Usko, toivo, huijaus @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin näytelmä Usko, toivo, huijaus käsittelee manipulaation ja huijaamisen tematiikkaa yhden perheen näkökulmasta. Myös perhedynamiikka - teinin yksinäisyys, äidin työlämäorientoituneisuus ja kiire, isän elämäntaiteilijuus ja downshiftausasenne - on näytelmän keskiössä.

Usko, toivo, huijaus valottaa sitä psykologista mekanismia, joka saa ihmisen uskomaan puppukonsulttipuheeseen ja visioon jostakin suuremmasta, paremmasta unelmasta, joka on saavutettavissa ihan kulman takana, kunhan ihminen ensin maksaa konsultille tuhansia ja tuhansia euroja. Näytelmä tekee näkyväksi sitä, kuinka manipulaatio toimii - ja jos manipulaattori kohtaa sellaisen henkilön, johon hänen konstinsa eivät toimikaan (jota näytelmässä edustaa vankilapsykiatri), kuvioihin astuu imartelun lisäksi painostaminen ja uhkailu.

Näytelmän opetus tuntuu olevan se, että manipulaattorin voi voittaa (vain) olemalla itse parempi vedättäjä.

Tommi Liimatta: Saaret kuin sisaret

"Ulvonta kuului rinteeseen asti."

Like 2019. 318 s.


Tommi Liimatan romaani Saaret kuin sisaret on suljetun paikan romaani, jonka tapahtumat sijoittuvat määrittelemättömään tulevaisuuteen. Pohjoisella valtamerellä, kahden suurvallan merirajalla, sijaitsee saaripari. Saarista toinen kuuluu Venäjälle ja toinen Yhdysvalloille. Yksityinen yritys on vuokrannut Yhdysvaltojen omistaman saaren järjestääkseen siellä eksklusiivista retriittitoimintaa rikkaille mutta elämässään ongelmista kärsiville tai elämänsä suuntaa etsiville ihmisille.

Retriitille otetaan 14 osallistujaa, seitsemän naista ja seitsemän miestä. Retriittifirman henkilökunnan sisällä vallitsee selkeä hierarkia - hengellinen johtaja Höyhen elää saarella omassa eristetyssä mökissään eikä milloinkaan näyttäydy, ja käytännön asioiden johtaja on nimeltään Isä, jonka luottohenkilönä on Oikea käsi. Romaanin tapahtumat kerrotaan Kuvaajan näkökulmasta, joka onkin oivallinen hahmo tarkkailemaan kaikkea ja kaikkia jo työnkuvansa kautta.

Retriitin osallistujien nimiä ei kerrota, vaan heidät nimetään numeroin. Kuvaaja ei kuitenkaan mielessään kutsu heitä numeroilla, kuten retriitin ohjaistus vaatisi, vaan hän nimeää heidät heidän ulkonäkönsä, ominaisuuksiensa tai toimintansa mukaan, esimerkiksi "Sokeaksi rouvaksi", "Laihaksi tavalliseksi" tai "Punaparraksi".

Rakenteeltaan Saaret kuin sisarissa on paljon samaa kuin Agatha Christien kuuluisassa suljetun paikan romaanissa Kymmenen pientä neekeripoikaa / Eikä yksikään pelastunut. Myös jännite säilyy Liimatan romaanissa yhtä onnistuneesti kuin Christiellä. Retriitti-ulottuvuus tuo romaaniin osuvaa pohdintaa liittyen sekä yhteiskunnan vaatimuksiin että yksilön identiteettiin. Saaret kuin sisaret osuu suoraan nykyaikaiseen self help -buumiin ja näyttää sen kriittisessä valossa kuitenkin säästyen täysin paasaamiselta tai alleviivaamiselta. Lukijanakin tekee mieli uskoa saarella vallitsevaan teletappimaiseen autuuden onnelaan, jossa rahalla saa rauhaa, rajat ja ihmisiä sekä ympäristön vain itseä varten.

Pinnan alla tietysti muhii toisenlainen todellisuus, niin yrityksen näkökulmasta kuin myös retriittiosallistujien, ja molempia näkökulmia keritään hiljalleen auki - pinta alkaa kupruilla ja todellisuus murtautua esiin.

Kuvaajan suhde retriittiyrityksen valtaapitäviin on kompleksinen: hän on aiemmin kuulunut enemmän sisäpiiriin, mutta nyt hän kokee tulleensa suljetuksi ulos päätöksenteosta, johon hän kuitenkin pyrkii vaikuttamaan. Tämä näkyy esimerkiksi pohdinnassa kielenkäytöstä ja sanojen vallasta mielikuvien luomisessa. Kun retriittiläiset ovat saapuneet saarelle, heille pidetään päärakennuksessa tervetulotilaisuus, jossa Isä puhuu heille:

"'Arvon osallistujat.'
        Isä muisti olla painottamatta jälkimmäistä sanaa ja huomioi siten keskustelumme, oikeastaan kiistamme: miten tulijoita olisi nimitettävä. Ihmiset, ystävät vai naiset ja herrat, vieraat, valitut, asiakkaat, onnekkaat? 'Ystävyyttä' olin pitänyt yliammuttuna, liian varhaisena halauksena. 'Asiakkuudessa' oli kylmää etäisyyttä. 'Osallistuminen' korosti itsenäistä päätöstä, aktiivista pelaajuutta. Sitäkin olin vastustanut. Osallistumisessa oli rahvaanomaista kilpailuhenkeä. Pelivertauksia ei tulisi esittää, peli muistuttaisi siitä että vain yksi voidaan valita ensimmäiseksi. En puhuisi häviöstä vaan mukautumisesta, en pelistä ollenkaan, vaikka sanaksi vaihdettaisiin uskonnollissiveellinen 'kilvoittelu'. Olin korostanut Johtoryhmälle oleskelun vapaaehtoisuutta - joskin pakotie sulkeutui samalla kun proomu nosti ankkurin. Psykologi oli nyökännyt: tienhaara on aina kriisi. Se sijaan suora tie, ainut vaihtoehto, kypsyttää mukautumaan siihen mitä emme voi muuttaa."

Näennäisesti retriitillä sekä osallistujat että yrityksen henkilökunta ovat edellä kuvatulla "suoralla tiellä", mutta koska todellisuutta ei voi hallita - vaikka loisi hallinnalle kuinka hyvä puitteet - mutkia matkaan todellakin tulee. Ja "tienhaara on aina kriisi".

Samaisen tervetulotilaisuuden kuvauksen yhteydessä niin lukijalle kuin osallistujillekin tehdään selväksi joitakin saaren käytäntöjä:

"Isä kiitti keskustelusta ja saman tien, kuin sattumalta, kello korkealla seinällä kilhati tilaisuuden päättymisen merkiksi. Seisoskelin kolmijalan luona kun väki nousi pöydistä ja siirtyi aulaan etsimään saappaitaan ja jonottamaan takkejaan. Sukkasillaan he olivat hiljaisia ja toivat mieleen päiväkotilapset, lapset yleensä. Kun jalkineet vaaditaan jättämään eteiseen, ihmiseltä viedään yksi mahdollisuus: pakeneminen."

Saari on todellakin saari, suljettu tila. Yhtä lailla diktatuurit, keskitysleirit tai vankilat ovat suljettuja tiloja, mutta silti niiltäkin aina joku onnistuu pakenemaan tai joku onnistuu toimittamaan niihin tavaraa. Saarikaan ei ole poikkeus, vaikka se sellaiseksi kulissiksi onkin pyritty luomaan.

Vaikka saaresta on pyritty luomaan eräänlainen terapiaparatiisi rikkaille, lukijalle paljastuu jo varhaisessa vaiheessa, että saaren maailman perusrakenne on hyvinkin orwellilainen. Miksi yrityksessä on töissä päähenkilömme, "Kuvaaja"? Tietysti siksi, että saarella tehdään videotallenteita - sekä avoimesti että salatusti. Propaganda puolestaan on varsin avointa, sillä aivopesuhan on suorastaan pääsyy sille, miksi osallistujat ovat alun perinkään saarelle hakeutuneet. He haluavat elämäänsä uutta näkökulmaa ja sisältöä, ja sitä saaren hengellinen johtaja, Höyhen, heille tuottaa. Sanojen valtaa luoda mielikuvia käsitellään myös kohdassa, jossa Kuvaaja käy keskustelua yhden osallistujan kanssa keskusradion käytöstä:

"'Keskusradiota ei voi sulkea, valitettavasti. Tämä voi kummastuttaa, mutta se on tehty yleisen turvallisuuden tähden, siksi että vaikkapa yölliset hätätiedotukset eivät jäisi keneltäkään kuulematta.'
        'Onko kovinkin tavallista että täällä syntyy hätätilanne?'
        - - 'Rauhan aikana hätä on poikkeustila. Sodassa hätä on sana jota ei lausuta, muuten sitä jouduttaisiin käyttämään koko ajan.'"

Valinnanvapaus, yksilöllisyys ja identiteetti ovat myös romaanin teemoja. Saarelle ei saa tuoda esimerkiksi alkoholia (ja tässä kohdin muistelemme taas Orwellia, tällä kertaa Eläinten vallankumousta: kuinka eläinten yhteinen slogan "Kaikki ovat tasa-arvoisia" saikin johdon ottaneiden sikojen suussa loppulisäyksen "...paitsi jotkut ovat tasa-arvoisempia kuin toiset") ja osallistujien laukut tarkastetaan heidän saapuessaan. Kuvaajan Näyttelijättäreksi nimeämän hahmon laukusta on takavarikoitu viinapullo, ja valinnan vapauden tematiikka tulee hyvin esiin Näyttelijättären perustellesssa Kuvaajalle sitä, miksi hän viinaa oli alun perin salakuljettamassa:

"On urhoollisempaa, tai siinä on jotain mieltä, kieltäytyä houkutuksesta joka on saatavilla, siinä ulottuvilla, kuin jos houkutusta ei ole. Ei ole mikään valinta kieltäytyä sellaisesta jota ei voi saada."

Saaret kuin sisaret käsittelee useita nykyajan keskeisiä teemoja ja tekee sen jännärimäisellä intensiteetillä. Romaania ei tee mieli laskea käsistään, ennen kuin monen tason mysteerit on hitaasti kääritty esiin.

Feminist Comedy Night @ Korjaamo, Helsinki

Korjaamolla järjestetty Jamie MacDonaldin hostaama Feminist Comedy Night oli hauska ja tunnelmaltaan ja toteutukseltaan välitön stand up -iltama, johon tekee mieli osallistua toistekin. Lavalla kuultiin niin suomen- kuin englanninkielistäkin stand upia, ja kuten stand up -iltamissa yleensäkin, mukana oli niin aloittelijoita kuin pitkän linjan osaajiakin.

Nufit 2020 @ Paasitorni, Helsinki

Helsingin Paasitornissa järjestetyn vuoden 2020 Nuorten filosofiatapahtuman teemana oli Aika. Kiinnostavaa teemaa lähestyttiin tapahtumassa monesta näkökulmasta. Kävin seuraamassa alustuksista pari ja myös hieman taideohjelmaa, jota en muista aiemmilta vuosilta mutta joka toi tapahtumaan lisää syvyyttä.

Parjantain myöhäisiltapäivän taideohjelmassa Juho Rissanen -salissa esiintti Rebekka Holi.

Holin kappaleet olivat omaelämäkerrallisia tarinoita, joissa oli oivalluksia, joihin on helppoa samastua. Holi on taitava äänenkäyttäjä ja kitaristi - aiemmin en ollut hänestä kuullut, mutta epäilen, että kuulemme hänestä vielä.

Perjantai-illan viimeisen alustuksen Juhlasalissa piti Maria Hämeen-Anttila aiheesta "Matematiikka, aika, intuitio". Alustuksessa käsiteltiin kiinnostavalla ja minulle uudella tavalla matematiikkaa tai pikemminkin erilaisia matemaattisia ajattelu- ja lähestymistapoja: peruskysymyksenä oli, onko matematiikka jokin "olemassa oleva asia", jonka ihminen on "vain löytänyt", vai heijasteleeko matematiikka itse asiassa ihmisen tapaa ajatella ja olla maailmassa. Hämeen-Anttila osasi puhua asiasta varmaankin niin kansantajuisesti kuin se on mahdollista, mikä teki alustuksen seuraamisesta ylipäätään mahdollista ainakin itselleni.

Hämeen-Anttila lähti liikkeelle Kantin filosofiasta ja siitä, kuinka aika ja tila ulottuvuuksina liittyvät ihmisyyteen ja ihmisen tapaan tulkita maailmaa, koska ihminen on ajallis-tilallinen olio. Matematiikassa aika liittyy aritmetiikkaan ja diskreettiin laskemiseen, tila puolestaan geometriaan, jota Hämeen-Anttila ei sen syvemmin keskittynyt tarkastelemaan. Alustuksessa käytiin myös ajatusleikki siitä, miten ihmisen rajallinen, ajallis-tilallinen oleminen vaikuttaa siihen, miten ihminen laskee; Hämeen-Anttila kehotti (jonkun tutkijan esimerkin mukaan) kuvittelemaan maailman, jossa olemmekin kaasuja - rajattomia, sekoittuvia, olemukseltamme täysin erilaisia kuin millaisia nyt olemassa olevassa todellisuudessa olemme. Olisiko tapamme laskea ja harjoittaa matematiikkaa aivan erilainen? Todennäköisesti. 

Lauantaiaamun ensimmäisen alustuksen piti Eeva Kolttola Nyyti ry:stä ja se käsitteli ylisuorittamista ja loppuunpalamista niin työelämässä kuin opiskelijankin näkökulmasta. Kolttolan alustuksessa ei tullut minulle juurikaan uutta sisältöä, mutta toisaalta alustus teki asiaansa näkyväksi. Kolttola myös esitteli erinäisiä sitaatteja uupumuskirjallisuudesta ja sitä kautta myös uusinta, eritoten kotimaista uupumuskirjallisuutta.

Nufitissa ollaan tyypillisesti suurten kysymysten äärellä ja niitä käsitellään monen tieteenalan näkökulmasta, mikä tekee tapahtumasta virkistävän ja uusia näkökulmia avaavan. Ensi vuoden Nufitia odotellessa!

Ville Ropponen & Ville-Juhani Sutinen: Luiden tie - Gulagin jäljillä

Like 2019. 398 s.

Ville Ropposen ja Ville-Juhani Sutisen Luiden tie - Gulagin jäljillä on sekä matkakirja että historiankirja. Luiden tie tekee näkyväksi sitä, miten Vankileirien saaristo näkyy nyky-Venäjällä (jos osaa katsoa), miten Gulagin muistoon suhtaudutaan ja miten se läpäisee koko Venäjän.

Luiden tie lähtee liikkeelle Solovetskin luostarista ja siitä, että Gulag kyllä on näkyvillä, jos sitä osaa katsoa. Kirjan lukija johdatellaan katsomaan niinkin arkista ja jokapäivästä esinettä kuin 500 ruplan seteliä:

"Venäjän 500 ruplan setelin kääntöpuolella on maassa hyvin tunnetun Solovetskin luostarin kuva. Se kohoaa karunkauniilla kallioisella rannalla Vienanmeren ulapan avautuessa kupolien takana.
        Kun seteliä alettiin painaa Neuvostoliiton romahtamisen jälkeisen rahauudistuksen tultua voimaan, luostarin rahaan piirtänyt taiteilija otti mallia vanhasta valokuvasta ja hahmotteli Solovetskin kirkon ilman ristiä. Sellainen se olikin miltei koko neuvostoajan - mutta ei pelkästään valtion uskontokielteisen politiikan vuoksi, vaan myös siksi, että Solovetskin saari oli valjastettu osaksi Gulagia.
        Toisin sanoen taiteilija ei piirtänytkään seteliin kirkkoa vaan hahmotteli siihen vahingossa vankileirin! Erehdys huomattiin nopeasti, ja uusissa seteleissä kirkko sai ristinsä."

500 ruplan setelin Solovetskin luostarilla on siis nykyään risti. Konkreettisemmin "millä silmällä pitää katsoa, jotta voi nähdä" -ajatus tulee Luiden tiessä esiin esimerkiksi Kolymassa, Transportnyin kylän leirisairaalan ja hautausmaan luona:

"Ensi alkuun hautausmaasta muistuttaa ainoastaan aukio, jonka kasvusto on lyhyempää kuin ympärillä. Pian maassa erottuu matalia kumpuja ja heinikon lomasta tuskin erottuvia ristinnysiä. Ilma on täynnä surraavia paarmoja, niitä samoja 'turvonneita, inhottavia hyönteisiä, jotka muistuttavat pieniä lepakoita', kuten Jevgenia Ginzburg kirjoittaa muistelmissaan Kolymasta."

Jotkin toiset hautausmaat erottuvat selvemmin, kuten Intan laitamilla sijaitseva Vostotšnyin kylän hautausmaa: "Neuvostoaikana tyypilliset metalliset hautapaadet ovat ruostuneet ja kenottavat koivikossa auringonlaskun sävyttäminä kuin hajonneiden saunankiukaiden rivistöt. - - Oman onnensa nojaan jäänyt hautausmaa tuntuu kiteyttävän sen, miten Gulag muistetaan ja unohdetaan: kulumisena, ruosteena. Se ilmenee aukkona tarinassa." Noita "tarinan aukkoja" Ropponen ja Sutinen Luiden tiessä etsivät, ja myöskin kiinnostavalla tavalla löytävät.

Gulagin arkkitehtuuria on edelleenkin nähtävillä. Tällainen kohde on esimerkiksi Intan vesitorni, joka
"on yksi osoitus siitä, miten Gulag on sulautunut osaksi arkea. Torni on paikkakunnan ylpeys ja esiintyy jopa kaupungin vaakunassa. Vertailun vuoksi voidaan miettiä, voisiko saksalainen pikkukaupunki ylpeillä sillä, että keskitysleirivangit ovat rakentaneet sen ainoan nähtävyyden, ja laittaa sen vieläpä vaakunaan".

Mikä tulee esiin Aleksandr Solženitsynin Vankileirien saaristossakin, sitä käsitellään myös Luiden tiessä, mutta hyvällä tavalla alleviivaavammin ja suorasanaisemmin, nykyajasta käsin ihmetellen ja oivaltaen: Gulag oli niin voimakkaasti yhteiskuntaa läpäisevä ilmiö, että se on läsnä lähes joka paikassa. Tätä Luiden tiessä avataan puhuttaessa Gulagin maantieteestä:

"Monet Venäjän liikenneyhteydet perustuvat vielä nykyäänkin niihin samoihin reitteihin, jotka rakennettiin vankileirien saariston tarpeisiin, usein vankityövoimalla. Yksittäisten kylien ja kaupunkien lisäksi useat Gulagia palvelleet laajemmat alueet nojaavat yhä siihen osaan historiaa, joskus myös ainoaan historiaan, joka niillä on.
        Gulagin maantiede on tosiasia vielä tänäkin päivänä.
        --
        Yllättävän moni venäläinen - - asuu siellä missä asuu nimenomaan Gulagin tai leirijärjestelmään kiinteästi liittyneiden pakkosiirtojen vuoksi. Gulag on edelleen osa venäläistä todellisuutta."

Ja sikäli kun Gulag on "osa venäläistä todellisuutta", se on myös hyvin arkista: "Gulagin mennyt ja nykyinen tavallisuus Siperiassa ja muilla vankileirialueilla saattaa kuulostaa yllättävältä, mutta kehyksiinsä asetettuna se ei sitä ole. Jokapäiväisyys oli usein käytännön pakko. Vankeja ja leirejä oli yksinkertaisesti niin paljon, etteivät ne voineet olla näkymättä. - - Jos Gulag alussa häiritsikin kylän elämää, yleensä siihen totuttiin pian. Solženitsyn käyttää näistä paikkaunnista ilmaisua 'leirien lähimaailma' ja uskoo, että leirit myrkyttivät ne ja niiden kautta koko maan."

Luiden tie käsittelee myöskin Gulagin vankimielisairaalajärjestelmää: 

"Rankaisevan neuvostopsykiatrian uhrien määrä on edelleen arvoitus. Mielisairaaloissa oli heidän lisäkseen hoidossa myös aidosti sairaita. Tilastointia vaikeuttaa sekin, että osa tervejärkisistä sairastui henkisesti 'hoidon' vuoksi.
        - - Mielisairaalaverkosto ei kasvanut yhtä suureksi kuin Gulag, mutta sinne tuomittiinkin karkeasti ottaen vain se osuus väestöstä, joka olisi muuten pantu leireille poliittisista syistä. Psihuška oli leirien jatko-osa. Tarsisi kirjoittaa, ettei vankimielisairaalassa 'ollut sen paremmin potilaita kuin lääkäreitäkään, vaan vain vartijoita jotka valvoivat hankalia kansalaisia.'"

Luiden tie ristivalottaa kiinnostavalla tavalla Gulagin muistamista ja muistelemista. Länsimainen mielikuva historian kauhujen muistamisen kulttuurista tuntuu tukevan sitä, että tyypillisesti ajatellaan Saksan käsitelleen historiansa kauhut oikeaoppisella tavalla siinä missä Venäjän ajatellaan harrastaneen vaikenemisen kulttuuria. Luiden tie osoittaa, että asia ei ole aivan näin yksioikoinen.

Ruohonjuuritasolla muistamista ja muistelemista tuntuu olevan paljonkin:

"Poliittisen sorron ja vankileirien muistaminen jäi 1990-luvun taitteessa - - väliaikaisuuden tilaan - - . Vertauskuvallisesti voisi sanoa, että muistopatsaiden jalustat valettiin, mutta itse patsaat jäivät valtaosin pystyttämättä. Toisin sanoen leirimenneisyys tuotiin esiin ja sitä käsiteltiin laajasti, mutta siitä ei jäänyt pysyvää merkkiä tulevaisuuteen.
        Neuvostoliiton raunioilla sadat tai jopa tuhannet ihmiset ja paikallistahot pystyttivät Gulag-muistomerkkejä ympäri maan. Muistaminen jäi taas yksityisten harteille. Näitä monumentteja on valtavasti, joidenkin laskujen mukaan yli tuhat, ja yhdessä ne voivat tuoda esiin vankileirien saariston poskettoman mittakaavan. Liian harva kuitenkin tietää niistä ja usein ne sijaitsevat syrjässä. Onkin kohtalon ironiaa, että kerran tuntemattoman vankileirien saariston tilalle on nyt noussut tuntematon muistomerkkien saaristo."

Virallinenkin Venäjä harjoittaa muistamisen kulttuuria:

"Ongelma ei niinkään tunnu olevan siinä, etteikö asia [Gulag] olisi esillä, vaan siinä, että Venäjä on jakautunut menneisyyden muistamisessa. Ne, jotka suhtautuvat kriittisesti neuvostohistoriaan, tietävät poliittisesta sorrosta ja Gulagista paljon, kun taas ne, jotka pitävät neuvostoaikaa myönteisenä ja muistelevat Stalinia lämmöllä, eivät yleensä lue Novaja Gazetaa [, jossa on ilmestynyt esimerkiksi osio 'Totuus Gulagista'].
        - - 
        Vuonna 2017 monumentti nimeltä 'Surun seinä' pystytettiin Moskovan keskustaa kiertävän niin sanotun puutarhakehätien varteen. Se on vihdoin ensimmäinen valtiollinen muistomerkki neuvostosorrolle ja Gulagille. Muistomerkin avajaisissa oli mukana myös presidentti Putin. Eräät toisinajattelijat ovat kuitenkin pitäneet patsasta yrityksenä valkopestä historiaa."

Muistaminen ei ole yksioikoista, ja yhtä lailla kuin historian kirjoittaminen on vallankäyttöä ja valikointia, niin on toki muistaminenkin. Gulagin museoimiseen Luiden tie antaa varsin ällistyttävänkin kurkistusikkunan:

"Entisen Gulag-kaupungin Vorkutan kaupunginjohtaja kaavaili 2010-luvun taitteessa paikalliseksi vetonaulaksi 'Gulag-puistoa'. Kyseessä olisi ollut jonkinlainen realistinen vankileirisimulaattori, jonka avulla pohjolaan oli määrä houkutella niin venäläisiä kuin ulkomaalaisiakin turisteja. 
        - -
        Sorron ja Gulagin teemoista tuotetaan myös populaarikulttuuria. Venäjällä on muun muassa esitetty tosi-tv-sarjaa, jossa kuvataan vainojen erottamien sukulaisten etsintää ja jälleennäkemistä.
        - - 
        Moskovan valtiollinen Gulag-museo on keskeinen toimija sorron ja sen uhrien muiston säilyttäjänä. Julkisena laitoksena se myös nostaa leirit suuren yleisön ja Venäjällä vierailevien näkyville. - - Toisinajattelija ja historoitsija Anton Antonov-Ovsejenko perusti museon 2000-luvun alussa Moskovan keskustaan - -. Museo avautui vuonna 2004, mutta se oli kovin pieni. Myöhemmin se sai rahoitusta Venäjän kulttuuriministeriöltä ja muutti isompaan rakennukseen. Uudistettu Gulag-museo avattiin vuonna 2015."

Kartta @ Kansallisteatteri, Helsinki

Minna Nurmelinin ohjaamaa näytelmää Kartta esitetään Kansallisteatterin Willensauna-näyttämöllä. Kartan keskiössä on henkilöhahmo Kaarina, joka on kadonnut. Kaarinan katoaminen järisyttää jäljelle jääneitä kolmea pariskuntaa, joiden elämältä tuntuu putoavan pohja pois, kun Kaarina ei olekaan enää määrittämässä sitä, mitä heidän pitäisi tehdä ja mitä heidän pitäisi ajatella. Arki sortuu pienimpiä yksityiskohtia myöten raiteiltaan ja parisuhteetkin järisevät.

Kartan pienet, arkiset tilanteet ovat oivaltavia - ne, joiden kautta merkityksellisyyden puutetta konkretisoidaan. Älylaitteiden piippaukset määrittävät ihmissuhteita myös live-hetkissä, kauppakeskus on kaoottinen paikka, jonne voi hukata paitsi itsensä, myös autonsa, ulkomaanmatkoilla ei kysytä apua reittivalinnoissa vaan pitää pärjätä ihan itse - ja onko matka seikkailu, vai onko sen paremmuus kiinni siitä, kuinka onnistuneen reitin on etukäteissuunnitellut itsellen tuntemattomassa paikassa?

Nykyajan ongelmien kuvauksessa Kartta onnistuu hyvin, mutta paikoin (varsinkin toisella puoliajalla) näytelmässä on hieman tyhjäkäyntiä ja se alkaa toistaa itseään. Pienistä epätäydellisyyksistä huolimatta kokonaisuus on ajatuksia antava ja onnistunut.

Jelena Tšižova: Naisten aika

"Ensimmäinen muisto: lunta..."

Into 2018. Suom. Kirsti Era. Alkuteos Vremja zhenštšini. 261 s.

Jelena Tšižovan romaani Naisten aika on ristiriitaista luettavaa. Kieli ja kerronta on aukkoista, ja jos neuvostoliittolaisen kulttuurin tuntemuksessa on aukkoja, ei lukeminen ainakaan helpotu. Mietin melko pitkään teosta lukiessani, onko ongelma suomennoksessa (siis: onko suomennettu liian alkukielen ilmaisulle uskollisesti) vai onko alkukielisenkin teoksen lukeminen alkukieliselle yleisölle yhtä aukkoisen töksähtävää kuin suomennoksen lukeminen minulle paikoin oli. Suomennokseen on myös laitettu muutamia selittäviä alaviitteitä, jotka kyllä tulevat tarpeeseen, mutta joissa samalla menetetään tekstin sujuvuutta. Tässä siis narisen kielestä, mutta en kykene sanallistamaan, missä on vika ja miten sitten olisi parempi.

Naisten ajan tarinassa on kuitenkin jotakin taianomaisen kiehtovaa. Eletään 1960-luvun neuvostoliittolaista köyhää työläiselämää kommunalkassa. Romaanin keskushenkilö on mykkä - tai pikemminkin puhumaton - tyttö. Hän on avioton ja isätön lapsi, ja äiti yrittää parhaansa mukaan elättää tytön tehdastyöstään saamallaan palkalla. Äiti ja tytär jakavat yhteisasunnon kolmen mummon kanssa, ja mummot ovat romaanin parasta antia. Heidän kauttaan neuvostohistoriaa ja ajankuvaa saadaan syvennettyä traagisiin sävyihin, ulos arkirealistista ja selviytymisen eetoksesta. Mummot ovat kuin kolme hyvää haltijaa.

Romaani maalaa lukijalle täysin toisenlaisen todellisuuden. Television hankinnan vaikeudesta ja merkityksestä kerrotaan yksityiskohtaisesti - ja kun televisio on kerran hankittu, eritoten yksi mummoista tuijottaa sitä herkeämättä ja tarkasti. Ei, kyse ei ole teknologiahurmasta tai aikansa mediariippuvuudesta tai "viihteestä", vaan toinen mummoista kuittaa kolmannelle, eikö tämä ymmärrä, miksi television ohjelmat ovat yhdelle mummoista niin tärkeitä; televisiossa näytetään vanhoja työläismarsseja - ehkä siellä vilahtaisi joku kadonneista tai jo kuolleista sukulaisista?

Naisten aika on osin kiehtova romaani, mutta osin hankalasti lähestyttävä tai etäännyttäväkin.