Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

"Olen luvannut Charlottelle, että olemme Helsingissä kuusi vuotta."

Gummerus 2016. 213 s.

Myönnän: ilman Finlandia-palkintoa en olisi tarttunut Jukka Viikilän romaaniin Akvarelleja Engelin kaupungista. Myönnän senkin, että olisin hyvinkin voinut myös olla tarttumatta. Romaanin idea vaikuttaa etäännyttävältä: teos on laiha, se sisältää arkkitehti Johan Carl Ludvig von Engelin hajanaisia päiväkirjamerkintöjä varsin pitkältä ajalta, vuosilta 1816-1840.

Päiväkirjamerkinnöistä piirtyy esiin yksinäinen mies, jolla on tehtävä: piirtää Helsinki. Koska romaanin rakenteena on päiväkirja, teos etenee kovin verkkaisasti. Päähenkilö nimeää itse merkintäsnä "yöpäiväkirjaksi", mikä tarkoittaa toteutuksen kannalta hajanaisuutta ja aukkoisuutta.

Akvarelleja Engelin kaupungista on tiivistä, aforistista tekstiä, joka paikoin onnistuu kiteyttämään asioita ytimekkäästi. Koska Engelillä on varsin vaativa pesti, monet hänen havainnoistaan koskevat työntekoa:

"Uskon - - että helpoin tapa välttää elämän tuska on keskittyä työhönsä, tehdä velvollisuutensa. Rahapalkkaa suurempi hyvitys on kohtalonkysymysten väistyminen taka-alalle, Miksi luulette ihmisten heräävän aikaisin ja kiirehtivän virastoon ellei viisautta, aistielämää ja luonnollisuutta karkuun?"

"Sain kuulla, että Beethooven kirjoitti pianosonaatteja ennen muuta rahan vuoksi. Hänellä oli intohimo sinfonioihin ja oopperoihin, mutta sonaateille oli kysyntää.
        Palkkatyön voi tehdä täydellisesti. Täydellisen voi tehdä määräajassa ja määräbudjetilla. Tämä tieto rohkaiskoon minua."

Helsingin takapajuisuus, sisäänpäinkääntyneisyys ja lähestulkoinen olemassaolemattomuus suodattuvat lukijalle Engelin läpi. Myös suomalaisuutta katsotaan etäältä:

"Ehrenström oli nerokas huomioidessaan asemakaavassaan Henlsingin tuulisen luonteen, ei vastustanut sitä vaan käytävöi tuulen syvälle kaupunkiin. Varsinkin suomalaiset tuntuvat nauttivan tuulesta, jossa voi olla suuremman armoilla tarvitsematta kohdata toista ihmistä. He tarvitsevat puhurin, koska vaativat niin paljon toisiltaan."

Akvarelleja Engelin kaupungista ei ole erityisen vetävä tai helppolukuinen kirja. Henkilöhahmoja ei selitetä tai erityisesti kontekstualisoida, aukkoisuus jättää lukijalle paljon täytettävää ja pääteltävää. Toimintaa ei tässäkään teoksessa ole, koska kyse on havainnoista ja muistelemisesta.

Nykyään tuntuu yhä useammin siltä, että kaunokirjallisuudessa kiinnostavaa on asioiden näyttäminen toiminnan, ei pohdinnan kautta.

* * *

Lukuhaaste 2016:
2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupugissa" liittyvä teos
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Minna Rytisalo: Lempi

"Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa."

Gummerus 2016. 234 s.

Minna Rytisalon tänä vuonna julkaistu esikoisromaani Lempi on saanut paljon positiivista julkisuutta. Muun muassa Helsingin Sanomat ja Aamulehti ovat kirjoittaneet Lempistä, joka oli myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaana. Helsingin kirjamessuilla kustantamo Gummeruksen osastolla ostaja sai kirjansa pakattuna Lempi-romaanin kannesta painettuun paperikassiin - mikä on mielestäni mitä mainioin markkinointi-idea, sillä itse ainakin kuljen mielelläni kauniin kirjallisuuspaperikassin kanssa kaupungilla.

Odotin siis Lempiltä aika paljon. Ja kyllä, petyin.

Lempin ongelma ei ole tarina. Aihe on kiinnostava: sota ja sen seuraamukset niin yksilö- kuin perhetasollakin, kuin myös yhteiskunnan tasolla. Poikkeusolosuhteissa ihmiset voivat toimia poikkeuksellisella tavalla - toisaalta on pakko, koska tavanomaisuuksien lait eivät päde, toisaalta on suojaisampaa ottaa riskejä, koska niiden seuraamuksista ei jää kiinni niin helposti kuin vakaina aikoina.

Lempissä toiminta liittyy rakkauteen: rakkauteen suomalaisten naisten ja saksalaisten sotilaiden välillä, rakkauteen eri yhteiskuntaluokkia edustavien ihmisten välillä tai rakkauteen, joka toteutuu hetken mielijohteen, kuten vedonlyönnin vuoksi; miksei myös rakkauteen, joka tuntuu vuosisadan rakkaustarinalta.

Kaunokirjallisuudessa ei kuitenkaan ole kyse vain tarinasta, vaan kirjallisuus on myös rakenteiden taidetta, ja juuri rakenne on se, joka tekee Lempistä tylsän ja paikalleenpysähtyneen. Kerronta suodattuu kolmen henkilöhahmon läpi: ensin Viljamin, sitten Ellin ja lopulta Siskon.

Kerronnan kronologia on sama: Viljami kertoo Lempistä ja rakkaudestaan Lempiin sodan loputtua paluumatkallaan kotiin. Elli-piika odottaa Viljamia kotiin ja kertoo tapahtumista Viljamin palattua. Viimeisenä tarinaa kertoo Lempin sisar Sisko, ja tuolloin varsinaisiin tapahtumiin on ajallista etäisyyttä jo vuosikymmeniä. Romaanin nimihenkilö Lempi nähdään vain muiden havaintojen läpi.

Rakenteen ongelma on se, että romaanista puuttuu täysin toiminta. Jokainen henkilöhahmo joko muistelee menneitä niin kuin juuri hän ne muistaa (millä yritetään rakentaa romaaniin jännitettä ja ristivalotusta) tai haaveilee tulevasta niin kuin hän haluaisi sen menevän. Kukaan ei elä siinä hetkessä, josta käsin tapahtumia kerrotaan. Lempin lukeminen on kuin selaisi vanhoja päiväkirjoja: tunteissa vellotaan ja tragiikkaa on mutta mitään ei tapahdu.

* * *

Kirjahaaste 2016:

2. Matkakertomus
3. Kirjassa rakastutaan
4. Maahanmuuttajasta, pakolaisesta tai turvapaikanhakijasta kertova kirja
8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
41. Kirjassa lähetetään kirjeitä
44. Kirjassa joku kuolee
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Ravintola Purpur, Helsinki

Syksyllä Helsinkiin avattiin Ville Haapasalon georgialainen ravintola Purpur. Koska georgialainen keittiö on yksi maailman herkullisimmista, pitihän ravintolaa päästä testaamaan.

Ravintolan miljöö on kaunis ja kodikas, värejä on käytetty viehättävällä tavalla ja välittömyyttä haetaan hauskasti myös sillä, että astiat voivat kaikki olla erilaisia. Myös henkilökunta on välitöntä ja mukavaa. Pöytä kannattaa varata etukäteen, ja varaaminen onnistuu sujuvasti. Puitteet ovat siis loistavasti kunnossa, ja pisteet siitä. Ruoka onkin sitten toinen juttu.

On käsittämätöntä, että 2010-luvulla Helsinkiin avataan etninen ravintola, jonka ruokia on suomalaistettu roimasti. Uskoisin, etten ole ainoa, joka nimenomaan georgialaiseen ravintolaan mennessään haluaa syödä nimenomaan georgialaista ruokaa - ja globaalissa maailmassamme georgialainen keittiö ei välttämättä ole jokaiselle ruokailijalle täysin tuntematonta aluetta.

Alkuruoaksi tilasin georgialaisen vihreän salaatin, joka oli hyvä. Georgialaisuutta salaattiin toi runsas korianterin käyttö, josta pisteet, mutta viimeistelyssä käytettyä "pähkinä-dressingiä" en huomannut - joko sitä oli siis todella niukasti tai sitten ei ollenkaan. Salaatti oli siis hyvä, mutta vastaavan voisi saada missä tahansa ravintolassa.

Pääruoaksi valitsin georgialaisen papukeitto lobion. Lobio oli hyvää, mutta kaukana siitä, mitä miellän sen olevan. Purpurin lobio oli pikemminkin muhennos kuin keitto, ja pavut hengasivat ihan kivaksi maustetussa paseeratussa tomaatissa. Liemi on keiton ydin, ja tästä annoksesta se puuttui.

Pöytäseurueessani syötiin myös lammasta, lohta (! miksi tämä on listalla? koska suomalainen ravintolaan mennessään haluaa syödä lohta, ihan niin kuin abc:n noutopöydässäkin?) ja lammaspullia, joista ensinmainittua kehuttiin ja viimeeksimainitut pullat todettiin liian tiiviiksi ja kuiviksi.

Kaikki ruoka oli kuitenkin sinänsä hyvää, vaikkakin pieniä puutteita löytyi eikä mikään ollut oikein tyypillisen georgialaista. Kauhein katastrofi oli kuitenkin leipä, hatsapuri. Hatsapuri on tyypillisesti iso ja mehevä, samanaikaisesti rasvainen ja ilmava lättäleipä, ja esimerkiksi Kurvissa olevasta Georgian Housesta saa erinomaista hatsapuria. Purpurin hatsapuri maksoi 12 euroa, mikä on järkyttävä hinta siitä, että pöytään kannetaan mikrotetun oloinen osiin leikattu lapinrieska, jonka päällä on hieman mikrotetun olosita sulanutta juustoa. Leipä jäähtyy muutamassa minuutissa, mikä tukee mikrotusteoriaa. Eipä siinä, jos olisin yksin kotona ja käytettävissäni olisi lapinrieska, juustonjämä ja mikro, saisihan siitä ihan menevän välipalan - mutta kun ollaan ravintolassa, tilataan jokin mikä on hatsapuriksi nimetty ja saadaan tuollainen ylihinnoiteltu käntty, niin kyllä siinä suu loksahti auki. Ja kyllä, söin "hatsapurini", mutta jonkinmoisen tyrmistyksen vallassa.

Jälkiruokalistaa tutkimme juomapainotteisesti. Tarjolla on georgialaista konjakkia, joka sopii hyvin aterian päätteeksi, mutta varsinainen helmikin juomapuolelta löytyi, nimittäin jäädytetyssä sitruunankuoressa tarjoiltava pakkasenkylmä vodkashotti. Kylläpä voi vodkakin maistua hyvältä!


EDIT tammikuussa 2017:

Kävin uudemman kerran Purpurissa. Kokemukset ruoasta ja miljööstä olivat samanlaiset tälläkin kertaa.

Valitsin syötäväksi kaksi alkupalaa, georgialaisen salaatin ja zulienin, jota listalla kuvailtiin sieni-sipulipaistokseksi smetanan ja sulguni-juuston kera. Paistoksesta sain mielikuvan piiraasta, kuten myös seurueessamme saman valinnan englanninkielisen menun pohjalta tehnyt henkilö oli tulkinnut. Zulien osoittautui kuitenkin nimenomaan paistokseksi, ja myös hieman pettymykseksi: (herkku)sieniä paistoksessa oli niukasti, sipulia sen sijaan hyvinkin runsaasti. Eipä siinä, paistettu sipuli toki on ihanaa, mutta tässä paistoksessa sitä ei kyllä paistetuksi voinut kuvailla. Sipuli oli puoliraakaa, ja valtavan määrän puoliraakaa sipulia syöminen on eittämättä kenen tahansa ruoansulatukselle kova paikka. Kesken jäi, varsinkin, kun punasipulin määrä tämänkertaisessa salaatissani oli huomattava.

Osa seurueesta tilasi alkuruokamunakoisoa, joka näytti hyvältä ja oli kuulemma herkullista.

Edellisen huonon hatsapurikokemukseni pohjalta päätimme tällä kertaa kokeilla ruokalistan muita leipiä, lavashia ja mtsadia, joiden molempien hinta oli viisi euroa. Ruokalista kuvailee lavashia ohueksi, tuoreeksi vehnäleiväksi, jota käytetään veitsenä ja laitasen pyyhkimiseen. Lavash osoittatui kuivakaksi, neliöksi leikatuksi piirakkalevyksi, jonka päällä oli seesaminsiemeniä. Ihan kiva kokeilla kerran, mutta ei mitenkään mieleenpainuva kokemus.

Mtsadi sen sijaan oli positiivinen yllätys. Ruokalista toteaa sen olevan maissileipä voilla ja sulguni-juustolla varustettuna, "todellinen pula-aikojen ruoka". Kyseessä oli lättänä, voit tihkuva kakkunen, jonka päällä oli runsaasti sulgunia, joka on fetajuuston kaltaista. Tämä oli hyvää, ja mielestäni myös hinta-laatusuhde oli kohdillaan.

Jäliruoaksi tilasin maailman parhaan jo edellä kuvailemani vodkashotin lisäksi pähkinäpannacotan, joka oli todella herkullista ja pehmeän makuista. Napoleonin tilanneet sen sijaan valittelivat tortun kuivuutta.

Antti Tuisku @ Ikaalisten kylpylä

Peto oli todellakin irti Antti Tuiskun loppuunmyydyllä Ikaalisten kylpylän keikalla joulukuussa 2016. Keikka alkoi kahdella superhitillä, joiden jälkeen Tuisku sai tehdä mitä halusi, sillä yleisö oli täysin valmis syömään hänen kädestään. Tuiskulla on mahtava lavakarisma ja -energia, eikä häntä suotta tituleerata Suomen Freddie Maercuryksi.

Virkistävää Antti Tuiskussa on myös se, että hän on esiintyjänä lämminhenkinen aikä harrasta yhtään sellaista turhaa itsekorostusta, joka vaikuttaa olevan tällä hetkellä esimerkiksi Suomi-räpin ytimessä. Tuisku tietää olevansa tähti - ja yksinkertaisesti kehtaa olla sitä.

Keikan puolivälin tietämillä Tuisku piti puheen, joka ilmeisesti on hänelle jonklinlainen tavaramerkki. Sanon mieluummin "puheen" kuin"välispiikin", sillä puhe kesti useita minuutteja. Tuisku puhui suvaitsevaisuudesta ja rohkeudesta olla oma itsensä. On hienoa, että artisti, jolla on näkyvyyttä ja kuuluvuutta, uskaltaa käyttää keikka-aikaa itselleen tärkeiden asioiden esiin tuomiseen.

Kokonaisuudessaan keikka oli mahtava elämys ja menen ehdottomasti katsomaan Antti Tuiskua uudelleen, mikäli siihen osuu tilaisuus. Keikka oli elämyksellinen yhdistelmä karnevalismia ja humanismia ja luonnollisesti armotonta bailaamista.

Kiitos Antti!

Lari Kotilainen: Kielen elämä - Suomen kieli eilisestä huomiseen

Siltala 2016. 239 s.

Lari Kotilainen kirjoittaa kielestä maanläheisesti ja kiinnostavasti. Hän pitää muun muassa Suomensuojelija-blogia sekä facettaa ja twiittaa aiheesta. Kielen elämä on alaotsikkonsa mukaisesti teos, joka kertoo suomen kielen kehityksestä ja ominaispiirteistä menneisyydestä nykypäivän kautta aina tulevaisuuden spekulaatioihin saakka. Twitterissä Kotilaisella on tähän teokseen liittyvä tili @100xsuomenkieli, jolla hän twiittaa ytimekkäitä ja hauskoja havaintoja aiheesta.

Kielen elämä julkaistiin tänä syksynä ja odotinkin sitä kieli pitkällä. Kirjamessuilta teosta ja löytyi. Kielen elämä on helppolukuinen ja viihdyttävä teos, mutta itse hieman petyin siihen - Kielen elämä sopii parhaiten sellaiselle lukijalle, joka ei suomen kielestä vielä kovin paljoa tiedä.

Itselleni teos ei antanut juuri mitään uutta, mitä nyt pienen tieto lisää tuskaa -tyyppisen kokemuksen: mitä enemmän lukee jostakin aiheesta, sitä näkyvämmäksi tulee se, kuinka teosten sisältöä sopeutetaan eri kohderyhmille. Kielen elämä on teos, jonka avulla on helppoa aloittaa suomen kieleen tutustuminen, mutta asiasta enemmän tietäville teos on sangen höttöisä.

* * *

Lukuhaaste 2016:

8. Kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin
14. Historiaa käsittelevä tietokirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Kauko Röyhkä: Lapinpoika

"Tätä metsää minä kuljen."

Like 2016. 367 s.

Kauko Röyhkän romaani Lapinpoika on haikea ja riemukas kuvaus nuoruudesta, aikuistumisesta ja aikuisuudesta - ennen kaikkea elämänvalinnoista ja siitä, mihin ne johtavat. Romaanin päähenkilö on Simo. Hän asuu pohjoisen syrjäkylillä omaperäisen enonsa hoivissa. Simo viihtyy hyvin itsekseen ja luonnossa, mutta toki hän kaipaa sitä, mitä kaikki (nuoret): rakkautta, seksiä ja seikkailua. Eräänä kesänä pohjoista kieretaa bändi bändärityttöineen, jotka sittemmin kyllästyvät soittajapoikaystäviinsä ja päättävät liftata hylätylle sukutilalleen, kun nyt näin kauas kotoa Etelä-Suomesta on tultu. Pienellä kylällä tyttöjen saapuminen ei jää huomaamatta, ei Simoltakaan. Seikkailu voi alkaa.

Temaattisesti Lapinpoika käsittelee elämänvalintojen merkitystä ja seurauksia. Kannattaako tehdä rohkeita valintoja, joiden myötä voi menettää kaiken, vai kannattaako olla mukavuudenhaluinen ja valita helposti? Simo toimii romaanissa sekä rohkeasti ja ennakkoluulottomasti että tyytyen helppoihin valintoihin, ja mitä pidemmälle tarina ja aika romaanissa etenevät, sitä enemmän valintojen seuraukset alkavat paljastua. Ihminen ei kuitenkaan voi tehdä kahta tai useampaa samanaikaista eri valintaa, joten se, mikä jää valitsematta, on ikuisesti spekulaatiota.

Lapinpoika käsittelee valitsemisen tematiikkaa pitkälti toiminnan kautta, näyttämällä seuraukset lukijalle. Olisiko mikään lopulta ollut paremmin (tai edes toisin), jos olisi valinnut toisin? Olisiko edes ollut mahdollista valita toisin - sillä eihän ihminen yksin määritä elämänvalintojaan, menestystään, rakkaussuhteitaan.


* * *

Lukuhaaste 2016:
3. Kirjassa rakastutaan
7. Vihervuosi 2016 -sloganiin "Minun maisemani - maalla ja kaupungissa" sopiva teos
17. Kirjassa juhlitaan
44. Kirjassa joku kuolee
45. Suomalaisesta miehestä kertova kirja
49. Vuonna 2016 julkaistu kirja

Bonnie & Clyde @ Teatteri Jurkka, Helsinki

Teatteri Jurkan näytelmä Bonnie & Clyde on hämmentävä katsomiskokemus. Näyttelijäntyö on hyvin fyysistä. Bonniena on Essi Hellén, Clydenä Markus Järvenpää. Eritoten Hellénin Bonnie on maaginen hahmo rimpuilevuudessaan ja impulsiivisuudessaan.

Bonnie & Clyde:ssä mieleenpainuvinta on nimenomaan näytteleminen ja se, kuinka hahmot ottavat haltuunsa koko teatteritilan. Näytelmän teema sen sijaan sai minut lähinnä hämilleni. Mitä tällä oikein halutaan sanoa? Bonnie ja Clyde lähtevät pakomatkalleen, pakoon mälsää arkea, joka ei mahdollista riittävän kiinnostavaa elämää. Vastaan tulee rikkautta ja köyhyyttä, huumoria ja toimintaa, mutta mikään ei tyydytä. Lopussa mikään muu kuin umpikuja ei ole mahdollinen - ellei sitten hahmota Bonnien ja Cklyden (tai ylipäätään ihmisten) elämää umpikujaksi jo alun alkaen.