"Hän istui joka päivä terassilla lepotuolissa, laski aurinkotunteja, joi jäävettä, torkkui."
Otava 2011. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Till sista andetaget, 2009. 320 s.
Viimeiseen hengenvetoon on romaani, jota pitää lukea hitaasti, kiirehtimättä - ahnehtimatta, vaikka välillä tekisi mieli.
Romaanin päähenkilö on Lo. Lo kasvaa ruotsalaisessa pikkukylässä kahden tehtaan välissä. Hän on omalaatuinen lapsi, joka saa omalaatuista seuraa Lukasista, häntä vanhemmasta pojasta, joka asuu naapurissa ja käy samaa koulua hänen kanssaan. Kestoltaan romaani kattaa vuodet Lon syntymästä tämän aikuisuuteen. Välillä kerronnan näkökulma on Lon äidin, Katarinan/Kareninan, pääosin kuitenkin Lon.
Lo on päähenkilö, joka on yksin. Toisaalta hän kasvaa niin läheiseksi Lukasin kanssa, että hänestä tuntuu, etteivät he ole kaksi erillistä henkilöa, vaan Lukas on hänen raajansa (tai toisinpäin). Lon lapsuudenkoti on täynnä sukulaisia, rakkautta ja valvovia silmiä - tuntuu, että kaikki mitä hän tekee, on kyllä jonkun tiedossa. Kuitenkin Lo tuntuu olevan irrallinen henkilöhahmo, ei yksin tai yksinäinen siinä mielessä että hän kärsisi, vaan yksin siinä mielessä, että hän ei luo kielellisiä siteitä muihin ihmisiin. Lukas on Lolle jonkinlainen absoluuttinen pakkomielle, heidän välinen suhteensa on jokseenkin sanaton, esikielellisellä tasolla.
Romaanissa on paljon samaa Peter Høegin Lumen tajun kanssa. Siinä missä Lumen tajun kuvasto on jäätä, Viimeisen hengenvedon kuvasto on tulta. Lo ja Lukas kohtaavat maastopalon äärellä je heidän suhdettaan kuvataan erilaisin tulen metaforin. Öljynporauslautta on tärkeä symboli Lon elämässä: mahdollista tulta eristyksissä keskellä vettä, myrskyä. Toisaalta ruotsalaiseen maisemaan kuuluu ajoittain myös kylmyys, jää, lumi, routa ja kuura, jotka luovat vastapainoa kuumuudelle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti