Wau, nyt osui ja upposi.
Pirkko Saision kirjoittama, Jussi Tuurnan säveltämä ja Laura Jäntin Kansallisteatterin suurelle näyttämölle ohjaama Slava! Kunnia. on sekä viihdyttävintä että koskettavinta teatteria, jota olen hetkeen nähnyt.
Näytelmä valottaa niin kunniaa kuin Venäjääkin usean eri henkilöhahmon näkökulmasta: on kaksoset Pobeda ja Obeda, joista ensin mainittu työskentelee konduktöörinä pitkänmatkanjunissa, kunnes yläluokan houkuttelemana päättää astua uuteen, hohdokkaaseen elämään, jonka alkumetreillä hän käy paperien ja leimojen sekä rahan avulla vapauttamassa veljensä Obedan aron keskeltä vankileiriltä. Obeda suhtautuu Pobedan elämänvalintaan ensin kriittisesti, mutta tempautuu sitten itsekin mukaan matkalle kohti vallan keskiötä, yläluokkaisten keikareiden liehittelemää Volodjaa eli Vladimir Putinia.
On supermiesmäinen ja suuruudenhullu botox-Volodja, Ukrainan tanssiva Julia T., Pohjois-Korean typeryshallitsija Kim Jong-un, muhkeaan turkkiin pukeutunut Iivana Julma, hieman kulahtaneessa mutta silti näyttävässä mekossa esiintyvä Katariina Suuri sekä erinäisissä arvosteluissakin mainittu Kristus-Conhcita, jonka kultamekko sädehtii niin, että itse tunsin yleisössä suurta pukukateutta. Ja voi niitä Bolshoi-baletin poikia - mikä loistava tanssikohtaus!
Näytelmä on niin taiten kirjoitettu, että vuorosanat ovat niin täynnä merkitystä, että katsoja saa pysytellä skarppina tunnistaakseen vitsit ja viittaukset - tai jos ei kaikkia aina tunnistaisikaan, se ei haittaa, sillä seuraava on jo tulossa. Joissain kohdin näytelmää oli mielestäni hieman tyhjäkäyntiä; esimerkiksi Putin-hahmo tuntui osin alleviivatun selviöltä, mutta ehkä tämäkin hahmo tarvitsi taustaa, jotta mukaan saatiin edes hieman syvyyttä.
Parasta tässä näytelmässä ovat kuitenkin laulut. Yleisössä ei voi välttyä tuntemasta sitä voimaa, mikä kuoron lauluissa on. Oma suosikkini oli ensimmäisen puoliajan loppupuolella kuultu kunniaa käsittelevä laulu, jonka laulaa Obedasta avioeroa hakeva vaimo. Laulussa tulee esille monentasoinen elämänpettymys, ja kohta "voi parkettia! voi parkettia! voi venäläisen menneisyyden lattiaa!" osuu ällistyttävyydessään suoraan ytimeen.
Näytelmässä on suureellisen kohelluksen lisäksi myös herkkyyttä, muun muassa kohtauksessa, jossa äidit etsivät kadonneita poikiaan. Nykyteatterin tapaan näytelmärepliikeissä muistutetaan aina silloin tällöin katsojaa omasta katsojan roolistaan, mikä tähän näytelmään on kirjoitettu taitavasti ja tunnelmaa laukaisevasti. Lopetus on onnistunut ja jättää katsojan pohtimaan käsiteltyjä teemoja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti