Sam Mendes: Spectre

Uusimman James Bond -elokuvan Spectren ensi-ilta on ajoitettu halloweeniin ja pyhäinpäivään eikä syyttä, sillä elokuvan alkurymistely lähtee liikkeelle Meksikosta ja kuolleiden päivän juhlinnasta. Suuri osa elokuvasta on taattua Bond-tunnelmaa, mutta sävytettynä yllättävänkin yhteiskunnallisilla ja orwellilaisilla tunnelmilla, sillä tehtävä, jota Bond suorittaa, on kytköksissä tiedustelupalveluiden maailmanlaajuiseen fuusioon ja valvontayhteiskunnan ottamaan digitaaliseen harppaukseen. Yhteiskuntakriittisyys jää kuitenkin sivuosaan, kun elokuvassa keskitytään toimintaan, kuten kuuluukin.

Maisemat ovat hienoja ja puku- ja arkkitehtuuriloisto pääsee oikeuksiinsa kameratyöskentelyssä.

James Bond -elokuvat ovat perinteisestikin hyvin väkivaltaisia toiminnallisine rämistelyineen, näyttävine räjähdyksineen ja lähietäisyydeltä kuvattuine nyrkkitappeluineen, joita nähdään myös Spectressä, mutta Spectressä on myös sellaista väkivaltakuvausta, jota en olisi itse halunnut tällaisessa klassikkoelokuvajatkumossa nähdä: mukana on kidutuskohtaus, jonka äänitehosteet ovat suoraan hammaslääkärikäynniltä ja jonka visualisointia en itse halunnut katsoa.

Kokonaisuudessaan Spectre on kuitenkin hienosti toteutettua viihdettä, josta ehdottomasti nauttii näin pimeimpänä vuodenaikana.

Segovia, Espanja

Segovian kaupunki Espanjassa on vaikuttava päiväretkikohde Madridista, josta ajomatka kestää suuntaansa noin tunnin. Ahtaanpaikankammoisille retkikohde ei kuitenkaan ole suositeltava, sillä väliin osuu vuoristo, jonka läpi ajetaan usean kilometrin verran tunnelissa. Segovialla on pitkä historia, ja kaupungin silmiinpistävin monumentti onkin roomalaisaikana rakennettu akvedukti, joka on myös Unescon maailmanperintökohde. Akveduktin juurella on ravintola, joka on tunnettu paistetuista pikkupossuistaan ja joka on myös maailmanluokan julkimoiden suosiossa.

Akvedukti kulkee osin kaupungin alla, mistä merkkinä ovat katukiveykseen upotetut tunnukset.

Kaupungilla näkyy myös arabihistoria, sillä useat vanhankaupungin taloista on koristeltu ornamentein.

Segovian katedraali puolestaan edustaa pääosin goottilaista tyyliä. Ulkoa katedraali on varsin neutraalin näköinen, mutta sisältä se on yksi vaikuttavimpia kirkollisia rakennuksia, joissa olen käynyt.

Kamerani tehot eivät riitä tallentamaan katedraalin tunnelmaa, mutta ikkunoiden lasimaalaukset ja korkeuksiin kohoava katto sekä rakennuksen keskellä seisovat urut ovat ehdottomasti näkemisen arvoiset.

Espanjalla on pitkä kulttuurihistoria, ja se näkyy kaikkialla Segoviassa niin roomalais- kuin arabivaikutteinakin. Segovian katedraalissa on näytillä useita keskiaikaisia virsikirjoja, jotka ovat hyvin vaikuttavia.

Katedraalin keskiosassa on puinen, yksityiskohtaisin kaiverruksin koristeltu tila, jossa uskonnollisten miesten oli tapana pitää kokouksia. Tilaa ympäröivät tuolit ovat samanlaista nostomallia kuin luentosaleissa, ja kullakin kirkollismiehellä oli vakituinen oma istumapaikkansa. Kokouksien tylsinä hetkinä heillä oli tapana kaiverrella milloin mitäkin tuoliensa alapintaan - joten voidaan sanoa, että ei maailma oikeastaan paljoa ole vuosisadoissa muuttunut.

Segovian linna puolestaan herättänee useimmissa länsimaista populaarikulttuuria tuntevissa näkijöissään kummaa tuttuuden tunnetta - olenko nähnyt tämän aikaisemminkin? Todennäköisesti, sillä Disneylandin linna on rakennettu tämän espanjalaisen esikuvansa mukaan.

Segovia on myös espanjalaisen rahanpainotaidon kehto. Tätä historiaa esittelee rahamuseo Real Casa de Moneda de Segovia.

Museossa on esillä vanhimpia säilyneitä kolikkoja ja se esittelee rahatalouden historiaa aina nykypäivään ja rahan virtualisaatioon asti. Esillä on myös vanhoja rahanpainokoneita, sillä ennen aikaansa museona rakennus palveli rahanpainamona.

Arabialaisen ja länsimaisen kulttuurin rinnakkaiseloa kaupungissa pääsee osuvasti ihailemaan San Antonion fransiskaaniluostarissa, jonka sisäkatot edustavat uskomattoman hienoa puuarkkitehtuuria.

Luostari on edelleen toiminnassa, mutta puuarkkitehtuuri asettaa joitakin rajoja sen käytölle. Esimerkiksi sisäpihaa ei voida pitää avoimena, kuten on tapana, sillä muutoin kattojen puukoristelut kärsisivät kosteudesta. Myöskin kynttilöiden sytyttäminen on tehty varsin moderniksi - sujauttamalla kolikon kynttelikkölaitteeseen saa sähkökynttilän syttymään.

Luostarin ruokaliutilan maalauset puolestaan saisivat Facebookin Taidevandalismi-ryhmäläiset intoutumaan estetiikallaan.

Niin kuin Segovian katedraalissa, myös San Antonion luostarissa on vaikuttava kokoelma keskiaikaisia koodekseja.

Madridin hälyä pakoon kaipaaville Segovia on unelmakohde, varsinkin jos tekee vierailun aikana, joka ei ole kuuminta turistisesonkia, sillä eritoten aasialaisia turisteja myöhäissyksylläkin on runsaasti liikkeellä. Kaupungin tunnelma on kuitenkin meditatiivisen rauhallinen ja maisemat ovat upeat.

Museo Taurino, Madrid

Madridin härkätaisteluareena Ventas on nähtävyys itsessään, vaikka härkätaistelua ei haluaiskaan nähdä. Vaikuttavinta on rakennus itsessään, jossa pääsee kuljeskelemaan niin katsomon kuin itse härkähietikonkin alueelle. Areenan kutsuminen museoksi on monellakin tapaa harhaanjohtavaa - ensinnäkin areenalla järjestetään härkätaisteluja edelleenkin ja toiseksi museon "näyttely" koostuu muutamasta puvusta sekä videosta, museokauppa puolestaan myy varsin samaa turistitavaraa kuin muutkin Madridin vastaavista liikkeistä.

Helsingin kirjamessut 2015

Vuonna 2015 Helsingin kirjamessujen teemamaana oli Venäjä, mikä näkyi varsinaisen ohjelman lisäksi nostoina kustantamojen esittelemässä kirjatarjonnassa sekä suurena venäjänkielisenä kirjaosastona hallin keskellä. Hoppuisesta aikataulustani johtuen en ehtinyt kuin piipahtamaan messuilla, mutta olipa silti mukavaa päästä haistelemaan kirjamaailman uusia tuulia!

Yhteisessä sateessa - Kuusi unkarilaista runoilijaa

WSOY 2006. Suomentaneet ja toimittaneet Hannu Launonen ja Béla Jávorsky. 159 s.

Hannu Launosen ja Béla Jávorszkyn toimittamat ja suomentamat runokokoelmat ovat kiinnostavaa luettavaa. Kokoelma Yhteisessä sateessa esittelee alaotsikkonsakin mukaisesti kuuden unkarilaisen runoilijan tuotantoa. Niteen lopussa on Hannu Launosen kirjoittamat saatesanat, joissa esitellään unkarilaista runoutta ja sen historiaa ja kontekstia, ja aivan lopussa runoilijoiden elämä esitellään lyhyesti.

Niteen ensimmäinen runoilija Ágnes Gergely (s. 1933) jäi minulle etäiseksi. Toisena esitelty Gizella Hervay (1934-1982) tulee jo hieman lähemmäs, mutta ensimmäiset oivallukset koin kolmannen runoilijan, Aladár Lászlóffyn (s. 1937) seurassa. Useissa Lászlóffyn runoissa on jollakin lailla eurooppalainen konteksti, mistä esimerkkinä on runon "Rotterdamin tuomarit" kolme viimeistä säettä: "Ei humanismi näyttäydy / mestaustekniikan kehityksessä vaan / paikalleen jätetyissä päissä." Nämä säkeet osuvat ja uppoavat, Lászlóffyltä suomennetuista runoista eniten minua kosketti epäyhteiskunnallinen ja inhimillinen "Kertomus", joka tarkastelee elämän haurautta:

Aamu on vaikein.
Mustarastas näkee vielä unta.
Omenat nukkuvat vaatekaapin päällä.
Täti on jo noussut, hän ottaa käteensä pikku esineitä,
nipistää ne kahden sormen väliin, asettaa
huonekalujen reunalle, varoittaa horjahtelevia
esineitä, mutisee ja nuhtelee iloisesti
kilisevää kantta, kahahtelevia, ruttuisia pusseja,
hänen aistinsa toimivat vain tässä myöhäisessä,
varhaisessa hiljaisuudessa, lyhyen ja kauniin
unen jälkeen, kun hän hetkisen seisoskelee ja päivä päivältä
ajattelee yhtä ja samaa, lapsuutta, kun hän oli pikkutyttö,
vielä kotona, pihalla jossa tupakka kukki, vanhojen
kissojen seurassa. Hän aistii lapsuusajan orvokit, tuoksuresedat,
höyryävän maidon kiehumassa yli kattilan laitojen, joutavan
kylmyyden näin loppukeväästä, ohueen
heikkouteen pukeutuneena, kun
kaikki on vielä ennallaan: talo, piha,
pensaat, astiakaapit, pitsit, kevyet
muistot, luut, hiljaisuudet.
Aamu on vaikein.

Kokoelman neljäs runoilija on György Petri (1943-2000), jonka osion avausruno "Tuntemattoman itäeurooppalaisen runoilijan runo vuodelta 1955" kertoo jotakin historiasta, kansallistunteesta, kansasta ja yksilöstä: runon alussa "Maailma haalistuu / niin kuin ne kaksi lippua, jotka /joka vuosi, jokaisena juhlapäivänä, / asetimme portin ylle kipsattuun rautatuppeen". Juhlapäivät ovat kadonneet tomuun, juhlakulkue on kadonnut karjunnaksi ja puhuja ihmettelee, "Uskomatonta, että olemme rakastaneet täällä tyttöjä". "Horjahteleva nykyhetki" on vain laskeutuvaa pölyä, ei ole anteeksiantoa, on vain yksinäisyys, ja "Mihin uskoin / en usko enää. / Mutta joka päivä / muistutan itseäni siitä, / että kerran olen siihen uskonut".

Monissa runoissa näkyy ja kuuluu Unkarin historia, niin paikanniminä kuin historiallisina henkilöinä sekä vuosilukuinakin. Hienovaraiset viittaukset eivät välttämättä avaudu suomalaiselle lukijalle, ja joissakin runoissa suomentajat ovat käyttäneet alaviitteitä. Osin tämä kokoelma tuntuukin historina tulkinnalta tai oppitunnilta: minulle avautuvat helpommin runot, joissa on universaalia inhimillisyyttä ja jotka eivät kaipaa ymmärryksensä tueksi (Unkarin) historian tuntemusta. Toisaalta vaikka historian tunemusta olisikin tai vaikka historiallisia merkityksiä avattaisiin lukijalle alaviitteissä, varsinaista ymmärrystä - koskettavuutta - ei silti välttämättä synny.

Viidentenä esiteltävä runoilija, Katalin Mezey (s. 1943) , tuntuu näistä runoilijoista kaikkein henkilökohtaisimmalta. Hän perkaa runoissaan paljolti esimerkiksi äitisuhdetta, kuten esimerkiksi lähes lakonisessa runossa "Niin kuin ruostuneita veitsiä", jossa aikuistunut tytärpuhuja elää kuolemaa lähestyvän ja haurastuvan äitinsä kanssa. Runo on raadollinen mjutta toteava. Äitisuhdetta käsittelee myös runo "Heisipuun kukkia syntymäpäiväksi", jossa on myöskin tytärpuhuja. Käytös, joka äidin suunnalta aikanaan on tuntunjut kovalta ja kylmältä, asettuu kaipauksen kohteeksi silloin, kun sitäkään ei ole - ja kun se on allut ainoa, mitä on, ja maailma kuitenkin jatkaa olemassaoloaan puhujan ympärillä. Mezeyn runoissa vahvana elementtinä tuntuu olevan jokin menetetty, jota tarkastellaan armottomasti, osin ironisestikin, kuten runossa "Entiset rakkauteni":

Entisistä rakkauksista
pidän salaista
yhteyttä enää
vain itseeni.
(Tunteen kiihkeys
tosin jo hiipunut,
vaan harhakuva
innostaa minua yhä.)

Kokoelman viimeisenä esitelty runoilija on Imre Oravecz (s. 1943), jonka tyylille - tämän niteen perusteella - on ominaista myös proosaruno. Proosarunot ja niiden assosiatiivinen logiikka ovat virkistävää luettavaa.

Kokonaisuudessaan Yhteisessä sateessa -kokoleman lukemisesta jäi hieman hämmentynyt olo. En löytänyt tästä kokoelmasta uusia suosikkirunoilijoita itselleni, mutta toisaalta kokoelma valotti uudella tavalla unkarilaista runoutta. Tämän(kin) kokoelman runoilijat ovat 1930- ja 40-luvuilla syntyneitä taiteilijoita - olisi mielenkiintoista lukea uudempaa, 2000-luvun (unkarilaista) runoutta suomeksi: nuoremmalta polvelta ja nuoremman polven havaintoja - vai kirjoittavatko unkarilaiset runoilijat edelleen Trianonista, vuoden 1956 kansannoususta ja keskitysleireistä?

Kalevan kansan sointuja - Runoja Sointulan suomalaisesta utopiasta

Savukeidas 2015. 84 s.

Savukeidas on uudelleenjulkaissut amerikansuomalaisen Sointula-ihanneyhteiskuntakokeilun asukkien runoutta valaisevalla esipuheella varustettuna. Alun perin runot julkaistiin vuonna 1903.

Kalevan kansan sointuja -kokoelman runot ovat kiinnostava puheenvuoro, joissa näkyy idealismi ja toisaalta sekä kansallistunteesta ammentaminen että Suomesta erottautuminen. Runot ovat perinteisiä ja mitallisia ja ne käyttävät pitkälti kansallisromanttista kuvastoa aina Väinämöisestä alkaen, mutta maisemakuvastossa pauhaa valtameri ja huojuvat palmut.

Vaikka runojen kuvasto on kansallisromanttista, sävy on usein kriittinen. Austin Mckelan runossa "En Suomehen palajakaan" kuuluu samoja sävyjä kuin nykyään Berliiniin muuttavan kulttuuriväen tai Lissaboniin muuttavien veropakolaisten puheessa: "Oon kolmasti Suomehen suuttunut, / Kun en voi minä viihtyä siellä. / Vapautt' ihanaista on puuttunut."

Martti Myrtin "Tullos aika" -runossa kuuluu poliittisuus ja on idullaan se, mikä Suomen sisällissodassa vyöryi pintaan: Myrtti kirjoittaa kansan nurkumattomasta kestokyvystä ja pappien petturuudesta mammonan edessä; veljesviha naamioidaan kansallisuuden aatteeseen, mutta kohotettu "ihmisyyden lippu" "kutsuu kansat jälleen liittohon".

Suosikkirunoilijakseni tässä kokoelmassa nousee Emil Hukkala, joka tuntuu erikoistuneen etuvokaalisiin runoihin. Hukkalan runo "Maailman yöt" käy säkeistöissään läpi erilaisia öitä ja niiden tunnelmaa käyttäen osuvasti hyväkseen äänteellistä kuviointia. Toinen suosikkini, "Ei valkene aamu", ei ole aivan yhtä etuvokaalinen, mutta maalailee ankean ajan ja kuitenkin uuden toivon tunnelmaa myös nykyihmistä koskettavalla tavalla - ja havainnollistaa samalla oivasti, miten kalevalaisuus näkyy niteen runoilijoiden sanavalinnoissa:

Ei valkene aamu synkeän yön,
Ei päivän koitar koita.
Ei tähtöä näy läp' pilvisen vyön,
Ei lintunen aamuna soita.

Ei valkene aamu, ei selkene yö,
Ei valon valta voita.
Ei salamakaan taivaalta lyöl
Ja aamun alkua soita.

*

Kerran valkenee aamu synkänkin yön,
Kerran päivän koitar koittaa,
Kerran tähtien valokin seestää yön,
Kerran lintuset aamua soittaa -
Kun kansat kahleensa poistaa.

Hannu Rajaniemi: Kvanttivaras

"Ennen kuin minä ja sotamieli ammumme toisemme, yritän tapani mukaan vähän keventää tunnelmaa."

Gummerus 2012. Suom. Antti Autio. Alkuteos The Quantum Thief, 2010. 440 s.

Hannu Rajaniemen romaani Kvanttivaras on varmaan scifeintä, mitä olen ikinä lukenut. Rajaniemi on rakentanut täysin omaehtoisen maailman, jota ei - onneksi - lainkaan selitellä. Tämä tuntuu aluksi vaikealta: lukijan eteen vyörytetään liuta käsitteitä, joilla kuvataan fiktiivistä todellisuutta, ja mukaan on vain päästävä. Mutta se kannattaa: Kvanttivaras on mukaansatempaavaa kerrontaa, jonka intensiteetti on huima.

Pääosaa romaanissa edustaa nimihenkilö, Varas. Lähtöasetelmassa Varas on dilemmavankilassa: lasiseinäisessä valtavassa rakennelmassa, joka koostuu silmiinkantamattomasta määrästä sellejä. Kullakin vangilla on kädessään ase: enää pitää päättää, kenet naapuriselliläisen aikoo päihittää ja millä keinoin - ketä kohti laukaista aseensa. Jos kuolee itse, herää pian henkiin. Peli jatkuu ikuisesti. Jollei tapahdu jotain yllättävää.

Vastaavankaltaisia ajatusleikkejä Kvanttivaras on pullollaan. Todellisuus on jotain aivan muuta kuin meidän tuntemamme todellisuus, mutta vähitellen sen logiikasta kuoriutuu esiin johdonmukaisuuksia ja ymmärrettävyyksiä. Romaanin juoni noudattelee dekkaria: Varkaan on selvitettävä mysteeri, ja mysteerin selvittämisen matkalle lukija kutsutaan mukaan.

Mietin pitkään, mille romaanin kerronnan intensiteetti ja vetävyys oikein rakentuvat, kunnes puolivälin ylitettyäni vihdoin oivalsin sen ytimen: romaani on kirjoitettu draamallisessa preesensissä.

Scifille tyypillisesti Kvanttivaraskin käsittelee suuria, olemassaoloon ja ihmisyyteen liittyviä kysymyksiä. Pohjimmiltaan kyseessä on orwellilainen tarina Vuonna 1984 -klassikon hengessä, mutta tämä ulottuvuus Kvanttivarkaasta kuoriutuu esiin varsin verkkaisesti. Keskeinen teema on muistaminen ja unohtaminen.

Suurin osa romaanin tapahtumista sijoituu marsilaiseen kaupunkiin imeltä Oubliette, joka on jatkuvan muutoksen kaupunki - kaupunki on rakennettu jatkuvasti siirtyvien robottilaattojen päälle ja se muuttaa alati muotoaan. Kaupungin asukkaat näyttävät elävän halutessaan täysin yksityistä elämää, jota varjellaan muun muassa gevulotin yksityisasetusten ja jaettavien yhteismuistojen avulla. Muistin, muistamisen ja unohtamisen tematiikan kautta päästään romaanin esittämän suurimman kysymyksen äärelle: mitä on vapaus ja mitä on vankila - ja erottaako niitä jokin?

Elämä ja kuolema on eri tavoin suhteellista kuin meidän todellisuudessamme: "Paikkana on Mars kaksikymmentä vuotta sitten. Olen loputtoman uupunut, sillä harteitani painaa vuosisatojen taakka. Tuona aikana olen muuttanut identiteettiäni alituiseen ja ollut milloin ihminen, milloin zokun jäsen, gogoli tai kopioperhe. Olen elänyt yhdessä ruumiissa ja monissa kehoissa - jopa älyhiukkasena valtavan partikkelipilven uumenissa - ja varastanut kaikkea mahdollista jalokivistä, mielistä ja kvanttitiloista aina jättimäisiin timanttitietoisuuksiin ja kokonaisiin maailmoihin saakka. Sieluni on kuin loputtomiin venytetty varjo, harsonohut ja haalistunut."

Oubliette on muuttuva kaupunki, mutta todellisuuden luonne on jatkuva muutos, myös, kun tarkastellaan ihmisyyttä (tai minuutta) sinänsä:

"'Pixil on muuttunut', Isidore sanoo. 'En tiedä mistä syystä, mutta hän on erilainen kuin ennen.'
Istumme keittiönpöydän ääressä. Huoneen seinät on verhoiltu likaisenruskealla tapetilla, jota yritän parhaani mukaan olla katsomatta.
'Niin saattaa joskus käydä. Sitä voi muuttua tyystin yhdessä ohikiitävässä hetkessä, tai sitten aikaa voi kulua vuosisatoja.'"

Tietoisuus on harvoilla täysin yksityistä, sillä henkilö voi halutessaan jakaa toisen kanssa jonkin yhteismuiston tai kommunikoida muutoinkin meille maan asukeille vierailla tavoilla kuten kuptaamalla (mikä romaanissa on osoitettu lihavoidulla fontilla), tai ottamalla yhteyttä ulkomuistin (joka puolestaan on osoitettu kursiivilla, mutta kursiivia käytetään myös muunlaisen viestinnän kuvaamiseen), ja ulkomuisti puolestaan tuntuu olevan kuin jokin ajatuksen voimalla käytettävä Wikipedia. Toisilla henkilöistä on laajemmat tietoisuusominaisuudet kuin toisilla. Romaanin kannanotto kaikkitietävyyteen tai kaikkinäkevyyteen on toisaalta ironinen:

"Marsin kuningas on kaikkinäkevä, mutta on olemassa paikkoja, jonne hän ei useinkaan käännä katsettaan."

...ja toisaalta traaginen:

"Kipuja ei kuitenkaan ehdi nyt murehtia, sillä yhtäkkiä hän on kaikkitietävä. Ulkomuisti levittäytyy hänen ympärillään kuin kristallinkirkas valtameri. -- Hän tuntee jokaisen ajatuksen, joka milloinkaan on ajateltu, muistaa joka ainoan muiston. Ne kaikki ovat hänen. Hän ei ole eläessään nähnyt tai aistinut yhtä kaunista muotoa - eikä yhtä hirvittävää. Menneisyys on hänen ulottuvillaan yhtä lailla kuin verisenä kaaoksena raivoava nykyisyyskin."

Romaanissa on paljon taistelukohtauksia, ja niiden valmistelun kuvailussa Rajaniemi on osunut keskittyneen tietoisuuden kuvailun ytimeen. Kuka tahansa, joka on joutunut stressaavaan tilanteeseen, josta on selvittävä hetkessä ja määräaikaan mennessä niin kunniakkaasti ja voitollisesti kuin mahdollista, kykenee samastumaan Kvanttivarkaan taistelumaailmaan: "Mieli käynnistää metakorteksin. kytkee taisteluautismin päälle ja hidastaa ajan kulkua kartoittaakseen tilanteen." Eritoten termi "taisteluautismi" on osuva: tilanteessa, jossa on keskityttävä, on suljettava tietoisuudesta kaikki häiritsevät tekijät ja keskityttävä autisimin kaltaisessa tilassa siihen, mikä on olennaista. Tällaisena hetkenä myöa aika tuntuu venyvän, hidastuvan ja mahdollistavan täydellisen keskittymisen.


"'Miten täältä pääsee pois?'
 'Tiedät kyllä', Pixil toteaa. 'Sinun täytyy vain haluta.'" Ja niin kaikki on mahdollista.