Merirosvoristeily Mustalla helmellä, Gdansk

Gdanskin keskusta ei sijaiste Itämeren rannalla, vaan meren rantaan on hieman matkaa. Eräs tapa päästä sinne on lähteä jokiveneristeilyllä Westerplatteen, joka on (paikallistenkin suosima) ulkoilu- ja viheralue, jossa on myös linnoitus.

Jokiveneet matkaavat teollisen satama- ja telakkamaiseman halki, mikä tuo oivaa vastapainoa Gdanskin kauniille keskusta-arkkitehtuurille.

Jokiveneistä näyttävin ja nähtävyys jo itsessään on ehdottomasti Jack Sparrow'ta mukaillen nimetty Black Pearl. Merirosvoristeilylle siis!

Laivan lähtölaituri on paikassa, jota ei voi olla huomaamatta: ravintolakadulla joen rannassa. Laiva mainostaa itseään sanaparilla "super attraction", eikä syyttä; liput kannattaa siis hankkia aiemmin kuin mihin aikaan aikoo laivan kyytiin astua. Matkailija voi valita, haluaako hän vain istua laivassa keskustasta Westerplatteen ja takaisin (yhdensuuntainen matka vie noin 35 minuuttia) esimerkiksi ruokaa tai juomia nauttien, vai haluaako hän viettää aikaa maissa Westerplattessa. Jos sää suosii, pari tuntia maissa vierähtää nopeasti esimerkiksi maisemista ja omista eväistä nauttien - ja on Westerplattessa myös terassi tai pari, joilta saa sekä juomaa että ruokaa.

Black Pearl -laivalla on puolan-, englannin ja saksankielinen selostus, mikä saa katsomaan jokivarren maisemia kiinnostuneena.

Iltaisin laiva toimii laiturissa ravintolalaivana, mihin liittyen paluumatkalla saimme nauttia tunnelmallisesta slaavilaisesta livemusiikista mies ja kitara -hengessä.

Black Pearl -risteily kuulostaa todella kitchsiltä tai lapselliselta, mutta kyytiin kannattaa heittäytyä avoimin ja seikkailullisin mielin - tämä oli paras kokemus viikonloppumatkallamme!

Molo - Euroopan pisin puulaituri, Sopot

Sopot on kolmoiskaupunki Gdansk - Sopot - Gdyniasta keskimmäinen, ja sinne pääsee helposti ja halvalla päiväretkelle Gdanskista paikallisjunalla. Junalippuja voi ostaa automaateista asemilta (tai halutessaan jonottaa tiskille; jonottaminenhan sinänsä on yksi Itä-Euroopan-matkailun keskeisistä kokemuksista) ja yhdensuuntainen matka maksaa aikuiselta alle neljä zlotya - siis karkeasti arvioiden euron kieppeillä.

Sopot on pittoreskimpi ja pienempi kuin Gdansk, ja selvästi profiloitunut kesäiseksi rantakaupungiksi. Kaupungin pääkatu päättyy aukioon ja puistoon, joka rajautuu mereen. Täältä löytyy Euroopan pisin puulaituri, Molo. Onhan se käytävä kävelemässä päästä päähän - vaikka laiturille päästäkseen täytyykin ostaa lippu ja vaikka sää olisi kuinka karmea tahansa, kuten meidän tapauksessamme.

Laiturin päässä on laivan muotoon rakennettu viihtyisä kahvila, jolla kesäaikaan on mitä ilmeisimmin myös hyvin viehättävä terassi.

Sopotissa on myös upean näköiset, sileäsantaiset hiekkarannat. Tunnelma kaupungissa ei muistuta Välimeren rantakohteita, vaan kokonaisvaikutelma - aikankin ajankohtana, jolloin kadut eivät ole tukossa turisteista - on pikemminkin tsehovilainen.

Amber Sky -maailmanpyörä, Gdansk

Maailmapyörät tuntuvat olevan nyt trendikkäitä - Helsinkiin Katajanokalle nousi Sky Wheel Helsinki -pyörä vuonna 2014, ja samanlainen, joskin nimeltään Amber Sky, löytyy myös Gdanskista. Pyöränpystytystrendissä olennaista vaikuttaa olevan myös se, että pyörä pystytetään jättömaalle, jolle ei vielä ole keksitty lopullista käyttötarkoitusta.

Gdanskin Amber Skyn vieressä on valtava rakennustyömaa, jolla porataan ja paalutetaan lähestulkoon öin ja päivin, vuorokaudesta riippumatta.

Vaikka Amber Skyssä pyörähteleminen onkin yksi turistisimmista kokemuksista ikinä, on se siltikin hauskaa, Lipun hinnalla saa katsella maisemia vartin verran - kolme kierrosta, sanoi työntekijä, mutta laskutapa on itäeurooppalaisen suuntaa-antava.

Koska kiipesimme Marian kirkon torniin päiväsaikaan, ajelimme Amber Skyllä myöhään illalla ihailemassa Gdanskin yövalaistusta, jolle kännykkäkamera ei tee lainkaan oikeutta.

Bazylika Mariacka, Gdansk

Marian kirkko eli Bazylika Mariacka on suositeltava nähtävyys paitsi matkoillaan kirkoista kiinnostuneille ihmisille myös erinomaiseksi aloituspaikaksi Gdanskin kaupunkiin tutustumiseen.

Marian kirkko on maailman neljänneksi suurin tiilistä rakennettu kirkko, mutta sisältä se ei ole erityisen vaikuttava, pikemminkin kolkon oloinen.

Kirkossa on myös astronominen kello, jossa on erinäisiä mysteerisiä kehiä.

Kirkon torni kuitenkin kohoaa korkeuksiin kaupungin ylle, ja niinpä torniin kiipeämällä saa hienosti kokonaiskuvan kaupungista. Neljänsadan askelman kapuamisen jälkeen saavutaan pienelle kattoterassille, jolta aukeaa näkymä eri suuntiin yli kaupungin.

Klaustrofobisille tai heikkokuntoisille tämä aktiviteetti ei kuitenkaan sovi; noin ensimmäiset sata askelmaa kuljetaan kapeassa, pyöreässä tornissa, mutta sen jälkeen portaikko on huomattavasti avarampi, koko kellotornin levyinen.

Vaikka neljänsadan portaan kiipeäminen on fyysinen suoritus, vaikeampaa oli oikeastaan alapäin tuleminen - varsinkin sen viimeisen noin sadan, kapeassa tornissa jyrkästi kiertävän ja osin sileän liukkaksi kuluneen portaan askeltaminen.

Vesipullo on siis ehdoton eväs mukaan, sillä kirkon kattoterassilta ei tietenkään voi ostaa virvokkeita.

Itse onnistuimme käymään tornissa tasatuntien välissä - voisi kuvitella, että kellojen pauhu tornin sisällä on turhankin huumaava.

Mikäli on kiinnostunut enemmän kirkoista kuin torneista, kannattaa poiketa mieluummin kolmoiskaupungeista Sopotin kirkkoon (Pyhän Yrjön kirkko). Se on tunnelmaltaan intiimimpi ja omaan makuuni vaikuttavampi - ja siellä on myös uskomattoman hienot ikkunamaalaukset.

Ravintola Fuku, Helsinki

Sushiravintola Fuku Fredrikinkadulla on erinomainen kokemus: palvelu on ystävällistä ja nopeaa ja sushibuffet on jo sitä muistellessakin vedet kielelle herauttava kokemus. Fukussa on tarjolla niin lounas- kuin iltabuffetkin, joista kävimme kokeilemassa jälkimmäisen (22,50 e).

Buffet on melko hintava mutta ehdottomasti hintansa väärti. Tarjolla on runsaasti erilaisia susheja, ja buffetiin kuuluu myös misokeitto, lämpimien ruokien buffet sekä jälkiruokapöytä ja kahvi tai tee.

Sushiravintolaksi Fuku ei ole pienimmästä päästä, mutta oman kokemukseni perusteella suosittelen pöytävarauksen tekemistä.

Marko Annala: Värityskirja

"Leikkimaasto alkaa suoraan takaovelta."

Like 2017. 203 s.

Suomessa masennus on kansantauti. Koulukiusaamisesta on puhuttu jo pitkään ja sosiaalinen media on tehnyt näkyvämmäksi myös aikuisten kiusaamisen. Marko Annalan vaikuttava omaelämäkerrallinen esikoisromaani Värityskirja tekee näkyväksi kiusaamisen ja masennuksen välisen suhteen - tai oikeastaan kiusaaminen on sanana silkka eufemismi, kysymys on väkivallasta, minkä tämäkin romaani nostaa perustellusti esiin. Värityskirja on ehdottoman suositeltavaa lukemista kaikille.

Romaani kuvaa päähenkilö-minäkertojan lapsuutta, nuoruutta ja aikuisuutta, ja siinä missä masennus ja paniikkihäiriö luovat teokselle pohjan, teoksen keskiössä on kuitenkin luovuus ja ajatus eteenpäin pyrkimisen tärkeydestä: ihminen ei pääse irti kokemuksistaan ja historiastaan - vaikka tietoinen muistijälki olisikin "hauras, niin hento hipaisu pintaa, ettei se paljasta pölyn alta mitään", kuten minäkertoja toteaa - niin menneisyyden kokemuksiin ei kannata jäädä kiinni.

Värityskirja on myös romaani unelmista ja niiden toteutumisesta, sillä "Kuinka katkeransuloista onkaan, että ihmisen vanha unelma alkaa toteutua juuri kun on luonut muita unelmia ja alkanut hellittää vanhoista". Värityskirjaa voi lukea myös kurkistuksena suomalaiseen rock-elämään, sillä romaanissa kuvataan myös Mokoma-yhtyeen synty ja nousu kuuluisuuteen.

Romaani on voimakastunnelmainen. "Koen kehoni olevan kuin ruumisarkku, johon mieleni on suljettu" - paniikkihäiriö, sen lähestyminen ja paini paniikkikohtausten kanssa kuvataan samastuttavasti.

Synkistä teemoistaan huolimatta Värityskirja ei ole synkkä romaani, vaan siinä on valoa ja merkitystä: "Ihmisen on pystyttävä vastaamaan kysymykseen olemassaolonsa oikeudesta. Jos ei pysty, masentuu vuorenvarmasti. Ihminen tarvitsee syyn olemiselleen. Joku löytää sen tekemisestä, joku tekemisen tuloksista. Nuorena ensirakkaus sen selittää. Myöhemmin syliin tunkevat lapset kirkastavat syyn. Mutta pohjimmiltaan ihmisen olisi osattava löytää syy olemassaololleen vailla muita tekijöitä. Jos minulla olisi vain tämä oma olemiseni eikä mitään muuta, miksi olisin?"

Peer Gynt @ Ryhmäteatteri, Helsinki

Ryhmäteatterin Peer Gynt on hämmentävä ja vaikuttava esitys. Kaikkein eniten sekä totuttelua että ihastusta näytelmässä vaatii sen kieli, joka on runomuotoista. Peer Gyntin ovat Ibsenin tekstistä (1867) suomentaneet sekä Otto Manninen että Pentti Saarikoski, ja Ryhmäteatterin versio on joko ylistys Mannisen suomennokselle tai muunnelma siitä - niin tai näin, kielellisesti näytelmä on lumoava ja taidokas. Riimittelyyn myös tottuu yllättävän nopeasti ja väliajalla sitä jo tekee mieli imitoida - ja silloin viimeistään huomaa oman rajallisuutensa ja tekstin nerokkuuden.

Ensimmäisen puoliajan alun miinukseksi täytyy tosin sanoa, että kun yleisö pääsee tutustumaan näytelmän nimihenkilöön ja tämän äitiin, jotka edustavat luokkayhteiskunnassa korkealta alas trailerielämään asti pudonnutta white trashia, kiroilua on kirjoitettu repliikkeihin liikaa. Kaikki tuntuu olevan yhtä jumalautaa ja saatanaa, missä joukossa yksi "lievästi vituttaa" -repliikki tuntuu raikkaalta tuulahdukselta. Mutta ehkäpä viesti olisi mennyt perille vähän vähemmälläkin kiroilulla. Onneksi kirosanojen ylikäyttö jää jotakuinkin ensimmäiseen kohtaukseen.

Myös näytelmän puvustus on mykistyttävä. Eritoten luontoelementit ovat upeita. Peer Gyntiä riivaavat peurat on toteutettu hienosti, mystisesti ja vaikuttavasti, samoin uhkaava symbolisen helvetti-kohtauksen eläinkuvasto.

Huumoria ei ole unohdettu. Näytelmän sivuhenkilöissä nähdään helmisuorituksia. Ensimmäisen puoliajan hääjuhlan vieraat, kuten seppä, on saatu mahtaviksi, koomisiksi hahmoiksi. Kaikkein paras - myös ilmeiltään, kannattaa siis pyrkiä eturiviin istumaan! - sivuhahmoista on kuitenkin toisen puoliajan loppupuolella näyttämölle saapuva saatana, jolla on aivan mieletön mimiikka.

Minulta Peer Gyntin ensimmäinen puoliaika vaati varsin paljon totuttelua niin näytelmän kieleen kuin maailmaankin, ja toisella puoliajalla, joka on vauhdikkaampaa ja nopeakäänteisempää menoa, aloin varsinaisesti nauttia näytelmästä.