki hallitsi kulttuurielämää ja melkein koko sivistyneistö oli 'enemmän tai vähemmän sen hengen saastuttama'."

Siteerattuaan Palmgrenia Mikkola esittää kysymyksen: "Millainen ja miten syvä oli Akateemiseen Karjala-Seuraan, pieniin fasistisiin ryhmiin ja yhteiskunnan eliittiin kuuluneiden ja sittemmin Itä-Karjalan miehitysvallan korkeissa sotilas- ja siviilitehtävissä toimineiden henkilöiden kulttuurinen, sosiaalinen ja mentaalinen vaikutus sodanjälkeisessä Suomessa, kun kirkosta, armeijasta, yliopistosta ja kulttuurista tuli heidän työkenttänsä ja maailmansa, jossa he taas kerran toimivat korkeissa asemissa, poliittisena, taloudellisena ja intellektuaalisena eliittinä?" 

Menetetty lapsuus ei tuohon kysymykseen vastaa, mutta referoi Risto Alapuron tutkimuksen lopusta joitakin lukuja, joiden valossa voi sanoa ainakin sen, että vaikutusta oli: "- - vuonna 1968 Suomen evankelisluterilaisen kirkon yhdeksästä piispasta seitsemän oli entisiä AKS:läisiä." "Yrjö Vuorjoki, AKS:n entinen puheenjohtaja ja Itä-Karjalan sotilasesikunnan valistusosaston päällikkö, laski vuoden 1966 Kuka kukin on -teoksesta entisten AKS:läisten lukumäärän: 5 yliopistojen ja korkeakoulujen rehtoria, 104 professoria, 4 vuorineuvosta, 8 pääjohtajaa, lisäksi hallitusneuvoksia, ylijohtajia, korkeimman hallinto-oikeuden presidentti, korkeimman oikeuden jäseniä, hovioikeudenneuvoksia, esittelijäneuvoksia. Peräti kolmasosa miespuolisista professoreista oli entisiä AKS:läisiä. Kaikkiaan 550 eli kymmenesosa kaikista kirjassa esitellyistä henkilöistä tuli samasta taustasta." Numerot herättävät mielenkiinnon: tästä aiheesta olisi kiinnostavaa lukea lisää.

Suomi ei juurikaan ole käsitellyt vankileirihistoriaansa. Tätä puutetta Mikkolan teos paikkaa hyvin. Teoksesta välittyy paitsi vankien kokemuksia, myös paljon tietoa. Ja teoksesta välittyy kirjoittajansa ääni ja eetos. Siinä näkyy sukulaisuus Aleksijevitšin kanssa.