"Kun hän oli lapsi, hän vastasi hymyyn hymyllä."
WSOY 2015. 251 s.
Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu on hieno, tarkkavireinen kirja, joka uskaltaa katsoa sitä kohti, kuinka elämä ei aina mene niin, kuin itse haluaisi ja haaveilisi: kaikkeen ei pysty itse vaikuttamaan ja ihminen ei ole niin kaikkivoipa, kuin hän toisinaan toivoo tai kuvittelee. Kun aika loppuu kertoo perheestä, jossa on neljä jäsentä: äiti Laura, isä Eerik ja lapset Aava ja Aslak. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin "jonkin ajan kuluttua", määrittelemättömään lähitulevaisuuteen. Romaanin suurin ansio on siinä, kuinka se kuvaa vanhemmuuden ja siitä näkökulmasta ihmisyyden pahimpia pelkoja, suurinta epäonnistumista ja sen kohtaamista:
"Jokainen saattaa ennen lapsia haluta olla epätavallinen, ihmeellinen ihminen ja elää epätavallisen, ihmeellisen elämän, mutta vanhemmaksi tullessa mikään ei ole yhtä helpottavaa kuin tavallisuus. Minä ponnistelin ollakseni tavallinen äiti. Että me olisimme tavallinen perhe, lapseni tavalliset lapset. Tavallisen on lupa hengähtää, lupa sulautua joukkoon, lupa hymyillä rennosti leikkipuistoissa ja vanhempainilloissa, lupa olettaa, että minun lapseni pysyy mykana pöiväkodissa ja koulussa, että hän saa keväisin todistuksen, löytää ystäviä, harrastuksia ja unelmia joita voi toteuttaa. Halusin olla äiti, jolla on lupa uskoa, että lapseni tulee aikuisena luokseni päivälliselle ja elää vielä pitkään sen jälkeen, kun minua ei ole."
Jokainen toivoo lapselleen hyvää, parempaa elämää kuin itselleen - ei välttämättä materialistisessa mielessä, tärkeämpi on toive kuulumisesta ja hyväksytyksi tulemisesta, niin myös kertomuksen äidillä, Lauralla. Laura on monella tapaa ristiriitainen naishahmo, jonkinlainen tabuäiti, sillä äitiys ei ole hänelle ollut haave vaan pikemminkin myöntyminen - mitä muuta elämässä olisi voinut valita kuin lapset? Entä jos ei olekaan sen parempi äiti, kuin mitä oma äiti oli, ja oma lapsuus ja nuoruus olivat olleet ahdistavia?
"En aina ollut hyvä äiti. En tiedä, olenko milloinkaan ollut kovin hyvä. Onko mahdollista olla välillä hyvä ja välillä huono? Jos on riittävän huono, mitätöikö se kaiken hyvän?"
"Minä ja Eerik olimme olleet etäällä toisistamme koko sen ajan, kun Aava ja Aslak olivat pieniä. Siihen aikaan tunsin, että oman elämäni rinnalla kulki toinen elämä, se joka päättyi, kun aloin odottaa Aavaa. Siinä elämässä minä rakastin Eerikin lisäksi myös muita miehiä ja naisia, matkustin ympäri maailmaa, luin loputtomasti kirjoja ja olin kaikkialla ulkopuolinen tavalla, joka ei ahdistanut vaan vapautti. Hyvin usein, kun patistin lapsia aamulla pukemaan tia illalla pesemään hampaat, kun istuin vanhempainilloissa, vastasin opettajan kirjoittamiin viesteihin tai lajittelin illalla pyykkejä, tuntui kuin joku olisi katsellut minua. Se joku oli nainen, joka ei ollut tavannut Eerikiä tai antanut periksi tämän toiveelle saada lapsi."
Romaanin perheen ihmisuhteet ovat etäisiä - ei siksi, että perheenjäsenet pyrkisivät siihen tai koska he eivät rakastaisi toisiaan, vaan suhteet vain näyttävät kehittyvän omien lakiensa mukaisesti. Ihminen ei voi kontrolloida tai hallita toista:
"Se aika oli niin täynnä töitä, omia ja lasten harrastuksia, rahahuolia ja paniikinomaiseksi muuttuneita kysymyksiä siitä mitä elämässä vielä voisi tehdä, mihin saattaisin kelvata vai kelpaisinko mihinkään, että rakkaudelle oli eniten tilaa silloin, kun rakastetut olivat poissa. Rakkaus tuntui vahvimmalta hetkinä, jolloin voin pysähtyä yksin vaalimaan mielikuvia heistä ja suhteista, jotka olisivat vailla todellisten ihmisten säröjä."
Perheen esikoinen, tytär Aava, on jokseenkin tavanomainen lapsi (jos näin voi sanoa), ja niinpä hänen roolikseen jää olla näennäisesti vahva. Pikkuveli Aslakin ongelmat - ystävättömyys, yksinäisyys, masennus - vievät kaiken tilan, eikä Aava saa perheessään tarvitsemaansa huomiota ja läheisyyttä, ja niin Aava loputtoman lähentymisen yrittämisen sijaan valitsee lopulta etäytymisen ja pakenemisen. Lapsuuden jälkeen, perheen lasten nuoressa aikuisuudessa, äiti Laura ei enää löydä yhteyttä tyttäreensä, vaikka hän sitä etsiikin, ja niin Laurakin on loputtoman yksin:
"Minä olen aina se, joka lähestyy, Aava se, joka lopettaa keskustelun. Aava lähtee eikä palaa pitkään aikaan, käy nopeasti Suomessa ja ehtii tavata vain kerran, silloinkin kiireessä ja ympärilleen vilkuillen, kuin tarkistaakseen onko pakotie auki. Kun minä suunnittelen uutta tapaamista, yhteistä retkeä tai matkaa, muutamaa päivää jolloin voisimme tutustua toisiimme uudestaan, Aava lähtee taas. - - 'Etkö oikeasti tajua? Juuri kotoa minä haluan pysyä kaukana', Aava sanoi ja minä hymyilin, niin kuin olen lapsesta asti oppinut hymyilemään, kun joki sisälläni musertuu."
Syy romaanin nykyisyydessä vallitseviin ihmissuhteiden etäisyyksiin piilee menneisyydessä, ajassa, jolloin asioita yritettiin korjata mutta jolloin niiden edessä kuitenkin oltiin avuttomia. Aavan ja Aslakin lapsuuden aikaa Laura muistelee näin:
"Siihen aikaan perhe oli minulle vieras. Eerikin kanssa olimme kohteliaissa mutta etäisiksi muuttuneissa väleissä, eikä kumpikaan jaksanut yrittää rakentaa siltoja. Aava meni koulun jälkeen ystävien luo tai sulkeutui omaan huoneeseensa heidän kanssaan. Kun yritin jutella Aavalle, hänen lyhyet vastauksensa saivat minut tuntemaan itseni loputtoman vanhaksi. Aslak vietti illat huoneessaan suljetun oven takana. Välillä koputin oveen, istuin hetkeksi hänen sänkynsä reunalle ja esitin kysymyksiä, joihin hän ei vastannut. Minulla oli itselleni aikaa ja tilaa, jota olin kaivannut kipeästi silloin kun lapset olivat olleet pieniä, mutta kotona leijuva apea hiljaisuus oli niin tukahduttavaa, että olin aamusta iltaan väsynyt."
Ja tuosta ajasta seurannutta etääntymistä näin:
"Kun Aava ja Aslak pakenivat minulta omiin suuntiinsa, olin häkeltynyt ja turta. Siitä surusta en osannut puhua edes Eerikille. Eerik teki pitkiä matkoja ja upposi kotona ollessaan työhön. Hän jutteli lasten kanssa koulusta ja matkoistaan. Joskus, unettoman yön jälkeen odotin hetkeä, jolloin voisin kertoa Eerikille mitä olin ajatellut - -. - - Ja vähitellen, vaikka en silloin ajatellut sitä niin, minä luovutin. Annoin heidän mennä. Hyväksyin pysyväksi muuttuneen etäisyyden ja keskityin siihen minkä osasin parhaiten, työhön."
Luin Kun aika loppuu -romaanin ennen muuta perheen, äitiyden ja ihmisuhteiden elämänmahdottomuuden kuvana, mutta se on ajankohtainen romaani myös yhteiskuntakriittisyydessään. Mitä voi seurata ja on seurannut siitä, kun joku jää yksin, eikä saa kokea yhteenkuuluvuutta minkään ryhmän kanssa? Mistä hän voi löytää samankaltaisiaan? Miten tällaista sosiaalisissa suhteissa täysin kokematonta ja haavoittuvaa ihmistä voidaankin vedättää! Yksinäisyydestä romaani maalaa kovin lohduttoman kuvan: yksinäisyys on yksinäisyyttä, eikä siitä eroon pääse, jos siihen on joutunut liian syvälle.
***
Lukuhaaste 2016:
44. Kirjassa joku kuolee
