Pauline Curnier Jardinin näyttely @ Kiasma, Helsinki

Kiasmassa on esillä ranskalaisen Pauline Curnier Jardinin (s. 1980) näyttely ensimmäistä kertaa Suomessa. Näyttelyyn mennessäni tiesin odottaa suuria ja värikkäitä installaatioita sekä sukupuoleen ja valtaan liittyvää tematiikkaa. 

Värikkyyden ja massiivisuuden osalta odotukseni osin täyttyivätkin, mutta on tunnustettava, että kokonaisuuteen petyin. Mielestäni teoksissa vallan ja sukupuolen kysymyksiä käsitellään alleviivaavasti ja paasaavasti, oivalluksia tuntuu olevan vähänlaisesti. 

Kuvassa on osa installaatiosta, joka ulkoapäin näyttää alassuin käännetyltä kukkakimpulta ja johon kävellään sisään sydämenmuotoisen käytävien (joissa moni näytti haluavan ottaa selfien) läpi. Kukkakimppu-tiipiissä pyörii video, joka kertoo vaihdevuosista, masturbaatiosta ja tirkistelystä.

Samuli Putro: Elämäni miehet

 

WSOY 2025. Storytelin äänikirja, 6 h 17 min.

Samuli Putron omaelämäkerrallinen esikoisromaani keskittyy miehenä olemisen tematiikkaan. Päähenkilö kärsii ahdistuksesta ja aloittaa terapian. Hänelle alkaa hahmottua, että hänen suhteensa muihin miehiin on ongelmallinen. Hän kokee tilanteet muiden miesten kanssa usein kilpailullisina, vaikka kyse olisi miehistä, jotka ovat hänen ystäviään. Naisia kohtaan miestenvälinen kilpailulliseksi tulkittu asetelma puolestaan heijastuu mustasukkaisuutena, vaikka sille ei olisi syytä - muuta kuin menneisyyden parisuhteeseen ja pettämiseen liittyvä trauma.

Elämäni miehet on paitsi mieheyden olemusta pohtiva romaani, myös taiteilijaromaani ja terapiaromaani. Se asettuu tunnustuskirjallisuuden traditioon. Päähenkilö tarkastelee itseään niin paljaana kuin pystyy ja tulkitsee elämäsnä miessuhteita niin rehellisesti kuin kykenee. Tästä johtuen teos nousee tarkastelemaan ihmisyyttä ja identiteetin muodostumista sosiaalisessa kanssakäymisessä ylipäätään. Romaanin kerronta on kiihkotonta, analyyttista ja tenhoavaa. Elämäni miehet on myös ajankuvaa, sillä päähenkilön on pakko tarttua ongelmiensa käsittelemiseen siinä vaiheessa, kun ahdistus yltyy sietämättömäksi. Romaani kertoo siis myös nykyajan terapiakulttuurista ja ahdistuskeskeisyydestä.

Elämäni miehet on kompakti romaani, jonka maailma tarjoaa lukijalle oivalluksia.

Manserock @ Vapriikki, Tampere

Manserock on Tampereen rockhistoriaa esittelevä näyttely Museokeskus Vapriikissa. Näyttely on moniaistinen kokemus: esillä on tavaraa ja ilmassa musiikkia. Näyttelykatsoja pääsee paitsi katsomaan ja kuuntelemaan asioita, myös vaikkapa kokeilemaan miksaamista itse. Manserock kertoo Epuista, Juicesta ja Popedasta ja pienemmistäkin bändeistä kuten vaikkapa Ilonasta, ja myös esimerkiksi levykauppa Epe'sin merkityksestä rockmusiikille Suomessa. Esillä on runsaasti levynkansia, jotka ovat kuin ikkunoita aikansa musiikkiin ja estetiikkaan.

Songlines - Australian seitsemän sisarta @ Vapriikki, Tampere

 

Museokeskus Vapriikissa on talvikauden ajan esillä hieno näyttely aboriginaalien taidetta. Songlines - Australian seitsemän sisarta esittelee aboriginaalien laululinjoja ja keskittyy konkretisoimaan ilmiötä ennen kaikkea Seitsemän sisaren laululinjan kautta. Laululinjat ovat aboriginaalien suullista kulttuuria, joka välittää perinnetietoa käyttäytymiskoodesita, maantieteestä, vaaroista ja mahdollisuuksista. Laululinjoja ei ole dokumentoitu kirjallisesti, vaan ne ovat edelleen elävää perinnettä, jonka juuret on yli 60 000 vuoden takana. 

 

Seitsemän sisaren laululinja lävistää koko Australian mantereen idästä länteen (oranssi viiva) ja sitä lauletaan myös joissakin kaupungeissa (mustat pallurat). Laululinjat periytyvät suvuittain, ja kulttuuriset säännöt säätelevät sitä, ketkä mitäkin laululinjoja saavat laulaa. 

Näyttelyssä on monin eri tekniikoin tehtyä taidetta. Pääosaaan nousee toisaalta maalaustaide, toisaalta heinästä ja langoista tehdyt veistokset.

Näyttely on ajatuksella kuratoitu: teosten vierellä on varsin runsaat tekstit, joissa kerrotaan toisaalta laululinjan tarinoita (ns. mitä taulussa tapahtuu) ja toisaalta avataan käytettyä symboliikkaa. Maalaustyyli on pointillistinen, ja symboliikasta osa on selkeästi ymmärrettävää, kun siitä on kerran kerrottu - esimerkiksi vesiaiheet kuten kaivot ovat usein sinisiä tai tummia palloja, jotka on ympäröity vaaleammalla pistereunalla. Maalaukset ovat usein karttoja alueista ja Seitsemän sisaren tarina voi edetä kartalla. Tekstit auttavat saamaan kiinni niistä ajatuksista, millä tavoin taide välittää kulttuurista tietoa. Hyvä esimerkki tästä on alla oleva Tjunkaya Tapayan maalaama teos Kungkarangkalpa Atila (Seitsemän sisarta Atilassa, 2014) ja sen viereen liitetty lukuohje.

 

Näyttelyn keskiössä on siis aboriginaalitaiteen ja -kulttuurin esitteleminen Seitsemän sisaren laululinjan kautta, mutta varsinkin laajan näyttelyn loppupuolella, kun Seitsemän sisaren laululinja tarinoineen on käyty läpi idästä länteen, esitellään myös muihin laulinjoihin liittyviä teoksia eritoten vanhainkodin taideprojektin kautta. Vanhainkodissa tehty taide näyttäytyy villinä ja rajoja rikkovana: esillä on muun muassa maalattu pyörätuoli. Alla on Tjunka Lewisin maalaus Patjarrtja (Pussinäädän laululinja, 2011), jossa esittelytekstin mukaan "pussinäätä esiintyy jättimäisenä pallomaisena ilmestyksenä, joka antaa tälle uniajan laululinjalle kosmologisen ulottuvuuden".

Taru Sormusten herrasta @ Tampereen Teatteri, Tampere-talo

Viimeistään siinä vaiheessa, kun Tampereen Teatterin tulkinta Taru Sormusten herrasta -klassikosta (näytelmäksi kirjoittaminen Sami Keski-Vähälä, ohjaus Mikko Kanninen) alkoi saada ylistäviä arvioita, se myi loppuun. Näytelmää esitettiin Tampere-talossa elokuulta 2024 vuoden 2025 alkuun, ja onnistuimme saamaan liput tammikuulle. Kokonaisuus oli massiivinen - näytelmän kesto kaksine väliaikoineen (molemmat tulivat tarpeeseen!) oli yli neljä tuntia ja Tampere-talon Ison salin katsojakapasiteetti on 1 800 henkilöä. 

Näytelmässä oli paljon hienoa. Keskeinen esitystä kannatteleva elementti oli orkesteri. Lähes jokaisessa kohtauksessa taustalla soi sinfoninen elokuvatyylinen Tuomas Kantelisen säveltämä musiikki. Tampere Filharmonia onnistui erinomaisesti! Näytelmän lavasteisiin (lavastussuunnittelu Marjatta Kuivasto) on todella panostettu, ja teatterin taikaa sekä läsnäolon tuntua voimistavat oivallisesti myös sirkuselementit (sirkus- ja taistelukoreografi Taina Kopra) ja elävän tulen käyttäminen. 

Yllättävää kyllä, esityksen heikoin lenkki oli tarina itsessään ja osittain näyttelijätyö. Kun paljon asiaa koetetaan mahduttaa siedettävään määrään katsomisminuutteja, näytelmää vaivasi paikoin koppoti koppoti -tyyppinen tunnelma eli se, että menneäänpä nyt eteenpäin, jotta ehditään kertoa kaikki. Jos yleisössä oli niitä katsojia, joille tarina ei ollut tuttu, sisältö ei välttämättä välittynyt tai ainakaan tullut kaikin osin motivoiduksi. Miksi yhtäkkiä ollaan siellä tai täällä tai kuka ihme tuo jamppa nyt on näyttämöllä?? 

Sali on valtavan kokoinen ja kauas oli vaikeaa tai mahdotonta nähdä, kuka milloinkin oli äänessä. Tätä ongelmaa oli ratkottu näyttämön reunalla olevin näytöin, joilta näytettiin videokuvana (valo- ja videosuunnittelu Joonas Tikkanen) näyttelijöitä lähempää. Toisaalta salin massiivisuutta käytettiin hienosti hyväksi: kattoon heijastettiin niin tunnelmaa luovaa tähtitaivasta kuin Sauronin silmääkin. Dialogissa on paljon suuria sanoja, joihin ei aina saatu tarvittavaa voimaa tai jännitettä. Näyttelijäntyössään aivan omalle tasolleen nousivat varsinkin loppua kohden Frodo (Ella Mettänen) ja Sam (Antti Tiensuu), joiden tuska ja tunteet välittyivät vaivattomasti takariviin saakka. Myös Klonkun (Risto Korhonen) liikekieli teki suuren vaikutuksen.

Vaikka Taru Sormusten herrasta ei ollut täydellinen, siinä oli niin paljon onnistuneita elementtejä, että teatteriretki Tampereelle kannatti todellakin tehdä.

Miina Supinen: Kultainen peura

 

"Kauan sitten nälkä koetteli Mantsinsaarta."

Otava 2024. 416 s.

Miina Supisen uusimman romaanin, Kultaisen peuran, maailma on uskomattoman viehättävä. Ollaan 1800-luvun lopun Karjalassa, pitkälti Sortavalassa ja siellä opettajaseminaarissa, jonne romaanin päähenkilö Mathilda Sommer pääsee opiskelemaan. Tilda tulee porvarillisesta saksalaistaustaisesta suvusta, hänen lapsuudenperheensä asuu kansainvälisessä Viipurissa. Heti ensimmäisenä päivänä Tilda tutustuu Jelena Päästäiseen, myös seminaariin opiskelemaan tulleeseen nuoreen naiseen, ja Tildasta ja Jelenasta tulee huonetoverit. Heidän välillään on jännitettä alusta alkaen, ja romaanissa kuvataan luontevasti naisten välistä rakkautta.

Kultainen peura liikkuu 1800-luvun maailmassa sulavasti. Romaanissa puhutaan useita kieliä, ja Karjalan kansainvälisyys tulee näkyväksi. Maailma on samalla mystinen ja realistinen, henget ja taruolennot elävät elämäänsä yhtä luonnollisesti kuin ihmisetkin. Romaanin kansitaide (Piia Aho) on upeaa ja johdattelee jo itsessään tarinan maailmaan. Kirjailija kirjoittaa alku- ja loppusanoissaan, että romaanin innottajana ovat toimineet hänen sukunsa karjalaiset juuret ja mukana on myös runsaasti kansanperinnettä.

Muistan lukeneeni jostain Kultaisen peuran arviosta tai Supisen haastattelusta, että tavoitteena oli kirjoittaa iloinen historiallinen romaani. Romaanin naiset ovatkin vahvoja toimijoita ja tarinan päävire on seikkailullinen ja eteenpäinmenevä. Se ei tarkoita, etteikö romaanissa olisi myös synkkyyttä ja ajankuvaan sopivia yhteiskunnallisia ongelmia, mutta kerronnan tavassa on jotakin satumaista, mikä tekee lukukokemuksesta ainutlaatuisen.

Upea romaani!

Gothic Modern @ Ateneum, Helsinki

Kävin vuoden alussa katsomassa Ateneumin hittinäyttelyn Gothic Modern, joka esittelee 1800- ja 1900-lukujen modernia taidetta ja peilaa sitä vasten renessanssin ja keskiajan teoksia, joista se on ottanut vaikutteita. Mukana on niin kotimaisia teoksia kuin taidetta maailmaltakin. 

Kokonaisuus on kiinnostavasti kuratoitu ja kiehtova. 

Kävin myös ensimmäistä kertaa Ateneumin kolmannen kerroksen kahvilassa, Cafe Höijerissä. Se oli yksi miellyttävimmistä viime aikojen kahvilakokemuksista. Kahvilassa on pöytiinohjaus ja pöytiintarjoilu, jotka tekevät kokemuksesta rauhallisen ja elegantin: kaikki hösääminen ja turha säätö on poissa, ovella vain jonotetaan ja sen jälkeen kaikki sujuu kuin itsestään. Viisi tähteä Cafe Höijerille!