Repin @ Ateneum, Helsinki

Ilja Repinin (1844-1930) näyttely avautui Ateneumissa 27.4. ja onnistuin ostamaan lipun avauspäivälle. Koronatilanteessa liput on ostettava etukäteen ja näyttelyn sisäänpääsy on porrastettu. Käytännön järjestelyt Ateneumissa sujuivat sutjakkaasti: rakennukseen ei tarvinnut jonottaa, ja itse näyttelyyn jonottaminen kesti vain joitakin minuutteja. Näyttelysaleissa oli väljää. 

Kriittistä palautetta voisi antaa siitä - Ateneumille vai itselleni? -, että ainakin tiistaina näyttely oli auki vain kuuteen illalla, ja puolessavälissä meillä alkoi tulla jo kiire poistua. Lippua ostaessa kannattaa siis olla tarkkana siitä, että mahdollisuuksien mukaan (näyttely on jo ainakin osittain loppuunmyyty) hankkisi riittävän aikaisen sisäänmenoajan.

Mutta itse näyttelystä! Olipa virkistävää päästä pitkästiä aikaa taidenäyttelyyn, ja Repin-näyttely on kauden varma korkkaaja. Taulut ovat osin tuttuja ja kerrassaan upeita. Näyttelyssä on esillä niin historiallisia maalauksia kuin muotokuviakin. 

Kiinnostavinta näyttelyssä oli se, että joistakin teoksista on esillä ikään kuin eri versioita: luonnoksia, harjoitelmia ja lopullinen maalaus. Yksi tällaisista maalauksista on Zaporogit kirjoittavat pilkkakirjettä Turkin sulttaanille (1891). Oli ajatuksia herättävää vertailla valmista maalausta luonnokseen ja harjoitelmaan, tutkia, keitä henkilöitä lopulliseen tauluun on otettu mukaan ja millaisia muutoksia heidän olemukseensa on tehty.

Myös näyttelyn muotokuvat ovat vaikuttavia ja ilmeikkäitä, etenkin ajan julkkiksista maalatut taulut. Näyttelyssä on myös tauluja Repinin perheenjäsenistä - vaimosta ja lapsista - mutta ne osoittautuivat jotenkin sieluttomammiksi. Tämä havainto sai pohtimaan, mikä ero on perheenjäsenten ja muiden henkilöiden muotokuvan tekemisen prosessissa. Muotokuvahan on aina tulkinta - miksi tulkinta perheenjäsenistä tuntui jääneen pinnallisemmaksi?

Matt Haig: Huomioita neuroottiselta planeetalta

 

Aula & co 2019. Suom. Sarianna Silvonen. 313 s. 

Matt Haigin helposti lähestyttävästi ja tarinallisesti kirjoittama teos Huomioita neuroottiselta planeetalta käsittelee nykyihmisen stressiä ja ahdistusta maailmassa, jossa tuntuu olevan kaikkea liikaa. Huomioita neuroottiselta planeetalta keskittyy jossain määrin internetiin, sosiaaliseen mediaan ja paniikkihäiriöön, joista kahden ensimmäisen osalta ote tuntuu jollakin tavoin 2000-lukulaiselta, siis hieman vanhanaikaiselta; sosiaalinen media ja siellä käyttäytyminen muuttuvat molemmat niin nopeasti (mikä liittyy kylläkin suoraan kirjan tematiikkaan!), että niistä kirjoitetut sisällöt vanhenevat nopeasti. Haigin teoksessa on kuitenkin paljon ajatuksia antavaa sisältöä, vaikka siinä ei juurikaan mitään "uutta" ole. Haig kirjoittaa vahvasti oman kokemuksensa pohjalta, mikä tuo teokseen vahvasti inhimillisen otteen. 

Teos kootsuu lyhyistä luvuista, jotka on otsikoitu ja jotka muistuttavat rakenteeltaan esseen hahmotelmia. Teoksen loppupuolella on luku "Yksinkertaisia ehdotuksia uuteen alkuun", jossa Haig summaa aiemmin teoksessa kuvailemiensa ongelmien mahdollisia ratkaisuja: "Vähemmän on enemmän. Ylikuormitettu maailma kuormittaa myös mieltä. Se valvottaa myöhään ja häiritsee unta. Se johtaa siihen, että murehtii aamukolmelta vastaamattomia sähköposteja. Äärimmäisessä tapauksessa se voi aiheuttaa paniikkikohtauksen ruokakaupan murohyllyllä. - - Kun kaikkea on enemmän, ongelmiakin on enemmän. Karsi elämästäsi kaikki turha. Poista kaikki, mitä et tarvitse."  

Edellisessä ajatuksessa ei tosiaankaan ole mitään uutta tai mullistavaa. Mutta mistä sitten koostuu se, mikä elämässä edustaa "turhaa"? Mikä siis on "liikaa", se, mitä pitäisi poistaa, jotta jäljelle jää olennainen? Haig hahmottelee koululaitoksen vastuuta "käänteisten tietoisuustaitojen" opettajana: "Läpi kouluvuosien meille opetetaan eräänlaisia käänteisiä tietoisuustaitoja. Ikään kuin tulevaisuudentutkimusta, jossa matematiikan, kirjallisuuden, historian, tietojenkäsittelyn tai ranskan verukkeella meitä harjoitetaan ajattelemaan jotakin muuta hetkeä kuin sitä, jota parhaillaan elämme. Kokeen hetkeä. Työpaikan saamisen hetkeä. Sitä hetkeä, jona olemme aikuisia. Ihmisyyden ihme latistuu, kun emme pidä oppimista arvossa sen itsensä takia vaan ainoastaan siksi, mitä sen avulla voimme saavuttaa." Tässä näkyy myös hyötyajattelun kritiikki: asioilla itsessään ei ole arvoa, vaan sillä, mitä niillä voidaan saavuttaa - ja saavuttaminen ei tapahdu nyt, vaan tulevaisuudessa. Tällainen asenne johtaa Haigin mukaan epäläsnäolemiseen tässä hetkessä, mikä puolestaan on vieraannuttavaa.

Haig käsittelee aikaa ja nykyihmisen kokemusta kiireestä. Hänen mukaansa meillä pitäisi olla enemmän aikaa kuin koskaan, sillä viimeisen sadan vuoden aikana teollisuusmaiden asukkaiden elinajanodote on yli kaksinkertaistunut ja käytössämme on enemmän aikaa säästäviä laitteita ja teknisiä keksintöjä kuin koskaan ennen: "Sähköpostit ovat nopeampia kuin kirjeet. Sähköiset lämmittimet ovat nopeampia kuin tulisijat. Pyykinpesukoneet ovat nopeampia kuin käsin pyykkääminen pesualtaassa tai joessa. Aikaa vievät toimenpiteet kuten hiusten kuivumisen odottelu tai viidentoista kilometrin päähän matkustaminen tai veden keittäminen tai tiedonhaku tapahtuvat nykyään lähes hetkessä. Meillä on aikaa ja vaivaa säästäviä laiteita, kuten traktoreita, autoja, pesukoneita, tuotantolinjoja ja mikroaaltouuneja."

Vaikka tilanne on yllä kuvatun kaltainen, kokemus kiireestä on silti tosiasia: "Mutta kuitenkin vietämme suuren osan elämäämme ainaisen kiireen vallassa. Väitämme, että haluaisimme esimerkiksi lukea enemmän, oppia soittamaan jotakin instrumenttia, käydä kuntosalilla, tehdä vapaaehtoistyötä, laittaa itse ruokaa, kasvattaa mansikoita, tavata vanhoja koulukavereita tai harjoitella maratonia varten... jos meillä vain olisi aikaa." "Huomaamme usein toivovamme, että päivässä olisi enemmän tunteja, mutta siitä ei olisi mitään apua. Ongelma ei selvästikään ole siinä, että meillä olisi liian vähän aikaa. Ongelma on siinä, että meillä on liian paljon kaikkea muuta."

Haigin mukaan kiireen ongelma ei siis johdu ajan vähyydestä vaan "kaiken muun" määrästä. Nykyajassa olevaa, informaatioyhteiskunnalle tyypillistä vaihtoehtojen ja tarjonnan ylitsepursuavaa määrää Haig lähtee hahmottelemaan historiassa tapahtuneen muutoksen kautta:

"Vuoteen 1600 mennessä Englannissa julkaistiin vuosittain - - noin 400 eri kirjaa - kymmenen kertaa enemmän kuin edellisen vuosisadan aikana. Vaikka sanotaan, että runoilija Samuel Taylor Coleridge oli viimeinen ihminen, joka luki kaiken, se on mahdotonta. Hän kuoli vuonna 1834, jolloin maailmassa oli jo miljoonia kirjoja. On kuitenkin mielenkiintoista, että hänen aikalaisensa saattoivat uskoa, että oli mahdollista lukea kaikki. Nykyään kukaan ei mitenkään voisi uskoa sellaista."

Informaatioyhteiskunnassa on puhuttu pitkään tiedonhaun tärkeydestä - kuinka on olennaista opetella tiedonhaun taitoja ja mediakriittisyyttä, kuinka kaikki tieto näyttää olevan napinpainalluksen päässä, kunhan sitä osaa hakea ja kunhan osaa olla mediakriittinen. Toisaalta on puhuttu myös tiedon kuratoimisen taitojen tärkeydestä - kun kerran tietoa on loputtoman valtavasti, sitä pitäisi paitsi pystyä arvioimaan, myös lajittelemaan, luokittelemaan ja järjestämään. Vanhanaikaiseksi on leimattu "pänttääminen" eli se, että ihminen muistaisi jotakin tietoa ihan itsekin. Tämä tuntuu kummalliselta. Kuinka voi etsiä, kuratoida ja arvottaa tietoa, jos itsellä ei ole mitään tietoa? Mitä johtopäätöksiä löydetystä tiedosta voi tehdä, jos sitä ei voi suhteuttaa tai kontekstualisoida mihinkään jo tietämäänsä tietoon? Paradoksaalista.

Kuitenkin nykyihminen on Haigin kuvaaman ongelman äärellä: kukaan ei enää kuvittele, että olisi mahdollista "lukea kaikki". Silti tämäkin on ongelma: "Hukumme kirjoihin ja tv-sarjoihin. Kuitekin voimme lukea vain yhtä kirjaa - tai katsoa yhtä tv-sarjaa - kerrallaan. Olemme moninkertaistaneet kaiken, mutta olemme yhä yksittäisiä ihmisiä. Jokaista meistä on vain yksi kappale. Ja olemme kaikki pienempiä kuin internet." Koska tarjontaa on liikaa yhdelle ihmiselle, on tehtävä valintoja: "Jotta voisimme nauttia elämästä, meidän täytyy ehkä lakata ajattelemasta, mitä kaikkea emme ikinä ehdi lukea ja katsella ja sanoa ja tehdä, ja alkaa pohtia miten voisimme nauttia maailmasta omien rajojemme sisällä. Miten voisimme elä inhimillisessä mittakaavassa." Valinnanvaikeudestakin on kirjoitettu viime vuosina paljon - olipa kyse sitten treffiseuran, elämänkumppanin tai puhelinliittymän valitsemisesta. Ongelma ydin on ehkäpä Haigin mainitsemassa "inhimillisessä mittakaavassa": koska ihminen on rajallinen olento, hän ei voi tehdä, toimia ja valita rajattomasti. Elää rajattoman pitkään. Olemme siis saman ongelma äärellä kuin Prometheus, Aatami ja Eeva tai pikkulapsi supermarketin karkkihyllyn edessä. Kaikkea ei voi saada. Ja se ahdistaa. Ja opettavaisten tarinoiden mukaan kuuhun kurkottamisella on katajaan kapsahtamisen seuraus: ihminen on sidottu rajallisuuteensa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö voisi unelmoida ja pyrkiä kohti unelmiaan. On vain tehtävä valintoja ja yritettävä kyetä sitoutumaan niihin. Rajattava. Löydettävä "inhimillinen mittakaava". Tehtävä omia valintoja, sillä "Maailmoja on yhtä monta kuin asukkaitakin. Maailma on olemassa sisälläsi. Sinun kokemuksesi maailmasta ei ole objektiivinen, muuttumaton tekijä nimeltä 'Maailma'. Ei. Sinun kokemuksesi maailmasta on yhtä kuin sinun kanssakäymisesi maailman kanssa, sinun tulkintasi siitä. - - Luemme maailmaa omalla tavallamme. Mutta voimme myös jossain määrin valita, mitä luemme. Meidän on selvitettävä, mitkä asiat maailmassa surettavat, pelottavat tai hämmentävät meitä, mikä tekee meidät sairaaksi, tyyneksi tai onnelliseksi. Miljardien ihmismaailmojen joukosta meidän on löydettävä juuri se, jossa haluamme elää. Maailma, jota ei koskaan olisi, jos emme kuvittelisi sitä olemaan". 

Ahdistuksen ja mielenterveysongelmien juurisyyksi Haig nimeää jatkuvan muutoksen. Muutoksia tapahtuu yksilötasolla, mutta koska nyky-yhteiskunta tuntuu hurmioituneen muutoksen ihannoimisesta ja nimeää muutoksen ikään kuin itseisarvoksi, yksilö ajatuu ongelmiin. "Kun terapeutit etsivät mielenterveysongelmien alkusyitä, esiin nousee usein voimakas muutos ongelmista kärsivän ihmisen elämässä." Tämä tulkinta liittyy suoraan myös teoksen nimeen, Huomioita neuroottiselta planeetalta.

Ja koska ahdistuksen kohtaaminen tuntuu ikävältä, sen pakeneminen ja väistäminen on monesti helpompaa. Kuitenkaan "Tulipaloa ei voi sammuttaa kääntämällä huomionsa toisaalle".  "Tulipaloon pitää kiinnittää huomiota. Tuskasta ei voi selvitä nieleskelemällä pakonomaisesti, twiittaamalla tai ryyppäämällä. Jossain vaiheessa tulee hetki, jolloin on pakko kohdata kärsimyksensä. On pakko kohdata itsensä. Maailma on täynnä asioita, joilla voi yrittää harhauttaa itseään, mutta lopulta meillä on vain yksi mieli."

Ahdistus, valitseminen ja rajallisuus ovat siis Haigin keskeisiä teemoja, ja hän käsittelee niitä ennen muuta suhteessa internetiin ja sosiaaliseen mediaan. Muita kiinnostavia, edellisiin liittyviä teemoja teoksessa ovat muun muassa todellisuuden ja sosiaalisen median suhde sekä yksinolon ja sosiaalisuuden suhde.

Todellisuudesta ja sosiaalisesta mediasta Haig kirjoittaa "Monta kymmentä vuotta ennen kuin kellään oli ensimmäistäkään sometiliä, Kurt Vonnegut sanoi: 'Ihminen on se miksi tekeytyy ja niinpä on syytä olla tarkkana miksi tekeytyy.' - - Magritte opetti meille, että piipun kuva ei ole piippu. Merkitsijän ja merkityn välillä on pysyvä juopa. Parhaan ystäväsi nettiprofiili ei ole paras ystäväsi. Päivitys siitä, että olet viettänyt päivän puistossa, ei ole puistossa vietetty päivä". Aitous, jota Haig sitaatissa käsittelee, liittyy suoraan inhimillisyyteen rajallisuuteen. 

Sen jälkeen, kun Huomioita neuroottiselta planeetalta on ilmestynyt, sosiaalinen media on muuttunut ja sen merkitys on vain kasvanut. Siinä missä vielä jokunen vuosi sitten tuntui ihan järkevältä argumentilta vetää raja "todellisuuden" ja internetin välille, nykyään raja tuntuu osin teennäiseltä. Onko piipun kuvasta siis jo tullut piippu? 

Yksin olemista ja sen suhdetta sosiaaliseen kanssakäymiseen Haig lähestyy amerikkalaisen kirjailija Edith Whartonin ajatusten valossa. Wharton kkuvaa yksinäisyyttä, sen sietämistä ja siitä nauttimista kodinsisustamisen metaforan kautta. Whartonin mukaan oma sisäinen koti kannattaa sisustaa niin upeasti, että tuntee olonsa tyytyväiseksi siellä ja ottaa mielellään vastaan vieraat, jotka haluavat tulla käymään, mutta on yhtä onnellinen silloinkin, kun väistämättä on yksin.

 Huomioita neuroottiselta planeetalta on empaattinen kanssakulkija sellaiselle lukijalle, jota edellä kuvatut kysymykset pohdituttavat, ja kannustaa tekemään omia ratkaisuja, kantamaan vastuun omista valinnoista ja omasta elämästä.

Pajtim Statovci: Bolla

 

"Luotuaan maailman jumala alkoi katua aikaansaannostaan."

Otava 2019. 239 s.

Pajtim Statovcin romaani Bolla on upea. Se on monitasoinen lukokokemus, joka jää mietityttämään pitkäksi aikaa. Romaanin päähenkilö on Arsim, kosovolaismies. Bolla kertoo mielestäni ihmisen yrityksestä elää omaa elämäänsä ja tehdä oikeita ratkaisuja. Romaani  ristivalottaa oivallisesti niin henkilöhahmonsa kuin ne olosuhteetkin, joissa he elävät. Pahuus ja hyvyys ovat rinnakkain läsnä, eikä niitä ole aina edes mahdollista erottaa toisistaan. Bolla on tragedia, ja juuri siksi niin puhutteleva.

Bolla jakautuu kolmeen osaan, mikä mielestäni kuvastaa Arsimin kolmea elämänvaihetta tai elämää. Lisäksi romaanissa on useita aikatasoja ja kollaasimaisia piirteitä. Romaanissa on paljon teemoja: rakkaus, perhe-elämä, sota, ulkopuolisuus, pakolaisuus, taitelijuus, elämänvalinnat... ja oikeastaan Bollasta on hyvin hankalaa kirjoittaa, koska sen sisältöä ei tee mieli paljastaa, vaikka kyse ei perinteisestä juoniromaanista olekaan. Bolla saa tarkastelemaan kriittisesti sitä, kuinka helppoa ulkoapäin on itse tuomita ihmisiä ja maailman ilmiöitä. Tästä aihepiiristä on helppoa poimia myös sitaatti kohdasta, jossa päähenkilö perheineen pakolaisena "Euroopassa" (mahdollisesti Saksassa) pohtii sitä, kuinka hänen lapsiinsa suhtaudutaan koulussa:

"Se, että lapsemme puhuvat sujuvasti eri kieliä, tuntevat erilaisa tapoja ja uskomuksia, ei heistä ilmeisesti rikastuta poikiemme elämää, päinvastoin rasittaa. Heidän opettajansa ajattelevat, etteivät lapsemme tarvitse albanian kieltä yhtä paljon kuin niitä kieliä, joita puhutaan ja opiskellaan heidän koulussaan, eikä Kosovoon ole jäänyt mitään sellaista, mitä ilman he eivät pärjäisi ja mistä kannattaisi tietää enemmän kuin niistä asioista, joista heille koulussa kerrotaan. - - Kun lapsemme eivät pärjää kokeissa, opettajat eivät anna heille tukiopetusta, vaan kohauttavat olkiaan ja sanovat, että huono menestys johtuu kaksikielisyydestä. Kun lapsemme aloittavat tappelun jonkun kanssa, opettajat eivät sano heille, että lyöminen on väärin, vaan että vaikka te olette tulleet tänne väkivallan keskeltä, täällä sitä ei suvaita, täällä ihmisiä ei saa lyödä, ja kun he myöhästyvät koulusta tai häiriköivät tunneilla, opettajat eivät anna heille jälki-istuntoa, vaan sanovat, että tämä maa ei ole mikään Kosovo, tässä maassa kouluun tullaan ajoissa ja toisten oppilaiden oikeutta oppia pitää täällä kunnioittaa."

Vaikeampi esimerkki samasta aihepiiristä on kosovolaisesta mielisairaalasta: ikään kuin "eurooppalaisin silmin" (joita romaanissa tässä kohdin edustaa tv-dokumentti ja osin myös Arsim) katsottuna suljetun laitoksen olot näyttäytyvät ihmisarvon vastaisina, samoin kuin se logiikka, joilla "potilaat" ovat laitokseen valikoituneet, mutta romaani näyttää oivaltavasti myös sen, millaista "potilaan" elämä laitoksen ulkopuolella voi olla.

Bolla käsittelee ihmisyyttä ja näyttää sen varsin raadollisena, kuitenkaan ottamatta kantaa tai moralisoimatta, mikä on romaanin vahvuus. (Niin kuin romaanissa heikkouksia olisi: ei ole.) Ja ehkä jonkinlaista armollisuutta on siinä, että vaikka Arsimin elämän voisi nähdä romaanin traagisuuden valossa vain sarjana virheitä, Arsim ei kuitenkaan jää rakentamaan identiteettiään sen varaan, mitä kaikkea hän on tehnyt ja kokenut, vaan jollakin lakonisella tavalla jättää lopulta aina entisen taakseen:

"Kävelen ohi toiselta puolelta katua ja käännän katseeni nopeasti pois. En tiedä, miksi edes käyn siellä, sillä en voi sanoa tuntevani syyllisyyttä, enkä velvollisuutta auttaa. Pikemminkin ajattelen, että minä saan olla ottamatta vastuuta. En voi sanoa tuntevani tuota miestä, vaan hänet joka tuo mies joskus oli, ja hänetkin pinnallisesti - -. Enkä tunne miestä, joka joskus tiesi jotakin tuosta miehestä, sillä häntäkään ei enää ole. Eikä sitä, mitä näiden kahden miehen välillä joskus tapahtui ja oli."

Lauri Järvilehto: Tee itsestäsi mestariajattelija

 

Tammi 2012. 223 s.

Mielenfilosofi Lauri Järvilehdon teos Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemisen vaikutuksia, mekanismeja ja tekniikoita. Teoksessa on ajattelemisen aihetta kaikille, joita ajattelemisen prosessit ja niiden vaikutus elämään kiinnostavat. Ainoastaan teoksen luku, joka käsittelee verkkoälyä, sisältää vanhentuneita vinkkejä, jotka ovat hyvinkin sidoksissa teoksen julkaisuajan teknologiaan ja sovelluksiin, mutta näidenkin vinkkien pohjalta pystyy itse miettimään nykypäivään soveltuvia esimerkkejä.

Tee itsestäsi mestariajattelija käsittelee ajattelemista, ajattelemisessa vaikuttavia voimia ja muistia. Teoksen mukaan on olemassa kolmenlaista ajattelemista: rationaalista, intuitiivista ja tunteisiin perustuvaa. Intuitiivisen ajattelemisen mekanismeja avataan kiinnostavalla tavalla, ja intuitiivinen ajatteleminen selittääkin pitkälti ajattelemisen nopeutta - rationaalinen ajatteleminen on huomattavasti hitaampaa. Teos ottaa intuitiivisen ajattelemisen näkökulmasta kantaa myös niin sanotun valistuneen arvauksen käsitteeseen: jos ihminen on alan asiantuntija, onnistunut intuitiivinen ajatteleminen on mahdollista, koska ihmisellä on paljon tietoa aihepiiristä, mutta jos intuitiivista ajattelemista tapahtuu aiheesta, josta ihminen ei paljoa tiedä, kyseessä on todennäköisemmin tunteisiin perustuva ratkaisu ja rationaalinen ajattelu olisi tällaisessa tilanteessa suotavampaa.

Burnoutia ja flow-tilaa - ääripäinä toisilleen - teoksessa tarkastellaan kiinnostavasta näkökulmasta. Teoksen mukaan ihmisen tietoinen työmuistin kapasitetti on seitsemän yksikköä. Jos työmuisti on vapaa, voi parhaimmillaan työskennellä miellyttävässä flow-tilassa, jossa ajantajukin katoaa - jos käytettävissä on kaikki seitsemän huomiokanavaa, flow-tilaan on mahdollista päästä helposti. "Jokainen päähän pälkähtävä ajatus tai ympäristöstä kumpuava keskeytys varaa kuitenkin tietoisesta mielestä yhden huomiokanavan. Jos koko työmuisti tukkeutuu, on tuloksena loppuunpalaminen eli burn-out: seinät kaatuvat päälle. Stressitaso riipuu siis pitkälti työmuistin toiminnasta. Jos työmuistin kapasiteetti tilttaa nollaan, ei pysty tekemään tietoisesti enää yhtään mitään."

Tee itsestäsi mestariajattelija esittelee useita tekniikoita ja harjoituksia, jotka antavat ajattelemisen aihetta, vaikka eivät kaikki ainakaan itselleni uusia tai tuntemattomia olleet. Järvilehto havainnollistaa harjoituksia käytännön esimerkein, joten harjoituisten ideasta on helppoa päästä jyvälle. 

Teoksessa tarkastellaan myös luovuutta ja siihen liittyviä prosesseja, ja teos sopii hyvin luettavaksi stressistä ja työelämän kaoottisuudesta kärsiville lukijoille.

Elina Koskelainen & Heikki Saure: Perinnetaidot - Käsikirja kaikille

 

SKS 2020. 175 s.

Perinnetaidot-kirjan alaotsikko voisi olla paitse se, mikä se on - Käsikirja kaikille -, myös "Käsikirja kaikelle". Teos nimittäin opastaa tekemään monenlaisia perinnetöitä ja -tuotoksia saunavihdasta kukkaseppeleeseen, pärekorista ryijyyn ja pirtanauhasta kalakukkoon.

Perinnetaidot-kirjan ohjeet ovat selkeitä ja ne on havainnollistettu kuvin. Kirjan lukeminen on inspiroivaa ja se saa haluamaan kokeilla ohjeita. Lankojen käsinvärjäys kuulostaa kiinnostavalle, ja neuleohjeita kirjassa on esimerkiksi polkupyörän satulan "lohkolämmitin" ja älylapanen. Mikäli neulominen on täysin vierasta, kirjassa opastetaan siihen ihan silmukoiden luomisesta alkaen.

Kirja on kirjoitettu modernilla ja ekologisella otteella. Monista perinnekäsitöistä esitellään nykyaikaan sopiva versio - esimerkiksi mikäli pärekorin tekemiseen ei ole päreitä saatavilla, teos kertoo, mitä muita materiaaleja siinä voi hyödyntää. Sytytyspalojen esteettiseksi ja ekologiseksi korvikkeeksi teos esittelee sytykeruusujen tekemisen kananmunakennoja ja kynttilänjämiä hyödyntäen ja vinkkaa, että sytykeruusut ovat oiva mökkituliainen  - ja sitä on myös kirja itse.

Hiski Haukkala: Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa

 

Otava 2020. 263 s.

Hiski Haukkalan kirjoittama tietokirja Suuren pelin paluu - Suomen tulevaisuus kriisien maailmassa on kiinnostava katsaus Suomen ja maailman nykytilanteeseen. Haukkala on kansainvälisen politiikan professori Tampereen yliopistossa, Suomen Kuvalehden kolumnisti ja tasavallan presidentin entinen neuvonantaja. 

Suuren pelin paluu antaa paitsi perspektiivin Suomen historiaan ja nykyhetkeen, se ennen kaikkea pyrkii kurottamaan tulevaisuuteen, ja menneisyydestä ja nykyisyydestä käsin hahmottelemaan Suomen tulevaisuuden mahdollisuuksia. Teos tarkastelee Suomea maailmassa ennen muuta poliittisena toimijana, mutta huomioi alaotsikon mukaisessa "kriisien maailmassa" myös ainakin talouden ja teknisen kehityksen näkökulmia. Teos on opettavaista luettavaa, ja vaikka en kaikkia kirjoittajan näkemyksiä jaakaan, niistä oli kiinnostavaa ja silmiä avaavaa lukea. Vaikka Suuren pelin paluu on kirjoitettu melko neutraalilla tyylillä, se on myös selvä kannanotto asioihin.

Teoksen ensimmäisen luvun "Suomen kansainvälisen toimijuuden synty" lopussa esitellään kaavio "Kansainvälisen toimijuuden kolmio", joka luvussa myös selitetään auki. Kaavion mukaan Suomen kansainvälistä toimijuutta ja asemaa määrittää kolmio, jonka kärkiä ovat aika, mittakaava ja tila. Kolmio konkretisoi hyvin kansainvälistä toimijuutta ja kolmio toimii viitekehyksenä teoksen myöhemmissä luvuissa esiin tuotaville asioille.

Suuren pelin paluu keskittyy käsittelemään Suomea, mutta kansainvälisen politiikan ja kriisien kontekstissa. Teoksen lukeminen auttaa ymmärtämään jollakin lailla sitä toimintaympäristöä, jossa Suomen hallinto tälläkin hetkellä koettaa ratkaista koronakriisiä. Teos on julkaistu vuonna 2020, ja koronakriisiä käsitellään siinäkin.

Luvussa "Ihmiskunnan uupuva toimijuus" Haukkala tuo esiin useita näkökulmia tulevaisuuden potentiaalisista kriiseistä. Tekoaälystä kirjoittaessaan Haukkala pohtii sen vaikutuksia muun muassa yhteiskuntarakenteisiin ja työelämään: "Vaikka uusia työpaikkoja varmasti myös syntyy, edessä on vaikeita kohtaanto-ongelmia, joissa esimerkiksi ihmisten taidot ja uudet tarpeet sekä ihmisten omat toiveet mielekkäistä työurista ja tarjolla olevat tilaisuudet eivät tule kohtaamaan. Myös prosessien eritahtiset aikaraamit [tekoälyn nopea kehitys versus ihmisen hidas muuttuminen] tuovat mukanaan vaikeita ongelmia, sillä jo nyt on nähtävissä tekoälypohjaisten sovellutusten nopea esiinmarssi ja vaikutukset, mutta ihmiset kykenevät mukautumaan muutoksiin hitaammassa, lajilleen ominaisemmassa aikataulussa - kokonaisista kansakunnista nyt puhumattakaan. Lisäksi käsillä ei ole pistemäinen muutos, joka aikanaan pysähtyy johonkin uuteen tasapainotilaan, vaan alati etenevä ja todennäköisesti myös kiihtyvä prosessi. Pohtia siis sopii, ovatko uuden talouden kellokkaiden visioimat näyt loputtomasti ja joustavasti osaamistaan ja työnkuvaansa päivittävistä, keikkatöissään iloisina ahertavista ihmisistä alkuunkaan realistisia."

Teknologiautopioiden tarkastelemiseen - etenkin niiden puolestapuhujien näkökulmasta - Haukkala ehdottaa Rawlsin tietämättömyyden verhon laskemista: "Olisi hyvä, jos ihminen ei itse tietäisi omaa osaansa utopiassa, jota on muille tarjoamassa."

Suuren pelin paluussa esitetään Suomelle toimivan strategian rakentuvan kolmen sisäkkäisen turvallisuuden kehän varaan. Sisin kehä on kansallinen turvallisuus, keskimmäinen kehä alueellinen ja laajemmin kansainvälinen turvallisuus ja uloin globaaliturvallisuus. Haukkala näkee kehät voimakkaasti keskinäisriippuvaisina ja sisimmän niistä tärkeimpänä, minkä hän tuo esiin konkreettisin kielikuvin:

"On todennäköistä, että kriiseiltä ei voida täysin välttyä ja että joka tapauksessa ainoaksi vaihtoehdoksi  jää varjeu ja suojautuminen. Ei ole Suomen tai Euroopan etu asettautua ristille maailman syntien edestä. Tällöin vaihtoehdoksi jää kyyhöttäminen luostarimme seinien sisällä. Se ei ole kuitenkaan helppo ratkaisu, sillä mikäli maailmamme ongelmat eivät maagisesti katoa, edessä on vaikeita tai jopa tuskallisia valintoja. Pahimmillaan tämä voi kuvaannollisesti tarkoittaa omaan pelastusveneeseemme pyrkivien ja sen kantokyvyn ylittävien ihmisten käsien katkomista kirveillä."

Teoksen viimeisessä luvussa "Pienen maan suuri strategia" Haukkala hahmottelee tulevaisuuden toimijuutta Suomelle. Luvun lopussa esitellään kymmenen periaatetta, jotka Haukkala esittelee "eräänlaisena huoneentauluna Suomelle" ja jotka tiivistävät kirjan sanoman. Suuren pelin paluu päättyy sanoihin "Maailma ja tulevaisuus kuuluvat niille, jotka toimivat", ja teos esittelee yhden toimintasuunnitelman ja perustelut sille.

Helena Telkänranta: Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää?

 

SKS 2016. 181 s.

Evoluutiobiologi ja tietokirjailija Helena Telkänrannan kirjoittama tietokirja Eläin ja ihminen - Mikä meitä yhdistää? käsittelee yleistajuisesti ja helposti lähestyttävästi mutta kuitenkin tieteellisesti eläinten ja ihmisen yhtäläisyyksiä ja eroja.

Kirjassa on esimerkkejä monenlaisista eläinlajeista: ihmistä biologisesti lähellä olevista kädellisistä, ihmistä arjessa lähellä olevista lemmikkieläimistä kuten kissoista ja koirista, ihmiselle älykkäinä jo aiemmin näyttäytyneistä lajeista kuten delfiineistä - mutta myös laajemmin, sillä teoksessa kerrotaan tutkimuksia myös vaikkapa kaloista, ravuista ja hyönteisistä.

Teoksen sisältö on monipuolinen. Telkänranta kirjoittaa eläinten musikaalisuudesta, laskutaidosta, ajantajusta ja kielitajusta, mutta myös empatiasta ja yksilöllisistä eroista. 

Eläin ja ihminen on viihdyttävää korna-ajan luettavaa, jota voi nauttia pieniäkin annoksia kerrallaan ja joka saa katsomaan maailmaa eri tavoin.