Kirkkoja ja kappeleita, Dubrovnik / Lopud

Kroatian kirkkoa tarkoittava sana tuntuu laajemmalta käsitteeltä kuin suomen kirkko, sillä kirkkoja tuntuu olevan joka niemessä, notkossa ja rinteessä. Tässä muutama.

Crkva Sv. Vlaha, Dubrovnik

Tämä Dubrovnikin vanhassakaupungissa Lužan aukiolla sijaitseva kirkko on nimetty Dubrovnikin suojeluspyhimys Blasiuksen mukaan. Kirkko on suhteellisen pieni ja sisältä melko tummasävyinen.

Dubrovačka katedrala, Dubrovnik

Vanhassakaupungissa oleva ulkoapäin jo kooltaankin selvästi kirkoksi tunnistettava rakennus on sisältä varsin sekavan näköinen eikä tunnelma ole erityisen pyhä. Vaikuttaa siltä kuin olisi astunut sisään jonnekin lasten kerhotilaan, jossa on erilaisia tavaroita hujan hajan. Keskipenkit ovat kokoelma erilaisia istuimia, reunaseinillä on erityyppisiä alttarimaisia asetelmia ja pylväisiin on ripustettu tauluja - näin nyt jokseenkin kuvaillakseni näkemääni. Matkaoppaan mukaan kirkossa on näytillä erinäisiä aarteita, muun muassa Jeesuksen ristin kappale. Aarrekammioon epämääräisen verhon taakse päästäkseen olisi kuitenkin maksettava 20-30 kunaa, joten aarteet jäivät osaltani vain mielikuvituksen varaan.

Sv. Leonarda, Lopud 

Lopudin saarella (joka on pinta-alaltaan jotain neljän ja viiden neliökilometrin väliltä) on lukuisia kirkkoja ja ainakin yksi luostari. Leonardan pieni kappeli houkutteli poikkeamaan vuoristopolulle, mutta harmillisesti sen ovi oli lukossa. Onko tämä jonkun oma kirkko? Niin tai näin, ilmapiiri on rauhallinen ja houkuttelee istahtamaan hetkeksi.

Chapel of the Holy Cross, Lopud

Lopudin kylän rantakadun varrella on pieni 1600-luvulla rakennettu kappeli, jonka rakennutti paikallisesti kuuluisa merimies Miho Pracat. Pracat ei merimiehenä ollut yhtä kuuluisa kuin tarinoiden mukaan lähialueilta kotoisin ollut kollegansa Marco Polo, mutta tarinan mukaan hän oli rikas ja antelias mies ja niinpä hänen patsaansa löytyy nykyäänkin Dubrovnikin Ruhtinaanpalatsista. Kappelissa on mahdollisuus sytyttää kynttilä, ja näin oli tehnyt moni ennen minuakin saman päivän aikana. Pidän sellaisista hengellisitä tiloista, joissa on samanaikaisesti rauhan ja elämän tuntua.

Valokarnevaali @ Linnanmäki, Helsinki

Aika moni muukin oli sitä mieltä, että paras tapa viettää sateista ja pimeää lokakuista sunnuntai-iltaa on suunnata Linnanmäelle: paikalla oli enemmän ihmisiä kuin sinä kesäisenä päivänä, jona kävin hilavitkuttamassa. Tunnelma oli ruuhkassa arveluttavilta tuntuvista sateenvarjoista huolimatta leppoisan eurooppalainen. Valokarnevaali on hauska idea ja näytti todellisuudessa pirteämmältä kuin surkeassa kännykkäkuvassani, jonka ehkä joskus tänne liitän.

Viimeisen aukioloillan esiintyjinä oli räppäri Aste sekä sympaattishevinen The 69 Eyes, jotka molemmat soittivat muutaman biisin mittaisen minikeikan. Esiintymisten jälkeen vuorossa oli ilotulitus: valtava määrä savua ja hienot raketit riemuhevin säestyksellä. Ihmismassan poistumista säestivät vuoristoradan jarrumiesten juhlajarruttelun äänet.

Sumujen sillalla ei tähän aikaan vuodesta sentään tarjoiltu sumua.

Absurdia ja viihdyttävää.

Club Infektio @ Darkside Club, Helsinki

Darkside Club sijaitsee Töölössä kadunpätkällä, jonne ei eksy, ellei tiedä, minne on menossa. Sisään ei tarvinnut jonottaa eikä paikassa ollut liian täyttä - ei myöskään tyhjää. Paikkana Darksidea voisi kuvailla kauniisti sanalla "rosoinen": pöytäosasto muistuttaa kalusteiltaan kulahtanutta pubiräkälää, baaritiski on lyhyt, lattia on harmaavalkeaa laminaattia, terassi on erotettu kadusta korkealla lautaseinämällä ja naistenhuone on samantyyppisessä kunnossa kuin Playgroundissa. Luoko ympäristö viihtyvyyttä vai ei, se jakanee mielipiteet.

Mutta Infektiossa musiikki oli todella tanssittavaa ja suuri osa ihmisistä panosti pukeutumiseen ja tanssimiseen. Tanssilattialla näkyi niin letkupäitä, kaasunaamareita, korsetteja kuin pitsiäkin, mutta vähemmän pukeutuneitakaan ei katsottu kieroon, vaikka "synkkään konemusiikkiin keskittyvästä klubista" olikin kyse. Infektion blogissa musiikkityyleiksi nimetään muun muassa industrial, EMB, futurepop ja dark electro. Tanssilattian valomaailma oli sähäkkä ja dj:t käyttivät suhteellisen paljon savua, jonka tuoksu toi mieleen 90-luvun nuorisoseurantalon diskot. Muutoin tunnelma oli täysin erilainen.

Suosittelen klubia tanssinhimoisille lihatiskien välttelijöille, jotka viihtyvät mustassa värimaailmassa.

Eduskunta II @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Eduskunta II on jatkoa Ryhmäteatterin keväällä 2011 ensi-iltansa saaneelle samannimiselle näytelmälle. Näytelmä edustaa dokumentaarista teatteria - osa repliikeistä on poimittu suoraan eduskunnan täysistuntojen pöytäkirjoista tai esimerkiksi televisioiduista seminaareista. Esitys hyödyntää kerronnassaan myös videotekniikkaa: henkilöhahmot ovat menneet poliittisiin tilaisuuksiin tapaamaan todellisia ihmisiä, tapaamiset on nauhoitettu ja esitetään osana näytelmää. Näyttelijät näyttelevät poliitikkoja ja talouselämän vaikuttajia, yhtenä henkilöhahmona on myös näytelmän ohjaaja Susanna Kuparinen, jonka tekemää taustatyötä tuodaan esille itseironisessa valossa.

Kyseessä on "satiiri veljeskuntien Suomesta" ja näytelmässä Suomi näytetään maana, jossa todellista vaikutusvaltaa eivät käytä poliitikot - hallitus ja eduskunta - vaan korporaatiot, yristysjohtajat ja hyvä veli -verkostot. Kohtauksissa nostetaan esiin poliittisia skandaaleja, eniten yksittäistä huomiota saa Finnair epämääräisine asuntokauppoineen ja veroparatiisiyhtiöineen. Keskiössä ovat eläkevakuutusyritykset ja niiden vallankäyttö, joka ei todellakaan noudattele avoimuuden periaatteita. Tietoa on vaikeaa saada.

Aihepiiri on teoreettinen ja monimutkainen, joten kyseessä on todellakin "aikuisten näytelmä". Ohjaaja Kuparinen onnistuu välittämään näytelmällään ehkäpä mahdollisen selkeän kuvan tapahtumista. Kertojanääni avaa käsitteitä ja taustoja katsojille, mikä on toimiva ratkaisu. Ensimmäinen puoliaika on varsin nopeatempoista revittelyä, toisella puoliajalla syvennytään Finnairin kauppoihin, sopimuksiin ja maineeseen. Ratkaisu on sikäli epätyypillinen, että toisella puoliajalla tapahtumien odottaisi kiihtyvän, mutta tässä näytelmässä ratkaisu jokseenkin toimii. Finnairin monimutkaisten yhteyksien edes jonkinlaiseksi ymmärtämiseksi onkin hyvä laatia selkeyteen pyrkivä rautalankamalli.

Näytelmän koomisinta antia ovat karrikoidut henkilöhahmot. Muun muassa poliitikkojen maneereja tuodaan esille erittäin osuvasti: Urpilainen, Hyssälä, Hautala, Kauppi, Zyskowicz, Pekkarinen, Ihalainen, Häkämies - mitä mimiikkaa! Näyttelijätyö on kerrassaan nautittavaa katsottavaa. Myös apulaiskapunginjohtajan esiintymis- ja puhetapa sekä toimittajan olemus ja ruumiinkieli tuovat nasevasti esille kyseisiin ryhmiin liittyviä stereotypioita.

Kysymys, joka minua eniten jäi näytelmän katsomisen jälkeen pohdituttamaan, on se, että onko valehteleminen lopulta noin helppoa? Pokkaahan se toki vaatii, mutta tiedon salaaminen ja muistamattomuus vaikuttavat olevan ihan relevantteja toimintatapoja oman edun tavoittelussa. Kansan tai suuren yleisön edessä ryvettymisellä ei tunnu olevan mitään merkitystä - lööpit huutavat tietyn aikaa, mutta jos asiat ovat tarpeeksi monimutkaisia ja kätkettyjä, ei tavallinen ihminen niitä kauaa muista. Pahinta, mitä hyvä veli -verkostoon kuuluvalle rikkaalle, vaikutusvaltaiselle, keski-ikäiselle ylipainoiselle heteromiehelle voi tapahtua, tuntuu olevan maineen tai kasvojen menettäminen vertaistensa joukossa ja sikäli hylätyksi tuleminen. Esimerkkitapaukseksi edellä mainitusta näytelmä nostaa Matti Vuorian, joka vaihtoi Fortumista Varmaan: vaikka hän Varman toimitusjohtajana ansaitsikin paljon, hänen seuraajansa Fortumissa ansaitsi moninkertaisesti häneen nähden. Mikä moka!

Kyllikki Villa: Elämän korkea keskipäivä - päiväkirjaromaani 1960-luvulta

"Kaksi juhlailtaa peräkkäin, ja olin niin hyvässä vireessä ja hyvän näköinen kuin voin olla."

Like 2008. 320 s.

Kyllikki Villan päiväkirjaromaanin punaisena lankana on fiktiivinen rakkaustarina, joka sijoittuu 1960-luvulle, ja se on upotettuna Villan 1960-luvun päiväkirjoihin. Päiväkirjamerkinnät kattavat usean vuoden ajanjakson. Kirjoittaja-nainen rakastuu työpaikallaan naimisissa olevaan mieheen, ja heille kehittyy rakkaussuhde, jonka kaaren päiväkirjamerkinnät kattavat.

Keskiössä ovat ihmissuhteet: paitsi rakkaustarinan mieheen, myös kirjoittajan lapseen ja ystäviin. Olennaisin kysymys päiväkirjamerkinnöissä on yksinäisyyden ja itsenäisyyden suhde sosiaalisuuteen ja ihmissuhteisiin, ja sikäli myös menettämisen ja irrottautumisen tematiikkaa käsitellään runsaasti.

Merkintöjen alkupuolella kirjoittaja irtisanoutuu työpaikastaan: "Sanoin, että olen tullut siihen tulokseen, että olen parempi kääntäjä kuin sihteeri. /--/ Minä myyn mieluummin työtäni kuin aikaani." Alussa suhde mieheen on kepeä, mutta ajan kuluessa siitä kehittyy kirjoittajan elämän merkittävin rakkaussuhde. Sikäli teos on myös kannanotto aviolittoa ja sovinnaisia suhteita kohtaan.

Päiväkirjamuoto tekee romaanista melko toisteisen ja raskaslukuisen, vaikka toisaalta myös pohtivan ja syvällisen. Villan kieli on nautittavaa luettavaa, mutta kaikki teoksen tapahtumat suodattuvat vain yhden henkilöhahmon kautta, jonka ajatusmaailman kiintopisteenä on rakkaussuhteen vatvominen. Suhde mieheen näyttäytyy lopulta varsin yksipuolisena - vaikka kirjoittaja todistelee tunteiden syvyyttä ja molemminpuolisuutta, kaikki päätäntävalta kuitenkin on miehellä. Eroamisen ja irtautumisen prosessi on vaikea ja pitkä:

"Tiedän että minun täytyy nyt yrittää päästää Sinut menemään. Niinkö sitten on, ettemme saisi kuulla toisistamme enää milloinkaan. Tuntuu vain niin mahdottomalta. Myöskään en tahdo, että unohtaisit. En vaikka se olisi helpompaa (eikä kaiken tarvitse olla 'helpompaa', eikö ole hyvä, jos se on myös rikkaampaa ja syvempää). Ei tällaista saa unohtaa." "Niin välttämättömältä kuin on tuntunut yhä kirjoittaa ja joskus puhua Sinulle, se ei riitä. Kirjeeni menevät kuin tyhjyyteen. Kun istut ja syöt kanssani, et paljon vastaa. Se ei ole vaihtoa, Sinä et tarvitse minua, mitään asioitasi et minulle tuo."

Myös ystävyyssuhteet voivat loppua, ja niiden loppuminen on suuri pettymys: "Marjan menettäminen on kai omaa syytäni - mutta sittenkin: voiko siis vuosikymmenien ystävyydessäkin köydä niin ettei kelpaa sellaisena kuin on."

Kirjoittaja kuvaa suhdettaan tyttäreensä hyvin kauniisti, vaikka hänessä on myös vaikeita tunteita lastaan kohtaan. Kuvauksesta välittyy kuitenkin suuri kunnioitus ja ihailu, joka vaikuttaa jopa vanhanaikaiselta. Äidin ja lapsen välista suhdetta ei kuitenkaan näytetä erityisen idealistisessa valossa.

Päiväkirjaromaanin suurin anti on ajatuksessa elämän muuttuvaisuudesta: "-- kuinka mikään ei voi jatkua 'entisellään', uudistumatta ja muuttumatta, ja kuinka kaiken avain on kyky mukautua muuttumiseen, uudistua."

Paleface @ Iso Paja, Helsinki

Paleface, siviilinimeltään Karri Miettinen, luennoi Metkan mediaseminaarissa Tuhat tarinaa - monta mediaa 5.10 otsikolla "Räplyriikkaa". Paleface on erinomainen puhuja ja hänelle olisi sikäli suonut pidemmänkin puheenvuoron kuin 55 minuuttia, että hän pääsi varsinaiseen aiheeseensa vasta viime minuuteilla - vaikka toisaalta laaja otsikko mahdollistaa toisenlaisenkin tulkinnan.

Paleface aloitti taustoittamalla hiphopin ja rapin historiaa, ensin globaalisti ja sitten Suomen näkökulmasta. Palefacen mukaan hiphopin juuret juontuvat afrikkalaiseen griot-kulttuuriin, sieltä orjien mukana Amerikan puuvillapelloille ja lopulta bluesin, soulin, funkin, jazzin ja gospelin kautta 1970-luvulla Jamaican sound system -kulttuurin antamien dj-vaikutteiden ansiosta Bronxissa tyylisuunnan syntyyn. Hiphop-kulttuurin juurissa näkyy siis orjien emansipaatio. Toinen vaikuttava seikka oli epäonnistunut kaupunkisuunnittelu, jonka seurauksena jengipomot kehittivät hiphopista vaihtoehdon väkivallalle ja päihteille - hiphop siis antoi ihmisille mahdollisuuden ilmaista ja kehittää itseään sekä kilvoitella siitä, kuka räppää, breikkaa tai maalaa graffitin parhaiten. Rapin tavoite oli siis mahdollistaa ihmisille poispääsy köyhyydestä.

Hiphopin ja rapin käsitteet Paleface määritteli sitaatilla "Rap is something you do, hiphop is something you live". Toisin sanoen hiphopissa kysymys on koko kulttuurista, jonka osa rap (muun muassa graffitien ja breakdancen lisäksi) on; rap on siis hiphopia, mutta hiphop ei välttämättä ole rapia.

Suomalaisen rapin historiasta Paleface kertoi useita anekdootteja - kuinka General Njassa oli päätynyt esiintymään Pariisiin vuonna 1983 newyorkilaisena tähtenä tai mikä on Petri Nygård -nimimerkillä esiintyvän artistin syntytarina ja historia.

Puheenvuoronsa lopussa Paleface pääsi varsinaiseen aiheeseensa eli raplyriikkaan, josta olisi ollut mielenkiintoista kuulla enemmänkin. Palefacen tuotannossa on sekä englannin- että suomenkielisiä kappaleita, ja artisti totesikin kielivalinnan vertautuvan instrumentin valintaan - niin erilaisista kielistä on kysymys. Hän käsitteli myös alter egoa osana taiteilijan identiteettiä. Se, että hän on nimenomaan Paleface eikä Karri Miettinen, mahdollistaa ulkopuolisen tarkkailijan position ottamisen, eräänlaisen itsensä ulkoistamisen.

Päivi Alasalmi @ Iso Paja, Helsinki

"Kissa oli laulutaidoissa aivan pavarontti." Tällä otsikolla kirjailija Päivi Alasalmi luennoi Metkan järjestämässä seminaarissa Tuhat tarinaa - monta mediaa YLE:n Isossa Pajassa 5.10. Alasalmi on julkaissut aikuisille suunnattujen kirjojen lisäksi kaksi satukirjaa, Turhamaisen Aasin (2009) ja Sinnikkään meripojan (2011), kolmas satukirja ilmestynee ensi vuonna.

Alasalmi luki otteita saduistaan ja kertoi satujen kirjoittamisen prosessistaan. Ihmisiä yleensä kiinnostaa kysymys, mistä kirjailija saa inspiraationsa. Alasalmi antoi inspiraatiosta konkreettisia esimerkkejä, mikä oli varsin piristävää. Hän kertoi esimerkiksi esineiden inspiroivan häntä. Eräässä lehtihaastattelussa toimittajan kotona toimittaja oli kysynyt Alasalmelta inspiraatiokysymyksen, johon Alasalmi oli vastannut saavansa inspiraation vaikkapa niistä kahdesta tontusta, jotka olivat toimittajan ikkunalaudalla. Toimittaja oli heti tarttunut vastaukseen ja pyytänyt alasalmea kirjoittamaan lehteen sadun tontuista. Niinpä Alasalmi oli kirjoittanut sadun, jossa huopatonttu ja kivitonttu katselevat vastapäiseen ikkunaan, jossa pitsienkeli laulaa aariaa - ja millainen odysseia siitä seuraakaan.

Inspiraatio voi siis vaania hyvinkin lähellä, mikäli pääsee irtautumaan arkipäivän moodista. Toinen konkreettinen esimerkki oli lastenhuoneen leikkipiano - kuinka se inspiraation silmin saattoi muuttua taikurin taikapianoksi, kun taas stressaantuneen arkimielen havainto lastenhuoneesta on tasan se, että jaahas, tarvis varmaan siivota.

Mielenkiintoisinta Alasalmen puheenvuorossa oli se, kuinka hän avasi satujen(sa) aiheistoa ja tematiikkaa aikuisen näkökulmasta. Kirjoitettuaan tonttusadun kirjailija havaitsi, että itse asiassahan siitä tuli kertomus syrjähypystä - taso, jota lapsi tuskin huomaa eikä ole tarkoituskaan.

Alasalmi kirjoittaa siinä mielessä varsin perinteisiä satuja, että hänen mielestään sadun maailma ei ole nykyaikainen vaan vanhanaikainen maailma - saduissa ei siis ole läppäreitä, kännyköitä tai televisiota, vaan television sijaan esimerkiksi hohtava kivi, jota kaikki himoitsevat itselleen.