Lauri Eirola: Assurin kehrä

"Poikani Asarja, en ole koskaan nähnyt sinua omin silmin mutta ajattelen sinua usein."

Like 2015. 404 s.

Romaanien lukemisessa parasta on se, että lukijana pääsee osaksi itselleen aivan vierasta maailmaa - ja toisinaan se maailma, vastenmielisistä piirteistäänkin huolimatta, on sellainen, josta ei haluaisi astua takaisin reaalitodellisuuteen. Lauri Eirolan historiallinen esikoisromaani Assurin kehrä on juuri tällainen romaani.

Assurin kehrä sijoittuu Lähi-itään. Se kertoo Assyrian valtakunnan lopun ajoista ja Babylonian valtakunnan noususta 600-luvulla ennen ajanlaskun alkua. Päähenkilönä on Assurin kaupungista kotoisin oleva Naramu, ja niin romaanin miljöössä ja ajankuvassa kuin myös kerronnassa on paljon yhtäläisyyksiä Mika Waltarin Sinuhe egyptiläisen (1945) kanssa.

Romaani noudattelee kehyskertomus-sisäkertomus-rakennetta. Kehyskertomuksessa vanha, kuolemaa lähestyvä päähenkilö Naramu kirjoittaa kirjettä pojalleen Asarjalle. Sisäkertomuksessa, romaanin varsinaisessa tarinassa, lukija pääsee seuraamaan Naramun lapsuuden ja nuoruuden tapahtumia, kulkemaan niin Assurin, Babylonian kuin Ninivenkin kaduilla ja havainnoimaan kansojen vallantuntoa ja sortumista ja murtumista:

"Jumalamme Assurin tunnus on kivinen kehrä. -- Se pyörii ikuisuuksiin ympyrää kuin aurinko. Yhä uudelleen päivä nousee ja päivä laskee, eikä mikään muutu. Jokainen päivä, jokainen ihmiselämä ja jokaisen kansan tarina noudattaa tätä lakia. Auringonnousu ja auringonlasku, syntymä ja kuolema, suuruus ja häpeä seuraavat toisiaan, kuten ovat aina seuranneet. Mutta kaunempia hetkiä ovat auringonnousu ja auringonlasku."

Assurin kehrä on toisaalta päähenkilön näkökulmasta kehityskertomus, toisaalta seikkailukertomus ja katsaus Lähi-idän historiaan ja kulttuureihin, mutta mielestäni ennen kaikkea tarina, joka paljastaa sen, kuinka ajasta ja kulttuurista toiseen ihmisyys ja inhimilliset pyrkimykset ja tavoitteet kuitenkin pysyvät samoina. Assurin kehrässä on siis vallanhaluineen, rakastumisineen ja pettymyksineen paljon samaa kuin nykyajassa. Aikaa ei voi kuitenkaan siirtää taaksepäin tai elää uudelleen:

"Myös minä muistelin kaiholla auringon kirmaltelua Tigris-virrassa muurien edustalla, iloista kilkettä sepän pajassa, kauppiaiden täyttämiä katuja, äitiäni, isääni ja sisariani. Tiesin kuitenkin, ettei maailmaa voinut palauttaa sellaiseksi kuin se oli ollut, eikä lapsuutemme onni odottanut meitä siellä, minne olimme menossa."

Romaanin miljöökuvaus hengittää eloon muinaiset kaupungit. Lukijalle annetaan mahdollisuus elää Assurin kujat ja rannat lapsi-Naramun rinnalla, kokea raaka sota ja kuolema useaan otteeseen erinäisissä taisteluissa, päästä Babylonian kuninkaanpalatsiin tarkastelemaan Nebukadressasin suosion ailahtelevaa suuntautumista ja jännittää Naramun rinnalla, mihin suuntaan kohtalo reittiä ohjaa. Mukana on myös sivuhenkilöiden tarinoita omasta elämästään, ja näiden tarinoiden kautta romaanissa on läsnä myös aikansa naiskuva, eikä kaikki havainnointi aina suodatu nuoren Naramun näkökulmasta.

Assurin kehrä on historialliselta miljööltään kiehtova romaani ja samalla ajaton kuvaus ihmisyydestä. Romaani luo maailman, johon palaisi mielellään takaisin.

Rakas villasukka - 40 kauneinta ohjetta

Sanoma 2014. 143 s.
 
Tähänastiset sukankutomistaitoni ovat rajoittuneet perussukkaan, jonka ohje löytyy 7 veljestä -langan vyötteestä. Joulupukki päätti kuitenkin inspiroida ja haastaa minua toisenlaistenkin ohjeiden pariin ja niinpä pukinkontista paljastui tämä teos, Rakas villasukka, 40 kauneinta ohjetta.

Kirjan ohjeet on jaoteltu kolmeen eri vaikeusluokkaan ja ensikokeiluun valitsin helpoimmasta kategoriasta Nauhasukat. Lankojen ja puikkojen hankinnassa käännyin ammattimaisen myyjän puoleen, sillä tähän saakka olen käyttänyt vain yhdenlaista lankaa ja niitä hieman vaihtelevankokoisia sukkapuikkoja, joita kotoa on löytynyt.

Kaupassa kutomisen (tai: oikeaoppisesti varmastikin pitäisi puhua neulomisesta) murros paljastui aivan uudesta näkökulmasta, sillä eihän nykyään edes myydä metallisia puikkoja, vaan puikot ovat bambua tai hifistelijöille jotain laaudkkaampaa puuta. Myöskin pitkät puikot ovat aivan out ja pyöröpuikot ovat käytännössä korvanneet ne, mutta pyöröpuikkojen suuren menekkisuosion vuoksi päädyin itse vanhanaikaiseen pitkien puikkojen hankintaan.

Rakas villasukka -kirjan ohjeet - tai aiankin tämä kokeilemani - ovat helposti lähestyttäviä myös aloittelijalle. Lisäksi kirjan lopussa on Sukkatietoutta-osio, jossa lähdetään apukuvien kanssa liikkeelle ihan silmukoiden luomisesta.

Sukka on helppo aloituskohta käsitöiden tekemiselle, ja Rakas villasukka on osuva ja kädestä pitäen ohjaava teos askeleeksi syvemmälle sukkien kutomisen maailmaan.

Its kutomistani Nauhasukista tuli kirjan kuvaan nähden ihan tunnistettavat yksilöt. Nyt nämä lähtevät postiin ystävälleni, joka on perustanut yrityksen tänä keväänä. Kyllä nämä jalassa kelpaa tehdä laskelmia, suunnitella toimintaa ja palvella asiakkaita!

Slava! Kunnia. @ Kansallisteatteri, Helsinki

Wau, nyt osui ja upposi.

Pirkko Saision kirjoittama, Jussi Tuurnan säveltämä ja Laura Jäntin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ohjaama Slava! Kunnia. on sekä viihdyttävintä että koskettavinta teatteria, jota olen hetkeen nähnyt.

Näytelmä valottaa niin kunniaa kuin Venäjääkin usean eri henkilöhahmon näkökulmasta: on kaksoset Pobeda ja Obeda, joista ensin mainittu työskentelee konduktöörinä pitkänmatkanjunissa, kunnes yläluokan houkuttelemana päättää astua uuteen, hohdokkaaseen elämään, jonka alkumetreillä hän käy paperien ja leimojen sekä rahan avulla vapauttamassa veljensä Obedan aron keskeltä vankileiriltä. Obeda suhtautuu Pobedan elämänvalintaan ensin kriittisesti, mutta tempautuu sitten itsekin mukaan matkalle kohti vallan keskiötä, yläluokkaisten keikareiden liehittelemää Volodjaa eli Vladimir Putinia.

On supermiesmäinen ja suuruudenhullu botox-Volodja, Ukrainan tanssiva Julia T., Pohjois-Korean typeryshallitsija Kim Jong-un, muhkeaan turkkiin pukeutunut Iivana Julma, hieman kulahtaneessa mutta silti näyttävässä mekossa esiintyvä Katariina Suuri sekä erinäisissä arvosteluissakin mainittu Kristus-Conhcita, jonka kultamekko sädehtii niin, että itse tunsin yleisössä suurta pukukateutta. Ja voi niitä Bolshoi-baletin poikia - mikä loistava tanssikohtaus!

Näytelmä on niin taiten kirjoitettu, että vuorosanat ovat niin täynnä merkitystä, että katsoja saa pysytellä skarppina tunnistaakseen vitsit ja viittaukset - tai jos ei kaikkia aina tunnistaisikaan, se ei haittaa, sillä seuraava on jo tulossa. Joissain kohdin näytelmää oli mielestäni hieman tyhjäkäyntiä; esimerkiksi Putin-hahmo tuntui osin alleviivatun selviöltä, mutta ehkä tämäkin hahmo tarvitsi taustaa, jotta mukaan saatiin edes hieman syvyyttä.

Parasta tässä näytelmässä ovat kuitenkin laulut. Yleisössä ei voi välttyä tuntemasta sitä voimaa, mikä kuoron lauluissa on. Oma suosikkini oli ensimmäisen puoliajan loppupuolella kuultu kunniaa käsittelevä laulu, jonka laulaa Obedasta avioeroa hakeva vaimo. Laulussa tulee esille monentasoinen elämänpettymys, ja kohta "voi parkettia! voi parkettia! voi venäläisen menneisyyden lattiaa!" osuu ällistyttävyydessään suoraan ytimeen.

Näytelmässä on suureellisen kohelluksen lisäksi myös herkkyyttä, muun muassa kohtauksessa, jossa äidit etsivät kadonneita poikiaan. Nykyteatterin tapaan näytelmärepliikeissä muistutetaan aina silloin tällöin katsojaa omasta katsojan roolistaan, mikä tähän näytelmään on kirjoitettu taitavasti ja tunnelmaa laukaisevasti. Lopetus on onnistunut ja jättää katsojan pohtimaan käsiteltyjä teemoja.

Alppilan kirkon brunssi @ Alppilan kirkko, Helsinki

Kävimme lauantaina testaamassa Alppilan kirkon brunssin, jonka myös Hesarin Nyt-liite nosti esiin jutussaan, jossa etsittiin Helsingin halvimpia aktiviteetteja. Kokonaisuudessaan brunssi osoittautui miellyttäväksi ja sympaattiseksi kokemukseksi.

Ruokalistalla oli alkupalaksi vihreä salaatti ja parsakaali-vuohenjuustokeitto, pääruokavaihtoehdoiksi lammaslasagnea, lohta aasialaiseen tapaan tai kasvisannoksena portobellosieniä caponatan kera ja valkosuklaamousse jälkiruokakahvin seuraksi.

Alkukeitto oli voimakkaan vuohenjuustoinen  ja annos oli niin roiman kokoinen, että kisakunnon kestävyys pääruokaankaan saakka alkoi epäilyttää. Keiton seuraksi oli tarjolla foccaccian tyylistä pieniksi paloiksi leikattua leipää, joka sopi oivasti keiton kylkeen.

Seurueemme valitsi pääruoaksi sekä kalaa että kasvista. Kasvisannos oli napakymppi: portobellosieni oli paistettu rapsakan meheväksi, caponata - eli ratatouillemainen kasviskimara - oli mehevää ja annokseen toivat glamouria parmesaani, pinjansiemenet ja rucola. Lohi sen sijaan sai hieman kritiikkiä osakseen - aasialaisuus olisi saanut maistua voimakkaammin ja annos jäi yllättävän kevyeksi, kun kalan seurana lautasella oli vain kypsennettyjä kasviksia, vaikkakin ne oli aseteltu kauniiksi pediksi kalan alle.

Jälkiruokana tarjoillun valkosuklaamoussen rakenteeseen jäi parantamisen varaa.

Brunssilla oli varsin täyttä, joten ennakkovarauus puhelimitse tai sähköpostitse kannattaa tehdä. Varsinkin lapsiperheille Alppilan kirkon brunssi vaikuttaa unelmakohteelta, mutta muutoinkin menu ja tunnelma kannattaa käydä kokemassa. Brunssin hinta on 15 euroa ja sen tuotto lahjoitetaan Afrikkaan, mistä voi lukea tarkempaa tietoa menun lisäksi pöytiin jaetuista kirkkoherra Teemu Laajasalon saatesanoista. Muulla tavoin kirkollisuus tai uskonto ei brunssilla näkynyt, mitä pidimme positiivisena seikkana. Ruokailun jälkeen olisi voinut käydä vilkaisemassa, miltä Alppilan kirkon kirkkosali oliken näyttää - kenties se olisi ollut mahdollistakin, mutta pääse unohtumaan lähtemisen tuoksinassa.

Jaakko Markus Seppälä: Lemen

"Taivastila oli kallista ja ihmishenget halpoja Soheba Cityssä."

Like 2015. 214 s.

Jaakko Markus Seppälän esikoisromaanissa Lemen päähenkilö Nina elää dystooppisessa Soheba Cityssä. Nina tekee freelancerina toimeksiantoja, jotka suuryritysten hallitsemassa maailmassa liikkuvat sallitun ja mahdollisen rajoilla. Toiminnallisen scifiromaanin alussa Nina lähtee suorittamaan tehtävää, josta alun jälkeen ei ole paluuta. Paljastuu, että tekoäly nimeltä Lemen on karannut suuryritykseltä, eikä kukaan tiedä, missä se on tai mitä se tavoittelee.

Lemen on scifille tyypillisesti myös yhteiskuntakriittinen romaani:

"Nykyään 'valtio' tarkoitti tuskin muuta kuin suurten pelaajien pyörittämää shakkilautaa. Löyhää verkostoa, jossa infrastuktuurin toimivuus oli kaikkien osapuolten etu - lähinnä tuottavan osapuolen. Se, että kuluttajat saivat nauttia yläluuppien ohitusteistä ja äärimmilleen viritetyistä tietoliikenneyhteyksistä, oli korkeintaan tehokkaiden jakelukanavien toissijainen sivutuote - joka tietysti tarjosi hyvän bisnesmahdollsiuuden itsessään. Korporaatiot muistuttivat usein siitä, miten ne olivat valtiolliset valvontakoneistot vähitellen purkaessaan antaneet yhteiskunnan jäsenille lahjan: täydellisen vapauden. Olit vapaa tekemään elämälläsi mitä halusit... kunhat et astuisi yhtiöiden tai niiden edustajien varpaille."

Paitsi että Lemen kritisoi yritysvaltaa ja heikkoa valtiota, se ottaa kantaa myös yksilötason valinnan mahdollisuuksiin. Tarinan edetessä vaihtoehto vaihtoehdolta Ninalle alkaa paljastua, että hän kulkee umpikujasta toiseen. Niinpä hän puntaroi myös täydellisen suunnanmuutoksen vaihtoehtoa, joka tosin ei näyttäydy houkuttelevana:

"Mitkä olivat vaihtoehdot? Hänellä ei ollut päätä kouluttautua niin sanottuun kunnialliseen ammattiin. Eikä edes halua joutua siihen hämähäkinverkkoon. Uhrata itsensä vuosi vuoden jälkeen jonkin Sarcos Dynamicsin voittoprosentin eteen. Kuolla joka päivä kahdentoista tunnin kuolema maksanvärisessä haalarissa silkkikravattisen pikkumukun sylkykuppina. Eine Kleine Nachtmusik koodauslinjaston kaiuttimista kello 7. Ei puhetta työaikana. pyöräyttää pari pakkomukulaa jonkin selkärangattoman, mielikuvituksettoman vätyksen kanssa. Ostaa toivoa viikko toisensa perään yhtiön järjestetystä lotosta. Yhtiöasunnon formaldehydihuoneilma ja rapistuvat kalkkiseinät. Joka-aamuinen mefedronipilleri ja nenäverenvuoto. Firman seurantasiru olkavarressa ajankäytön optimoimiseksi. Työtunnin päätteeksi neljän minuutin vapaatuokio. Teeskennellä kotona rakkautta miehelle, jonka hengitys haisi sipulille ja tylsyydelle kakaroiden kiljuessa jaloissa. Pettää. Juosta vuosi vuodelta kovemmin ja huomata vain rypistyneensä ja köyhtyneensä. Pettyä pettämiseen. Muuttua haalekais kalkkiseinäksi ja rapistua pala palalta. Väsyä."

Soheba City on laaja ja monikerroksinen metropoli, jossa näyttää olevan vain voittajia tai häviäjiä. Rinnakkaistodellisuuksia on useita, niin kaupungin sisällä menestyjien ja häviäjien välillä kuin myös virtuaalisina lisätodellisuuksina kaupungin harmaudessa ja täysin omina, pelillisinä todellisuuksinaan, joissa hallitsevat rinnakkain mielikuvituksen ja koodin lait.

Lemen on ajatuksia herättävä scifidystopia. Kuinka kaukana romaanin teknologiavisiot itse asiassa ovat nykypäivästä? Onko todellisuus jollain lailla enemmän todellinen kuin virtuaalitodellisuus? Virtuaalitodellisuus on aina jonkun koodaama ja siksi rajoittuneempi, mutta entä jos ihminen kaipaakin todellisuuden rajoittamista, edes jonkinlaista järjestystä kaaokseen?

Ihminen ja todellisuus ovat kuitenkin aina ainakin osin konkreettisia ja fyysisiä, mistä johtuen jotkin seikat säilyttävät muutoksessakin vanhanaikaisen luonteensa:

"Aseman reaaliseinillä näkyi vain mainoksia. Nina suuntasi alkomuistista rullaportaille, jotka veivät maanalaisen kolmannelle tasolle. Fyysiset opastetaulut oli vuosien myötä riivitty käytäviltä, mutta maanalaisessa oli se hyvä puoli, että kerran perustettuja linjoja ei helpolla siirretty. Kehittyi virtuaali millaiseksi vain, maansiirtotyö pysyisi kalliina ikuisesti."

Paitsi että Lemen operoi konkreettisesti teknologian ja todellisuuden kanssa, se käsittelee myös ihmisyyden ja ikuisen elämän tematiikkaa ja sen moraalisuutta ja eettisyyttä. Onko ihmisyydellä rajoja, jos kehoa voidaan muokata implantein tai laajentaa erilaisin teknologisin sovelluksin, ja mikä on ihmismielen ja tekoälyn välinen suhde? Mikä lopulta on ihmisyyden ydin?

Ravintolapäivä 15.2.2015, Helsinki

Helmikuun Ravintolapäivänä kävin maistelemassa herkkuja eri puolilla Kalliota.

Tiny Vegan Diner

Saapuessani Pergerkadulle Tiny Vegan Dinerin ikkunan alle jäljellä oli enää miniburgereita (2 e), joten aloitin Ravintolpäivän vieton kyseisellä herkulla. Myyjät varoittivat etukäteen burgerin koosta, mikä oli hyvä, sillä burger todellakin oli minikokoinen - ja herkullinen!

Burger myös inspiroi sen ajatuksen äärelle, että jos joskus on väkertäämässä illanviettosyötävää ja etukäteen on piperrysmeininki, tämä olisi varsin näyttävä tarjottava.

"Leikki on aikuisen työtä"

Liiketilassa Hesarilla oli paikka nimeltä "Leikki on aikuisten työtä", jossa vetonaulana oli kakkuonginta. Omana tavoitteenani oli metsästää take away -herkku raitiovaunumatkalle, joten jätin onginnan väliin ja valitsin kohteen tiskiltä. Päädyin raakasuklaa-basilikakakkuun (2 e), joka sekin oli kooltaan todellakin minikokoinen ja paljastui myös maultaan herkulliseksi.

En olekaan aiemmin maistellut raakaherkkuja, mutta taikinan ystävänä tunnustan lämpeneväni myös raakameiningille.

Café Bollywood

Vaasankadulla Made in Kallion alakerrassa houkutteli nimellään ja tyylillään Café Bollywood. Tila oli viihtyisä ja hyvätunnelmainen, ihmiset loikoilivat patjoilla ja nauttivat kahvilan antimista, taustalla soi musiikki ja katosta roikkuvien kankaiden välistä saattoi katsella Bollywood-tanssivideota.

Tarjolla oli makeita herkkuja - banaanikakkua, mantelipiparia, kookospalloa - yksitellen ostettavaksi tai erilaisina komboina. Kahden herkun ja chain kombohinta oli 6 e. Juomaksi oli mantelimaitoon keitettyä chaita, joka osoittautui aivan loistavaksi: maku oli samanaikaisesti pehmeä ja mausteinen.

Kooma Sushi

Viimeinen kohteemme oli Castréninkadulla työtilassa sijaitseva Kooma Sushi, jossa lopulta nautimme kokonaisen aterian: reilun kupillisen misokeittoa (2 e) ja kymmenen palan sushilajitelman (10 e). Misokeitto oli maittavaa ja todellakin hintansa väärti: annos oli runsas ja keitossa oli myös runsaasti tofua. Sushilajiltelma oli myös onnistunut lukuun ottamatta California-rullien kokoa, joka oli ylisuuri. Tofusushit sen sijaan olivat erinomaisia ja kikhernesushia en ole syönyt koskaan aiemmin.


Tänä Ravintolapäivänä trendinä tuntui oleva raakaruoka sekä talven tunnelmaan sopivasti erilaiset keitot. Ainakin Kallion alueella kasvisruoka oli edelleen ilahduttavan runsaasti esillä, mutta myös kaikenlaista erikoista lihaa, kuten kokonaisena varrastettu sika tai hevosenlihasta tehdyt tuotteet, olivat tällä kertaa edustettuina.

Kino Lokakuu @ Andorra / Dubrovnik, Helsinki

Venäläisen elokuvan festivaali Kino Lokakuu osui itselleni niin kiireiseen aikaan, etten ehtinyt osallistua kuin päätöspäivän rientoihin, vaikka tarjolla olisi ollut runsaasti kiinnostavia elokuvia.

Pavel Kostomarov: Kiev-Moskva

Pavel Kostomarovin dokumenttielokuvasta Kiev-Moskva esitettiin festivaalilla raakaversio. Jahkailimme etukästeen, kuinka raa'asta raakaversiosta lienee kyse, miten on esimerkiksi elokuvan tekstityksen laita... Elokuvan jälkeen oli lopulta vaikea sanoa, mikä teoksessa oli jäänyt raakuuden tasolle, sillä kokonaisuus toimi varsin hyvin ja mukana oli niin tekstitykset, välitekstit kuin musiikitkin. Tyylijaliltaan dokumentti on nimetty videopäiväkirjaksi, mikä tuo oman keskeneräisyyden tunteensa teokseen ja toisaalta tyo ihmiset elämineen ja omine keskeneräisyyksineen ja vajavaisuuksineen lähelle katsojaa.

Kiev-Moskva esittelee tavallisten ihmisten elämää kahdessa kaupungissa, Kiovassa ja Moskovassa. Ihmiset rinnastuvat toisiinsa ammattiensa kautta, sillä samojen ammattien edustajia kuvataan molemmissa kohteissa: tarjoilijoita, opettajia, siivoojia, poliitikkoja, ambulanssikuskeja, karhuasusssa kulkevia ihmisiä...

Kiovan kuvat ovat Maidanin ajalta, ja mielestäni dokumentin suurimpia vahvuuksia onkin se, miten dokumentti välittää vallankumouksen aikaista tunnelmaa kadulla ja kodeissa. Ajankuva kaupungilta on vaikuttavaa ja samalla se, kuinka ihmisten elämä koettaa jatkua uomissaan tapahtuipa mitä hyvänsä - kuinka ihmisillä on kokemuksensa ja kohtalonsa vaikka ympärillä tapahtuisi mitä.

Ukraina-illan päätösklubi

Ukraina-illan päätösklubilla Dubrovnikissa esiintyi kaksi bändiä, suomalainen Maailmanlopun tyttö ja Hyeenat ja ukrainalais-virolainen Svjata Vatra. Ennen bändejä esitettiin dokkari Svjata Vatrasta.

Bändi-illan aloitti garagerockilla Maailmanlopun tyttö ja Hyeenat.

Svjata Vatraa luonnehdittiin ennakkoon folk-henkiseksi, mikä sai epäilyksen vallassa odottamaan himmailuiltaa kynttilänvalossa. Tässä yhteydessä folk-henkisyys osoittautui pikemminkin Balkan-tunnelmaiseksi tanssimaan houkuttelevaksi riemuksi.

Esitys oli myös varsin kansainvälinen ja monikielinen, sillä lavalla käytettiin ainakin venäjää, ukrainaa, viroa, puolaa ja englantia, ja välillä tulkattiin suomeksikin. Soittimiakin käytettiin monipuolisesti: kokoonpanossa kuultiin rumpuja, haitaria, jonkinlaista säkkipilliä, huilua, pasuunaa ja miekkaa - tai näin nimeäisin sen, mitä näin.

Svjata Vatran laulaja sai lavakarismallaan yleisön laulamaan mukanaan, mitä Suomessa voi pitää pienenä ihmeenä.