Jo Nesbø: Panssarisydän

"Hän heräsi."

WSOY/Tasku-Kniga 2011. Suom. Outi Menna. Alkuteos Panserhjerte. 795 s.

Harry Hole on heikossa hapessa. Hän on paennut elämäänsä Hongkongiin ja elää siellä oopiumhuuruisesti. Häntä kuitenkin kaivataan Norjassa, sillä liikkellä on sarjamurhaaja, ja hän on ylivertainen sarjamurhaajien kiinniottaja - tästä on todisteena kaikkien norjalaisten tuntema tapaus Lumiukko. Lumiukko-dekkari kannattaakin lukea ennen Panssarisydäntä, mikäli sen aikoo lukea - ja kun Nesbøsta on kyse, todennäköisesti aikoo. Jo Nesbø on mielestäni mukaansatemvaavimpia nykydekkaristeja, vaikka tarinoissa on James Bondille tyypillistä toimintaa ja väkivaltaa, mikä vie tarinalta uskottavuutta (toisaalta: pyrkiikö dekkari lajityyppinä erityisesti uskottavuuteen - no ei).

Panssarisydän on lähes 800-sivuinen järkäle, mutta tarina toimii. Juonta liikutellaan niin Hongkongissa, Norjassa kuin Kongossakin, ja kun sarjamurhaajasta on kyse, aina paljastuu uutta. Syyllinen pysyy arvoituksena loppuun saakka. Mainio kesälukeminen!

Chimamanda Ngozi Adichie: Puolikas keltaista aurinkoa

"Isäni oli hieman hullu: hän oli viettänyt monta vuotta ulkomailla nenä kiinni kirjassa, ja hän puhui itsekseen työhuoneessaan, antoi tukkansa kasvaa liian pitkäksi eikä välttämättä vastannut tervehdyksiin."

Otava Seven-pokkari 2011, 6. painos. Suom. Sari Karhulahti. Alkuteos Half of a Yellow Sun. 605 s.

1960-luku. Nigeria/Biafra. Rodulliset heimojännitteet. Rasismi. Romantiikka. Odenigbo: radikaali yliopiston opettaja. Olanna ja Kainene: yläluokkaisen perheen aikuiset kaksostyttäret. Richard: naiivi, idealistinen wannabe-kirjailija; valkoihoinen britti. Ugwu: köyhän perheen poika, joka kokee sosiaalisen nousun Odenigbon palvelijana. Rauha ja sota, ylellisyys ja nälänhätä, polttava auringon paahde ja pimeät yöt. Siinä aineksia tähän romaaniin.

Biafra ei kuulu minun sukupolvikuvastooni, toisin kuin esimerkiksi Kuwait, Srebrenica, Sarajevo, Somalia, Afganistan, Haiti tai arabikevät. Biafra on jotain, josta olen kuullut ja johon liittyy ajatus nälkään kuolevista mustista lapsista, mutta en saa Biafraa sijoittumaan kartalle. Biafra on minulle jotain samaa kuin Tiananmenin aukio tai Pol Pot. Ehkäpä siksi Puolikas keltaista aurinkoa tuo mieleeni Denise Affonçon muistelmateoksen Elossa kuoleman kentillä, joka kertoo hänen ja hänen perheensä kokemuksista Kambodzassa punaisten khmerien terrorin aikana. Puolikas keltaista aurinkoa on toki romaani, ei muistelmateos, mutta parhaimmillaan se on silti mielestäni sotakuvauksissa. Henkilöhahmot, vaikka heillä kaikenlaisia suhdekiemuroita onkin, jäävät osin etäisiksi tai latteiksi.

Romaanin naishahmot ovat hyvin vahvoja ja voimakkaita, kerrassaan selviytyjiä. Tämä tulee hyvin esille esimerkiksi seuraavassa Olannan ja hänen Ifeka-tätinsä käymässä keskustelussa:

"Kun menin naimisiin sinun enosi kanssa, pelkäsin aluksi, että muut naiset karkottaisivat minut kodistani. Tiedän nyt, ettei Mbaezi kykene tekemään mitään, mikä muuttaisi minun elämääni. Se muuttuu vain minun tahdostani."
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Mbaezi on nykyään hirveän varovainen, koska tajuaa, etten pelkää enää. Olen sanonut hänelle, että jos hän tuottaa minulle häpeää, leikkaan poikki sen käärmeen, joka roikkuu hänen jalkojensa välissä."

Sotakuvaus vaikuttaa moniulotteiselta ja konkreettiselta, eikä sodan syyksi näytetä vain heimojen välistä nationalismia vaan myös Britannian siirtomaahistoria. Sotilaiden tekoja ja käytösta kuvataan niin siviilien havaintoina kuin sotilaankin silmin. Jotenkin vaikuttavinta on pimeyden kuvaus - miten lentokoneet laskeutuvat sammutetuin valoin pimennetylle lentokentäle jotteivät Nigerian pommikoneet havaitsisi niitä...

Uuden valtion - Biafran - syntyyn liittyvä idealismi on käsinkosketeltavaa. Romaanin nimi viittaa Biafran lippuun: lipussa on kolme raitaa ja puolikas keltaista aurinkoa. Olanna opettaa koululaisilleen lipun symboliikkaa: "Punainen symboloi heidän pohjoisessa surmattujen veljiensä ja sisariensa verta, musta joukkomurhien tuottamaa murhetta, vihreä Biafran vastaista vaurautta ja puolikas keltaista aurinkoa ihanaa tulevaisuutta."

A. S. Byatt: Lasten kirja

"Kaksi poikaa seisoi prinssipuolison mukaan nimetyllä galleriaparvella ja katsoi alas kolmatta poikaa."

Teos 2011. Suom. Kersti Juva. Alkuteos The Children's Book, 2009. 970 s.

Lasten kirja on ehdottomasti teos eurooppalaisuudesta: taiteesta, historiasta, kulttuurista, sivistyksestä, ihmisluonteista ja kohtaloista. Romaani on massiivinen, lähes tuhatsivuinen, ja se kattaa ajanjakson 1800-luvun loppupuoliskolta ensimmäisen maailmansodan päättymiseen saakka. Keskushenkilö on kirjailija Olive Wellwood, mutta henkilöhahmoja romaanissa on runsaasti. Romaanin nimi, Lasten kirja, voi viitata esimerkiksi siihen, että suuressa osassa ovat erinäisten perheiden lapset ja heidän kohtalonsa, kasvamisensa nuoriksi ja aikuisiksi, heidän elämänvalintansa ja mahdollisuutensa. Toisaalta kirjailija Olive kirjoittaa kullekin lapselleen omaa tarinaansa, kullakin lapsella on oma kirjansa, jossa tarina rönsyilee eteenpäin.

Fiktiivisiä tasojakin on monia. On romaanin sisäinen todellisuus, jossa henkilöhahmot elävät historiallista aikaa. On Oliven sepittämät tarinat, jotka myös romaanin lukija saa luettavakseen. On myös muiden henkilöhahmojen tuottamaa fiktiota. On nukketeatterinäytelmiä, joiden juonta referoidaan, on henkilöhahmoja, joita kiinnostaa tutkia eurooppalaisen satuperinteen narratiiveja ja motiivien toistuvuutta - ja näin esitellään myös erinäisiä tunnettuja satuja. On Shakespeare, jonka Kesäyön uni toimii kuin roolipelinä Wellwoodien kesäjuhlissa. Ja niin edelleen! Sadunomaisuus määrittelee koko romaania paitsi sisäkertomuksina, myös esimerkiksi Philipin kohtalossa.

Romaanin alussa on henkilöhahmoluettelo. En ole koskaan pitänyt tavasta, mutta luettelosta on lopulta hyötyä, sillä henkilöpaljoudessa on osin hankalaa pysyä mukana. Kullakin henkilöhahmolla kuitenkin on selkeä luonteensa eivätkä henkilöt ole marionetinkaltaisia. Myös se on henkilökuvauksessa ihailtavaa, että hahmot ovat inhimillisiä, niissä on syvyyttä ja särmää.

Sosiaalisiin suhtesiin liittyvä eroavaisuus romaanin kuvaaman ajan ja nykyajan välillä havainnollistuu osuvasti. Koska ehkäisy on nykyään olemassa, ihmiset voivat harrastaa (irto)suhteita varsin vapaasti ja halutessaan siten, etteivät muut saa niistä tietää. Lisääntymisestä on tullut hallitumpaa ja harkitumpaa, jonkinlainen projekti, jota edeltää vapaa valinta (mikäli projektin eteneminen ei osoittaudu ongelmalliseksi ja huomataan, että ajatus "vapaasta valinnasta" onkin illuusio). Suhteet tai (irto)seksi ei kuitenkaan ole nykyajan keksintö. Kertomukset hairahtaneista, maineensa menettävistä tytöistä tai hyväksikäytetyistä piiosta ovat tuttuja historiankirjoista ja kummittelevat ehkä edelleenkin seksivalituksen taustalla, mutta Lasten kirja tuo lisää syvyyttä kuvioon. Miten yllättävästi syntyviin lapsiin suhtaudutaan? Keiden kaikkien tiedossa epäsovinnaiset perhesuhteet ovat? Miten asianomaiset - isät ja äidit, myöhemmin myös lapset itse - suhtautuvat tapahtuneeseen ja miten he elävät tietoisuuden kanssa? Mitkä asiat ovat salaisuuksia, mitkä puolestaan luontevia, mutta sellaisia, että niistä ei erityisesti puhuta? Olisivatko tällaiset perhesiteet mahdollisia nykymaailmassa, onko mustasukkaisuuden käsite tai tunne kokenut muutoksen sadassa vuodessa?

Romaanin lopussa on seliteosa, jossa on suomennokset vieraskielisille fraaseille (tälle olisi ollut käyttöä, jos sen olemassaolon olisi vain hoksannut ajoissa!), sekä kirjailijan kiitospuhe ja suomentajan jälkisanat. Viimeiseksi mainittu on näistä kiinnostavin, ja mukavaa, että se on sijoitettu romaanin loppuun.

Lasten kirja tuo mieleeni Thomas Mannin Buddenbrookit ja Mazo de la Rochen Jalna-sarjan. Toisaalta tämä johtuu siitä, että romaanissa seurataan usean henkilön elämää, toisaalta siitä, että näissä kaikissa teoksissa on mielestäni jollain lailla hyvin kiehtova maailma. Maailma, joka on erilainen kuin se, jossa itse elää; maailma, jossa tapahtuu paljon asioita, myös henkilöiden välistä draamaa, mutta todellisuus on kuitenkin, kaikista ongelmista, kauhuista ja tuskasta huolimatta jollain lailla hallittu, suljettu. Myös romaanin lopetus on ehdottomasti hyvin suljettu: ensimmäisen maailmansodan myötä aiempi aikakausi aatteellisine ilmapiireineen on auttamatta ohi, samoin romaanihenkilöiden elämä väistämättä muuttuu.

Lasten kirja ei tyhjenny kerralla eikä sen viehätys perustu pelkästään juoneen. Kun romaanin laskee käsistään, tekisi mieli aloittaa uudelleen alusta; päästä vielä henkilöhahmojen seuraan ja maailmaan, etsiä vihjauksia tuleviin juonenkäänteisiin. Tämä on romaani, joka jättää lukemisen nälän. Ja myös halun tutustua Byattin muuhun tuotantoon.


- Minä en rakastanut häntä. Olen aina tiennyt sen. Olen tuhonnut hänenkin onnensa.
- Vain jos hän antaa sen tapahtua.

Anne Swärd: Viimeiseen hengenvetoon

"Hän istui joka päivä terassilla lepotuolissa, laski aurinkotunteja, joi jäävettä, torkkui."

Otava 2011. Suom. Katriina Huttunen. Alkuteos Till sista andetaget, 2009. 320 s.

Viimeiseen hengenvetoon on romaani, jota pitää lukea hitaasti, kiirehtimättä - ahnehtimatta, vaikka välillä tekisi mieli.

Romaanin päähenkilö on Lo. Lo kasvaa ruotsalaisessa pikkukylässä kahden tehtaan välissä. Hän on omalaatuinen lapsi, joka saa omalaatuista seuraa Lukasista, häntä vanhemmasta pojasta, joka asuu naapurissa ja käy samaa koulua hänen kanssaan. Kestoltaan romaani kattaa vuodet Lon syntymästä tämän aikuisuuteen. Välillä kerronnan näkökulma on Lon äidin, Katarinan/Kareninan, pääosin kuitenkin Lon.

Lo on päähenkilö, joka on yksin. Toisaalta hän kasvaa niin läheiseksi Lukasin kanssa, että hänestä tuntuu, etteivät he ole kaksi erillistä henkilöa, vaan Lukas on hänen raajansa (tai toisinpäin). Lon lapsuudenkoti on täynnä sukulaisia, rakkautta ja valvovia silmiä - tuntuu, että kaikki mitä hän tekee, on kyllä jonkun tiedossa. Kuitenkin Lo tuntuu olevan irrallinen henkilöhahmo, ei yksin tai yksinäinen siinä mielessä että hän kärsisi, vaan yksin siinä mielessä, että hän ei luo kielellisiä siteitä muihin ihmisiin. Lukas on Lolle jonkinlainen absoluuttinen pakkomielle, heidän välinen suhteensa on jokseenkin sanaton, esikielellisellä tasolla.

Romaanissa on paljon samaa Peter Høegin Lumen tajun kanssa. Siinä missä Lumen tajun kuvasto on jäätä, Viimeisen hengenvedon kuvasto on tulta. Lo ja Lukas kohtaavat maastopalon äärellä je heidän suhdettaan kuvataan erilaisin tulen metaforin. Öljynporauslautta on tärkeä symboli Lon elämässä: mahdollista tulta eristyksissä keskellä vettä, myrskyä. Toisaalta ruotsalaiseen maisemaan kuuluu ajoittain myös kylmyys, jää, lumi, routa ja kuura, jotka luovat vastapainoa kuumuudelle.

George & Maria Falafel Grill House, Rodos

Pari viikkoa sitten Rodoksen kaupunkiin avattu Georgen ja Marian falafelravintola Mandilara-kadulla on mitä mainioin ruokapaikka. Ensinnäkin ruoka on erinomaista, toiseksi omistajat suhtautuvat ruokailijoihin kuin ystäviinsä. Paikalla vaikuttaakin jo nyt olevan kanta-asiakaskuntaa - mikäli kanta-asiakkaiksi voi sanoa turisteja, jotka viettävät kaupugissa viikon tai kaksi. Pienessä paikassa on myös mukavaa keskustella pöydästä toiseen, tutustua, vaihtaa kuulumisia ja matkavinkkejä toisten lomalaisten kanssa.

Ravintolasta saa toki muutakin ruokaa kuin vain falafeliä, mutta kasvissyöjän näkökulmasta on mukavaa saada vaihtelua ainaisen kreikkalaisen salaatin syömiseen - vaikka sekin on erinomaista. Georgen ja Marian ravintolassa kaikki tehdään alusta saakka itse, ja se maistuu ruoissa. Falafel-lautanen on erinomainen, pita-falafel valtava, tabbouleh hyvää. Mausteina pöydissä on viinietikan ja oliiviöljyn lisäksi tarjolla Georgen tekemää tulista tahnaa ja tahinia. Mmmmm!

Tämä on paikka, jossa tekee mieli käydä syömässä lähes päivittäin - suosittelen!

Rodoksen akropolis

Rodoksen kaupungin muinainen akropolis on mainio iltakävelyretkikohde. Akropolis, muinainen stadion ja Apollon temppeli sijaitsevat laitakaupugilla kukkulan laella.

Kun kaupungilta suuntaa kohti akropolista, kohtaa monenlaisia taloja ja alueita. Suunnitelmanamme oli kulkea mahdollisimman paljon puistojen helki ja vältellä varsinkin suuria teitä. Jossain sairaalan seutuvilla onkin paljon puistoja, puistikoita ja hylättyjä taloja. Yhtäkkiä vihreänä rehottavan metsän keskeltä paljastuu spreijattuja, hylättyjä rakennuksia, jotka tässä ajassa vaikuttavat olevan teinien hengailupaikkoja. Puista varisseen paksun lehtikerroksen alta paljastuu pikkukivistä sommiteltuja kävelyteitä. Tämän hylätyn alueen jälkeen alkaa asuinalue, joka vaikuttaa rikkaamman keskiluokan alueelta. Sitä jatkuu loputtoman pitkältä tuntuvan suoran kadun verran. Sitten eteen aukeaa parkkipaikka. Muutama turistibussi, joitain pikkuautoja. Olemmeko perillä?

Parkkipaikan takana on kulottunut niitty ja täysin erilaista asutusta kuin äsken. Näköpiirissä on muutama talo, jotka näyttävät asuituilta mutta ovat hyvin heikossa kunnossa. Niityllä on parkissa pakettiautoja, jotka myös näyttävät asutuilta. Rinne kohoaa länteen päin ja sen päällä häämöttää pylväitä - tuon täytyy olla oikea suunta!

Ennen pylväitä on muinainen stadion ja amfiteatteri. Paikalliset treenaavat stadionilla, juoksevat rataa ympäri. Mikäpä sen parempaa käyttöä urheilupaikalle?

Amfiteatterin jyrkkien portaiden takana siintää se, mitä Apollon temppelistä on jäljellä - kolmisen pylvästä, jotka on ympäröity sortumavaara-kyltein. Pylväistä on mahdotonta sanoa, ovatko ne alkuperäisiä vai eivät. Tavallaan kyllä: miksi niitä muuten olisi jäljellä vain pari? Tavallaan ei: murikka pylväiden päällä ei näytä uskottavan vanhalta, pylväät ovat osin kuvioituja, osin sileitä. Kukkulan ylittää jatkuvasti lentokone suuntanaan Paradisin lentokenttä. Rodoksella käy yli miljoona turistia vuosittain.

Päätämme suunnata takaisin kaupunkiin. Apollon temppelin takana rinteessä kulkee autotie - se näyttää ankealta kävelyvaihtoehdolta mutta valitsemme sen silti. Kulottuneen epämääräisyyskaistaleen ylitettyämme huomaamme tien kulkevan harjanteen huipulla. Molemmin puolin on jalkakäytävä. Ja mikä maisema! Aurinko on laskemassa mereen, Turkin rannikko ja Symin saari siinätävät utuisessa horisontissa, jyrkänne tien vieressä laskee rantaan, ja suojakaiteet ovat vähissä. Tien varrella on useita levikkeitä, joille voi pysähtyä ihailemaan maisemaa.

Rodoksen kaupunki näkyy saaren pohjoiskärjessä.

Kun tie alkaa mutkitella kaupunkia lähestyttäessä valitsemme reitiksemme polut ja portaat. Viimeiset portaat ennen kaupunkia johtavat suoraan pihaan, jossa on katettu illallispöytä. Ohhoh. Ei yhtään huvita kääntyä takaisin, joten kävelemme pihan poikki. Paljastuu, että kyseessä on Rodoksen kansainvälinen kirjailija- ja kääntäjäresidenssi. Ei hullummalla paikalla!

Residenssin pihasta päädymme kissanpentuja kuhisevalle pikkukujalle ja sokkeloisten katujen kautta lopulta Tuulisellerannalle auringonlaskunjälkeiselle maininkiuinnille.

Kamiros

Muinainen Kamiroksen kaupunki Rodoksen saarella sijaitsee korkealla kukkulalla. Se on yksi kolmesta saaren muinaisesta kaupungista, muita olivat Rodos ja Lindos. Kreikkalaiset tuntuvat rakastavat kukkuloille rakentamista ja portaita - Kamiroksessakin on hieman kiivettävää, mutta kukkulan huipulla raikas tuuli palkitsee askeltamisen. Kaupungin alaosa on paahteinen pätsi.

Kamiros tuhoutui maanjäristyksessä noin 300-200 eaa. Kaupunki jakautuu kolmeen osaan: alakaupungilla sijaitsivat agora ja uskonnolliset rakennukset kuten Apollon temppeli, keskirinteessä oli asuinrakennuksia ja  huipulla akropolis. Näkymä on upea.

Alueella tehdään edelleen kaivauksia ja restaurointityötä. Kamiros on avoinna vierailijoille vain virka-aikana, mikä tarkoittaa päivän kovinta kuumuutta. Eväshetki puiden varjossa saa miettimään paitsi sitä, millainen kaupunki on mahtanut olla loistonsa päivinä (mikä vaatii mielikuvitusta ja lopputuloskin on mielikuvituksellinen), myös sitä, keitä, milloin ja millaisia ovat olleet ensimmäiset raunioilla vaellelleet ja ihmetelleet turistit? Kuinka paljon kaupungilla oikein on ajallisia kerrostumia, toisaalta elävää arkea, toisaalta kummastelevia, tarkkailevia, tylsistyneitä, janoisia ja maleksivia turisteja?

Alakaupungilla on doorilaisen Apollon temppelin jäännökset. Kuulopuheiden mukaan Rodoksen saari syntyi lahjaksi Apollolle isä-Zeun iskettyä miekkansa mereen. Koska Apollo on auringon jumala, Rodoksella on yli 300 aurinkoista päivää vuodessa.

Åke Edwardson: Huone numero 10

"Nainen räpäytti oikeaa silmäänsä."

Like pokkari 2007, 3. painos. Suom. Outi Menna. Alkuteos Rum nummer 10. 507 s.

Huone numero 10 on Erik Winter -dekkari, jossa komisario Winter selvittää murhaa, joka on tapahtunut huoneessa numero 10. Huoneesta löydetään hirtetty nuori nainen, jonka käsi on maalattu valkoiseksi. Mitä tämä tarkoittaa? Mitä valkoinen symboloi?

Dekkarissa liikutaan kahdella aikatasolla, 2000-luvulla, joka on kertouksen nykyhetkeä, sekä 18 vuotta aiemmassa hetkessä, jolloin Winter on ollut aloitteleva nuori komisario ja selvittänyt katoamistapausta, joka tulee hänelle intuitiivisesti mieleen murhan yhteydessä. Eri aikatasoilla liikkuminen tuntuu osin kömpelöltä, tai sitten dekkari vaatisi hieman tarkemman keskittymismoodin kuin minulla oli. Aikatasoilla tunnutaan liikuttavan ennakoimattomasti, mikä osin häiritsee lukemisen sujuvuutta.

Tyyli on taattua Edwarsonia ja Winter liikkuu sujuvasti omassa maailmassaan. Paras Edwardson tämä ei kuitenkaan ole.