Jokilaivaristeily, Budapest

Budapestissa on tarjolla lukuisia Tonavan-risteilyjä: joen Pestin-puoleinen ranta on täynnä laivoja, jotka tarjoavat lyhyitä risteilyjä erilaisilla teemoilla. Osa laivoista on selvästi pitkämatkan jokilaivoja, osa taas pysyvästi laiturissa parkissa olevia ravintoloita tai yökerhoja. 

Meidän laivavalintamme osui nappiin ihan sattumalta: valitsimme historiallisen Kisfaludy-laivan ja olimme liikkeellä illansuussa, eli osuimme auringonlaskuristeilylle. Lippu noin tunnin risteilylle maksoi hitusen yli 20 euroa ja sisälsi lasin kuohuvaa, Tokajin jälkiruokaviiniä tai mehua. Laivalla oli pöytiintarjoilu ja matkan aikana sai ostaa lisää juomia oman maun mukaan.

Kaupunki näyttäytyi vedenpinnasta erilaisena kuin maista, ja pimeän laskeuduttua sekä Budan että Pestin puolen hallintorakennukset loistivat iltavalaistuksessaan. Oli kuin olisi astunut postikorttiin. Tunnin kesto oli juuri sopiva, ja risteily oli sykähdyttävä kokemus. 

 

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa II

 

Alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Anne Kilpi ja Raija Nylander. Aula & co 2025. Lukija Katja Aakkula, Äänikirjana Storytelin kautta, 25 h 49 min.

Nino Haratihsvilin suurromaani Kahdeksas elämä on suomennettu kahtena niteenä. Osa II keskittyy suvun jäsenten vaiheisiin Stalinin kuoleman jälkeen. Paljon kerrotaan laulaja-lauluntekijä Kittyn elämästä ja urasta lännessä, tarkemmin Lontoossa. 

Toista osaa hieman vaivaa se, että kill your darlings -kirjoitusohjetta ei ole noudatettu: tuntuu siltä, että vuosisadan alkupuolella nuoruuttaan ja elämänsä kukkeinta ajanjaksoa viettäneet henkilöt kuten Stasia sen kuin vaan pysyvät hengissä ja ovat muuttuneet muuttumattomiksi, jähmettyneiksi hahmoiksi - he nyt vain ovat sellaisia kuin ovat, ja pikemminkin miljöötä kuin eläviä ja hengittäviä ihmisiä, tapettia tapahtumien taustalla.

Romaanin toisen osan rytmi ei ole yhtä onnistunut kuin ensimmäisessä osassa, mutta tarina kantaa silti loppuun saakka, vaikka välillä siinä onkin tyhjäkäyntiä. Koska romaani on laaja - yhteensä yli viisikymmentä tuntia kuunneltuna - oli aikaa myös miettiä, mikä tässä tuntuu kumman tutulta. Ja oivaltaa: tässä on samanlaisia nyky-bestsellerin elementtejä, kuin Hanya Yanagiharan booktokissakin globaalisti trendanneissa tiiliskiviromaaneissa kuten Pienessä elämässä: useampi kuin yksi henkilöhahmo, traumoja, salaisuuksia, kurjuutta ja väkivaltaa, mutta kuitenkin ylempi keskiluokkainen sävy, joka näkyy esimerkiksi ruokakuvauksissa. Mikään ei siis ole liian kurjaa ja ankeaa, vaikka välillä väkivalta onkin brutaalia ja sen seuraukset kattavat koko ihmiselämän, ehkä ylisukupolvisestikin.

Kahdeksannen elämän tarina yltää nykyaikaan ja romaanissa kertojanäänenä toimivaan Nizaan asti. Lopulta kerronta sulautuu nykyhetkeen. Aikajana ja ihmismäärä, jonka romaani kattaa, ja se huima yksityiskohtaisuus, jolla kerrontaa viedään eteenpäin, tekevät vaikutuksen. Euroopan 1900-luvun historian käänteet välittyvät elävinä teoksesta ja niiden yksilötason vaikutukset tulevast elävästi esiin. 

Viihteellisyyttä ja helpostilähestyttävyyttä lisätään kerronnan keinoin. Kun ensimmäistä osaa lukiessani pohdin, onko suklaa maagisen realismin elementti muutoin realistisuuteen pyrkivässä kerronnassa, toisen osan kohdalla käy selväksi, että vastaus on ei. Suklaa on vain lohduttava elementti ja miljöökuvauksen osa. Toisessa osassa suklaa jää päälleliimatuksi motiiviksi, jonka mukaantulo kohtauksiin tuntuu irralliselta lisältä.

Kokonaisuudessaan Kahdeksas elämä on kuitenkin otteessaan pitävä kokemus.

Puolangan pessimismipäivät, Puolanka

 

Puolangan pessimistien tapahtumakalenterissa on säpinää vuoden jokaiselle päivälle, nimittäin Puolangan pessimismipäivät järjestetään joka vuosi 1.1. - 31.12. Tämän tapahtuman tunnelmaa kävimme kokemassa erään lokakuisen illan auringonlaskun aikaan Pessimismitalon pihassa.

Pessimismitalo sijaitsee Puolangan ruutukaavan rajamailla, eli keskustan reunalla. Tietenkään talo ei ollut auki, mutta jo ilmoitustaulun lukeminen on elämys. Mitätön Show -kiertue alkoi kiinnostella, mutta luonnollisestikaan en ole samaan aikaan siellä, missä kiertue kulloinkin on.  

Jo Puolangalle saapuminen on kokemus, sillä saapujan ottavat vastaan tienvarren taulut tyyliin "Oletko eksynyt? Seuraavana Puolanka".

Kivi, paperi, sakset @ Kiasma, Helsinki

Kiasman kokoelmänäyttelyssä Kivi, paperi, sakset on esillä Kansallisgallerian teoksia 1970-luvulta nykypäivään. Näyttelyssä on hyvinkin monenlaisia teoksia - tässä muutama subjektiivisesti huomion herättänyt teospoiminta.

 

Ari Pelkosen Transforms (2023) on yksinkertaisuudessaan oivaltava. Taulun silkkipaperit näyttävät ihan samanlaisilta arkeilta, joita aikanaan sai ostaa Tiimarista. Niissä on kuitenkin laveerattu värivaikutelma, ja kokonaisuus näyttää elävältä, liikkuvalta ja liehuvalta.

 

Eeva-Mari Haikalan videoperformanssi Mist (2009) on häiritsevä - ja siksi kiinnostava. Teoksen kuvauksessa kerrotaan, että videolla "taiteilija seisoo ja katsoo suoraan kameraan, kun sumutinpulloista suihkutettava vesi hiljalleen kastelee hänet". Tasan näin videolla tapahtuu. Esittelyteksti ohjaa tulkitsemaan performanssia kannanottona savusumujen lisääntymiseen ilmansaasteiden myötä. Naisesta ja märästä valkeasta t-paidasta minulle tulee kuitenkin mieleen ysärin miss wet t-shirt -tyyppiset yökerhojen ohjelmanumerot ja vaahtobileet. Aika on muuttunut.

Maria Dunckerin teokset Kansallispuvut III ja IV hyödyntävät oivaltavasti ja kiinnostavasti muovipusseja ja sikäli ovat samalla kulutuskriittinen kannanotto. Puvuista tulee kuitenkin assosiaatio - sekä niiden estetiikan että varsinkin myös materiaalin näkökulmasta - kuinka mahtava festarointiasu tuollainen olisi mutakeleillä! 

 

Näyttelyn hauskin teos on Jacob Dahlgrenin Abstraktion ihmeellinen maailma (2009). Tästäkin teoksesta syntyy assosiaatio Tiimari-shoppailuun. Teos koostuu värikkäistä pitkistä katosta roikkuvista nauhoista, jotka muodostavat ehkä muutaman neliömetrin kokoisen alan, jonka sisään voi mennä. Kaikki lettinauhoja käyttäneet havaitsevat heti, että kyse ei ole silkkinauhoista, vaan edullisemmista tekokuituisista, muovisen oloisista nauhoista. Nauhojen kosketteleminen tuottaa kuitenkin nautintoa, ja nauhakuution sisään asteleminen tuottaa yllättävänkin pian myös ahdistavan kokemuksen, kun näkyvyys on nolla ja joka suunnassa on vain lisää värikkäitä nauhoja. Kokemuksellisuudessaan teos on antoisa ja oivaltava!

Nino Haratishvili: Kahdeksas elämä (Brilkalle), osa I

Saksankielinen alkuteos Das achte Leben (Für Brilka). Suom. Raija Nylander. Lukija Katja Aakkula. Aula & co, 2024. Äänikirjana Storytelin kautta, 17 h 52 min.

Georgialaisyntyisen kirjailija Nino Haratishvilin romaani Kahdeksas elämä (Brilkalle) julkaistaan suomeksi kahdessa osassa. Ensimmäinen osa kattaa georgialaisen suvun saagan ja historian pyörteet1900-luvun alusta tsaarinajan Venäjältä Neuvostoliiton synnyn kautta Hruštševin aikaan saakka. Romaani yhdistää kiehtovalla tavalla yksilötason kerronnan ja suuret yhteiskunnalliset muutokset - sodat, vallankumoukset, vallanpitäjien oikut ja institutinalisoidun väkivallan.

Kerrontaratkaisu romaanissa on nykykirjallisuudessa poikkeuksellinen. Romaanissa on minäkertoja - mikä selittää myös romaanin nimessä olevan omistuksen "Brilkalle". Brilka on suvun nykyajassa elävä kaksitoistavuotias jäsen, joka asuu Euroopassa ja karkaa. Minäkertoja on Niza, Brilkan täti. Minäkertojan ääni tulee ajoittain näkyväksi kerronnassa, kun kertoja tiivistää jotain, osoittaa sanansa nimenomaan Brilkalle tai miettii tarinankerronnan lainalaisuuksia ylipäätään - millä periaatteella hän valitsee, mitä kertoo, tai missä kohdin hän on tietämykseltään rajoittunut kertoja ja arvailee. Pääosin kerronta kuitenkin suodattuu menneessä elävien suvun jäsenten kautta, ja kerronnan fokus siirtyy aina ajassa eteenpäin seuraavaan sukupolveen.

Jollakin lailla Kahdeksannesta elämästä tulee mieleen Gabriel García Marquézin Sadan vuoden yksinäisyys. Vaikka Kahdeksannessa elämässä ei ruusunlehtiä sadakaan taivaalta, suku kollektiivisena keskushenkilönä muistuttaa Marquézin tyylistä - ja toisaalta vaikka Kahdeksas elämä ei maagista realismia varsinaisesti olekaan, siinäkin on ainakin suomennoksen ensimmäisen osan perusteella selittämättömäksi jäävä, maagisen viittaava elementti, nimittäin suklaa. 

Romaanin alussa,tsaarinajan Venäjän aikatasolla suvun patriarkka palaa Georgiaan Euroopasta ja tuo mukanaan kehittelemänsä suklaareseptin. Patriarkalla on unelma avata eurooppalaistyylinen kahvila, joka myy kuumaa suklaata. Näin tapahtuukin, joskin neuvostovallankumouksen jälkeen kahvila kansallistetaan ja siitä riisutaan kaikki porvarilliseen dekadenssiin viittaavat ilmiöt. Suklaaresepti kuitenkin jää sukuun ja siirtyy suvun salaisuutena sukupolvelta toiselle. Patriarkka kertoo salaisen reseptin tyttärelleen Anastasialle, joka on yksi romaanin keskeisistä henkilöhahmoista - minäkertoja on Anastasian lapsenlapsenlapsi. Anastasia (eli Stasia eli Tasa) suhtautuu suklaareseptiin varoen, sillä isä on kertonut hänelle, että suklaan nauttimisesta seuraa onnettomuuksia. Suklaa on siis vastustamattoman hyvää, mutta sen nauttimiseen liittyy vaara.

Suvussa sekä onnea että onnettomuutta piisaa. Historialliset käänteet näkyvät elinoloissa. Sotiin joudutaan, kun maailmansotia on, ja ne muuttavat niin yksilöitä kuin perheitäkin. Gulagiin joudutaan, ja päästäänkö sieltä pois? Jos joku valtiorakenteessa valtaa saava jotain haluaa, hän myös sen ottaa - ja mitä siitä seuraa? Neuvostojärjestelmä kiduttaa, ja naisiin voi soveltaa erityisiä kidutus- ja uhkailumenetelmiä, joissa uhreja ovat sekä varsinaiset uhrit että kidutusta toimeenpaneva, siihen uhkailtu ja pakotettu porras. Millainen side tällaisia yhteisiä kokemuksia kohtalon oikusta kokeneiden välille syntyy? Ja lopulta Georgiassa piirit ovat aika pienet - vastakkain menneisyydessä kohdattujen henkilöiden kanssa voi osua yllättävissä paikoissa. Millaista on asua maassa, jossa jokainen on joko vallankäyttäjä tai vallankäytön kohde - ja asetelmat voivat kääntyä ympäri yhdessä yössä? Neuvostoliitosta ei myöskään noin vain matkusteta pois, vaan se vaatii erityisiä järjestelyjä. Miltä tuntuu elää uuden, salatun identiteetin kanssa vieraassa maassa, kulttuurissa ja kielessä ilman yhteyttä perheeseen ja sukuun?

Esimerkiksi edellä esitettyjä kysymymyksiä Kahdeksannen elämän tarina käsittelee eri henkilöhahmojen kautta. Tarina on runsas ja rikas, ja myös äänikirjan virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia. Kuunteleminen - vaikka kyseessä onkin juonivetoinen romaani - vaatii siis keskittymistä, ja aluksi virkerakenne tuntui suorastaan vieraannuttavalta. Kun romaanin kuunneltuani huomasin, että alkuteos on saksankielinen, virkerakenne tuntui saavan jonkinlaista selitystä. Olisiko Thomas Mannilla ollut jotain samankaltaista polveilevuutta? Suomentajalla ei kyllä ole ollut helppoa tämän teoksen kanssa - ja äänikirjan kuuntelijakin saa olla paikoin tarkkana omistusliitteiden ja lauseenvastikkeiden kanssa.

Haratishvilin romaanin maailma on samanaikaisesti värikäs ja synkkä. Kuunteluun menee saman tien romaanin toinen osa - josko siinä selviäisi, onko romaani realismia vai maagista realismia, eli mikä on suklaan salaisuus. 

Aino-Mari Tuuri: Menologeja - Tutkimusmatka esivaihdevuosiin

 

WSOY 2025. Lukija Anna Paavilainen. Äänikirjana Storytelin kautta, 9 h 49 min.

Aino-Mari Tuurin esseistinen teos Menologeja - Tutkimusmatka esivaihdevuosiin paikkaa suomalaisessa tietokirjallisuudessa ollutta vaihdevuosien kokoista aukkoa. Suomennettua viime vuosina kirjoitettua kirjallisuutta on saatavilla, samoin lääketieteellisesti painottunutta kotimaista tuotantoa, mutta Menologien lähestymistapa on arkinen ja pohtiva, mikä tekee teoksesta helposti lähestyttävän. 

Vaihdevuosista soisi puhuttavan ja kirjoitettavan enemmän. Ilmiö vaikuttaa ison osan ihmisistä elämään, ja sen ymmärtäminen varmasti parantaisi monen työpaikan ja kodin ilmapiiriä. Naisten terveys ei ole marginaali-ilmiö, vaikka se sellaisena olis totuttukin näkemään, mitä tuo ansiokkaasti esille esimerkiksi  Caroline Criado Perezin tietokirja Näkymättömät naiset.

Petri Tamminen: Sinua sinua

 

Otava 2025. Lukija Antti Virmavirta. Äänikirjana Storytelin kautta, 2 h 50 min.

Petri Tammisen pienoisromaani Sinua sinua on rakkaustarina, jossa tunteet ja tarpeet eivät kohtaa ja ihmiset jäävät oman estyneen olemisensa vangeiksi. Päähenkilö, nuori mies, rakastuu Prahan-matkallaan tsekkoslovakialaiseen naiseen (eletään vielä rautaesiripun aikaa), eikä ymmärrä, että tunteet eivät ole molemminpuolisia. Elämä lipuu ohi miehen koettaessa tarrata johonkin, mikä pakenee hänen otteestaan.

Olen nauttinut Tammisen novellien absurdista maailmasta, mutta Sinua sinua -romaani tuntuu lipuvan otteestani kuin elämä sisältöineen romaanin päähenkilöltä.