"Alkukesän taivas on virheetön: haalean pastellinen, valoltaan lempeä."
Tammi 2021. Nextoryn e-kirja. 432 s.
Anni Ihlbergin esikoisromaani Ilonpilaaja on vahva romaani lapsuudesta ja nuoruudesta, naiseksi kasvamisesta. Ihlberg tekee osuvia ja kirkasnäköisiä havaintoja ihmisten välisistä sosiaalisista suhteista ja romaani sanoittaa hienosti aiheita, joita on hankalaa sanoittaa, kuten ulkopuolisuutta, erilaisuutta ja halua kuulua johonkin ja tulla hyväksytyksi.
Ilonpilaajan päähenkilö on Lotta, ja romaanissa seurataan hänen elämäänsä lapsuudesta nuoreen aikuisuuteen. Romaanin ajallisuus hahmottuu pitkälti koulunkäynnin kautta: ala-aste, yläaste, lukio, korkeakoulu. Suora Lotan reitti eri kouluasteiden läpi ei kylläkään ole, vaan tarinassa käsitellään hienosti erilaisia murroksia ja valintoja (tai ajautumisia ja sattumia), joita nuoruuteen osuu.
Läpi romaanin Lottaa hahmona määrittää se, että muut eivät useinkaan halua hyväksyä häntä joukkoonsa. Tuntuu, kuin hänessä olisi jokin stigma tai epäsopivuus, joka näyttäytyy muille luotaantyöntävänä. Ala-asteella Lotta saa raivokohtauksia eikä kykene hillitsemään tunteitaan. Tämä on varmastikin yksi seikka, joka saa muut lapset ottamaan etäisyyttä Lottaan. Lukioikäisenä työskennellessään koulunkäyntiavustajana erityislasten kanssa Lotta saa itselleen ikään kuin peilin, josta hän näkee itsensä lapsena: Lotta vaikuttaa sijoittuvan jonnekin neurokirjolle, joskaan tätä ei diagnostisesti varsinaisesti käsitellä missään kohdin romaania, vaan Lottaa kuvataan toiminnan ja ajatusten kautta. Tämä on yksi romaanin ehdottomista vahvuuksista.
Lotalla on paitsi vaikeuksia tunteiden säätelemisessä, myös vaikeuksia lukea toisten käytöstä tai sosiaalisia normeja. Koululais-Lottaa kuvataan muun muassa näin:
"Lotta oli toisella luokalla ja piti koulunkäynnistä sillä tavalla kuin sellaiset lapset pitävät, jotka rakastavat kynien järjestämistä värijärjestykseen, ja hän piti siitä että joka viikko samalla kellonlyömällä tapahtui sama asia, siitä että aina tiesi mitä oli tulossa."
Lotta käy ala-asteen ensimmäiset luokat lähikouluaan Vantaalla, mutta kolmannelle luokalle äiti laittaa Lotan hakemaan "Hienoon Kouluun". Kohta, jossa hakutuloksia mennään katsomaan koulun seinältä, kuvaa osuvasti vanhempien ja lasten eri kokemusta ja tulkintaa koulun valintaan liittyen:
"Äiti meni etsimään hänen nimeään listasta samalla kun Lotta tutki istutuksia ikkunan alla, levitteli pitkällä tikulla soraa nähdäkseen niiden alla kuhisevat muurahaiset ja siirat. Sä pääsit, äiti sanoi. Vähän matkan päässä joku purskahti itkuun. Lotta nosti katseensa, yritti nähdä minkä näköinen lapsi itki. No, etkö sä oo iloinen, äiti kysyi. Häh, Lotta sanoi. Et sano häh, se kuulostaa juntilta. Haluatko sä tänne? äitikysyi. Joo, kai, Lotta vastasi, lisäsi että piti luokastaan Vantaalla, Millasta, opettajastaan. Mutta tässä on se että voi oppia muun kielen vieraana kielenä kuin enkun, se on kuule iso valtti oikeassa elämässä, kun kaikki muut oppivat enkkua, äiti sanoi. Okei, Lotta sanoi."
Ilonpilaajassa tehdään tarkkanäköisesti näkyväksi erilaisia syrjinnän ja torjunnan mekanismeja, joita pidetään tyypillisempinä nimenomaan silloin, kun puhutaan tyttöjen välisestä kiusaamisesta, johon epäsuoruutensa ja tavallaan näkymättömyytensä vuoksi on myöskään hyvin hankalaa puuttua. Lotalla on kyllä kavereita enemmän tai vähemmän läpi koko romaanin kattaman ajanjakson, mutta suhteissa on aina ongelmia ja Lotta tuntuu olevan koko ajan kaveripiirien ulkokehällä. Peruskouluaikana hänen kavereitaan ovat Essi ja Emma, mutta Lotta on aina kolmas pyörä. Toisinaan hänen onnistuu roikkua riittävästi kaveruudessa mukana, toisinaan Essi ja Emma ottavat etäisyyttä Lottaan. Lotan lähestymisyritykset Essiä ja Emmaa kohtaan on kuvattu realistisesti:
"- - hän otti puhelimen ja soitti kun ei enää osannut olla soittamatta, hän soitti Essille ja toisinaan Emmalle ja sanoi: Mä en halua syyttää sua mistään niin Lotta sanoi: hän oli oppinut ettei kukaan halunnut tuntea oloaan syytetyksi - -."
Lotta siis kyllä tajuaa tulleensa jätetyksi ulkopuolelle ja koettaa selvittää tilanteita, mutta asetelma ei muutu. Tällaisissa kohdin Ilonpilaaja mielestäni ristivalottaa sosiaalisia suhteita taitavasti. Lotan yksinäisyys välittyy lukijalle, mutta myöskään Essiä ja Emmaa ei näytetä huonossa valossa. Heidänkin tilanteensa on hankala: Entä jos ei syystä tai toisesta halua olla jonkun ystävä ja viettää tämän kanssa vastentahtoisesti aikaa? Kuinka silloin tulee toimia?
Kerronta onnistuu kuvaamaan hienosti Lotan sisäistä puhetta, johon on tallentunut hänen elämänsä varrella varmaankin turhan monta kertaa kuulemiaan kommentteja. Daniela on tyttö, johon Lotta ihastuu lukiossa. Kerran he kohtaavat yökerhossa: "Saat sit kans luvan tanssia mun kanssa, Daniela sanoo. En mä osaa, Lotta mutisee ja lisää, että menee hakemaan juotavaa, menee istumaan. Tuletko itse, vai pistänkö mä sut tulemaan, Daniela kysyy." Näin kuvataan tilanne. Ja näin jatkuu Lotan sisäinen puhe: "Tuletko itse vai pistänkö sut tulemaan? Annatko sen mulle, vai pitääkö mun ottaa? Teetkö niin kuin pyydän vai laitanko viestiä kotiin? Teenkö tehtävät nyt vai koulun jälkeen? Alkaako se homma sujua vai tulenko mä viereen istumaan?"
Lotta myös fantasioi Danielasta:
"- - ja sitten hän keskittyi tuijottamaan Danielaa joka seisoi tuuli hiuksissaan villakangastakissaan kirkon pihalla, mäennyppylällä, ja katsoi seitsemänvuotiasta joka tarpoi hautausmaan rinnettä alas, pysähtyi, jatkoi taas matkaansa ja äkkiä muisto nytkähtää uuteen asentoon, sellaiseen jossa lapsi onkin Danielan ja hänen yhteinen ja Daniela antaa lapsen leikkiä hautausmaalla koska Danielalla on mielipiteitä kuolemantabusta ja suomalaisen hautakulttuurin luonnottomuudesta eikä hän välitä ihmisten paheksuvista katseista. Ja Lotta jää itselleen kiinni hän on eksynyt liian syvälle kaikessa on hyvin vähän järkeä varsinkin sängystä nousemisessa on hyvin vähän järkeä - -."
Edeltäväkin sitaatti on oiva esimerkki romaanin taidokkaasta kerronnasta. Kohtaus alkaa sillä, kun Lotta hellii mielessään oikeaa muistoa Danielasta, mutta sitten elämäntilanteessa, jossa hän on hukassa itsensä ja elämänsä kanssa ja on varmastikin jossain määrin masentunut, hän kääntää muiston tulevaisuusfantasiaksi ja lopulta havahtuu siihen itsekin.
Tyttöjen välisen ystävyyden ongelmallisuus ei jää lapsuuteen, sen muodot vain muuttuvat toisiksi:
"- - Lotta - - huomaa Instagramissa kuvan Flow-festivaaleilta, kuvan jota ei ole ennen nähnyt, siinä luokan muut tytöt poseeraavat kyykyssä kämmen leukaa vasten, kyynärpää polvea vasten, viekkaat hymyt huulillaan, voittajina. Upeat naiset, upeat kollegat. Sanoja siitä, miten tyttöjen pitäisi opetella olemaan toisten tyttöjen puolella. Hän selaa kuvavirtaa eteenpäin, luokkatoverit nostavat ystäviään esille, toisia tyttöjä, voimanaisia, he ovat kaikki luonnottoman kauniita ja tuntevat kaikki oikeat ihmiset ja se kaikki näyttäytyy Lotalle samanlaisena kuin teini-iän paine sementoida omat ihmissuhteet IRC-Gallerian ihkuboksiin, näyttää muille keiden kanssa on, keitä vetää luokseen, tämä kaikki tuntuu siltä yhdeltä ja samalta sosiaaliselta kilvoittelulta, nyt se on vain kuorrutettu ajan hengen mukaisella feminismillä."
Ilonpilaajan keskiössä on ajattomia teemoja: nuoruus, valinnat, erilaisuuden ja ulkopuolisuuden kokemus sekä halu kuulua joukkoon ja tulla hyväksytyksi. Romaani käsittelee myös muita, enemmän tässä hetkessä kiinni olevia teemoja. Esimerkiksi metoo-tyyppinen kokemus on kirjoitettu Danielan puheeseen Lotalle:
"Eikä se ollut mikään että sitten - se ei varsinaisesti mitenkään käynyt käsiksi muhun tai pakottanut mua tai - enkä mä oikeastaan osaa sanoa missä kohdassa mä lakkasin tekemästä päätöksiä, mä muistan että oli joku kohta missä mä lakkasin tekemästä päätöksiä. Sillä oli sellanen katse ja nyt kun mä puhun tätä ääneen niin musta tuntuu jotenki tyhmältä. Ihan siis tosi tyhmältä. - - mä ajattelin, että nyt kun mä oon antanut tän mennä näin pitkälle, niin miksen mä nyt hoitais loppuun asti sitä minkä aloitin."
Kerrottuaan kokemuksestaan Daniela pohtii, miten tilanne oli mahdollinen: "- - mä luulen että nuoren mun ongelma on paljolti ollut just se, ettei ole sanoja puhua harmaan alueen asioista ja siks sillä alueella muuttuu vaikeaksi hahmottaa, että miten toimis tietoisesti tavalla tai toisella tilanteessa jossa ei oo oikein käsitteitä millä jäsentää sitä mitä siinä tilanteessa tapahtuu - mikä mun vastuu itsestäni oli ja mikä vastuu sillä toisella oli. Mulla on kuitenkin jonkinlainen toimijuus ja jostain syystä mä menin passiiviseen moodiin vaan, siinä oli varmaan paljon sitä että torjuminen ja kieltäminen on työlästä ja periaatteessa mutkin on kuitenkin kasvatettu kohteliaaksi ja miellyttäväksi ja sitten sitä ollaan ihan kädettömiä kun kohteliaisuus ja miellyttävyys ei riitäkään..."
Ilonpilaajan puhekieli on sujuvaa luettavaa, ja tarinan psykologinen syvyys on kirjoitettu luontevasti romaanin muotoon. Ilonpilaaja ei teoretisoi, saarnaa tai moralisoi missään vaiheessa. Hieno romaani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti