Oksana Vasjakina: Haava

 

Otava 2023. Venäjänkielinen alkuteos Rana. Suom. Riku Toivola. Storytelin äänikirja, 8 h 26 min.

Oksana Vasjakinan romaanin Haava juoni on lyhyesti selitetty: päähenkilön äiti tekee kuolemaa ja kuolee, ja päähenkilö, tytär, lähtee viemään äitinsä uurnaa Moskovasta pieneen siperialaiseen Ust-Ilinskin kaupunkiin, missä he ovat aikanaan asuneet. 

Uurnankuljetusmatkan symboliikka on vahvaa, tytär kantaa mukanaan kuolluttä äitiään. Romaaniin mahtuu paljon äiti-tytärsuhteen pohdintaa, siitä kirjoittamista, mitä tarkoittaa olla kotoisin jostakin ja mistä päähenkilön perhe oikein on kotoisin ja miksi (koska kyseessä on Venäjä ja perhehistoria ajoittuu 1900-luvulle, sivutaan Stalinin vainoja ja väestönsiirtoja), päähenkilön oman henkilöhistorian aukikerimistä, äidin elämän ja ihmissuhteiden kuvittelemista sekä ylipäätään kirjoitusta kirjoittamisesta, missä yhteydessä romaanin asettuu myös feministinen viitekehys viittauksineen Irigarayhin, Cixousiin  ja naiskirjoitukseen ja kirjoituksen ja kehollisuuden väliseen yhteyteen.

Haava on romaani, joka keskittyy kuolemasta, kuolemisesta ja äiti-tytärsuhteesta kertomiseen. Romaanin tyttären suhde äitiinsä ei ole / ole ollut helppo tai pelkästään rakkaudentäyteinen. Sikäli Haava siis ottaa kantaa myös äitimyyttiin. Pidin paljon Haavan kerronnasta, romaanin kieli pääsee käsiksi tunteisiin ja onnistuu puhumaan ilman kliseitä asioista, joihin liittyy paljon kliseitä. 

Suomentajan jälkisanoissa Vasjakinaa ja romaania kontekstualisoidaan Venäjän nykytilanteeseen: koska niin kirjailija kuin romaanin samanniminen päähenkilö ovat lesboja, Haava on tätä nykyä Venäjän kirjastoissa hävitettävien teosten listalla homopropagandalain vuoksi.

Kuuntelin romaanin äänikirjana. Lukija tauotti virkkeitä sillä tavoin, että jäin miettimään, käyttääköhän Vasjakina välimerkkejä jollakin tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Romaani oli nautittava kokonaisuus kuunneltavanakin, mutta saattaa olla, että luettuna vaikutelma käytetystä kielestä olisi erilainen.

Mansikkapaikka @ Kansallisteatteri, Helsinki

Sofi Oksasen kirjoittaman ja Mika Myllyahon Kansallisteatteriin ohjaaman näytelmän Mansikkapaikka kantaesitys oli 6.3.2024. Näytelmässä on moniaalle haarovia, tavalla tai toisella yhteen liittyviä aineksia.

Tarinan taustana lavastuksessa pyörii tummaa videota vyöryvistä tankeista: Ukrainan sota on tausta, jota vasten katsomme tapahtumia - se ei ole näytelmän keskiössä, vaan luo ajankuvan tunnelman.

Ollaan Jyväskylässä sijaitsevalla mansikkatilalla, jonka pariskunnasta mies on suomalainen ja vaimo ukrainalainen. Pariskunnalla on kaksi aikuista lasta, tyttö, joka on opiskellut poliisiksi, ja poika, jonka tilanteesta ei tunnu olevan kovin paljoa tietoa. Tilalla asuu myös pariskunnan aikuisten lasten ukrainalainen isoäiti. Isoäidin toinen tytär puolestaan asuu Moskovassa. 

Marjatila tuo näytelmään kotimaan politiikkaa, johon liittyy globaali ulottuvuus. Naapurin Marja-Matin bisneksistä on juuri ollut tutkinta, joka on saattanut koko alan huonoon valoon: on paljastunut ihmiskauppaa. Millaisia ovat hyvät uudet innovaatiot, jotka puhaltavat uutta ilmaa Suomen autioituvan maaseudun purjeisiin, missä kohdin taas astutaan ahneuden harhaan? 

Mysteerinä, jota lähdetään ratkomaan, on kysymys siitä, missä on Ville. Ville on perheen aikuinen poika, joka on muuttanut Helsinkiin, mutta nyt Villeen ei saa yhteyttä. Ville tuo näytelmään lisää isoja teemoja: hän on homo, ja eheytyshoidossa Moskovassa. Villen kautta tarkastellaan ideologisia eroja idän (Venäjä) ja lännen (Eurooppa) välillä, toisaalta homoseksuaalisuus on kysymys, johon myös mansikkatilaperheen sisällä suhtaudutaan eri tavoin. 

Moskovalaisen eheytysklinikan puoskarilääkäri tuo näytelmään kielenkäytön orwellilaisen ulottuvuuden, joka on tuttu Venäjän käyttämästä retoriikasta: sanojen ja niiden tarkoitteiden suhde on vääristynyt alkaen natsi-sanan merkityksestä. Eheytysklinikka on toisaalta myös suljettu mielisairaalatila samaan tapaan kuin Yksi lensi yli käenpesän -romaanissa - siellä valtaa voi käyttää mielivaltaisesti ja rajattomasti. 

Väliajan jälkeen katsojat kohtaavat Moskovassa asuvan Masha-tädin, joka edustaa venäläistä katsantokantaa maailmanpolitiikkaan ja yksilön opportunistiseen selviämiseen. Masha "ei halua olla niitä, jotka tekevät töitä voin ja kerman eteen, vaan niitä, joiden eteen voi ja kerma kannetaan". 

Näytelmä tarkastelee siis monia suuria temaattisia kokonaisuuksia (perhe, sota, ideologiat, valta, seksuaalisuus, ihmiskauppa, rakkaus), jotka limittyvät toisiinsa. Ehkä niinkin suuria, että jotakin pois jättämällä jäljelle jääneet olisivat saaneet enemmän tilaa ympärilleen. Näytelmän rytmitys on onnistunut, samoin lavastus. Mashan hahmon saapuminen lavalle väliajan jälkeen sähköistää ja ristivalottaa tilanteita, tekee näkyväksi niitä positioita ja perusteluita sekä maailmankuvaa, jotka ovat katsojalle vieraita ja outoja.

Candlelight: A Tribute to Pink Floyd @ Temppeliaukion kirkko, Helsinki

Bålder-jousikvartetti konsertoi kynttilänvalossa Temppeliaukion kirkossa soittaen Pink Floydia. Kokonaiselämys oli hienoa: upea kallioon louhittu kirkkosalimiljöö, lämmin lepattava valo, ikkunoiden takana hämärtyvä ja pimeyteen kääntyvä maaliskuun ilta ja livemusiikkia jousilla. 

Konsertin kesto oli kompakti tunti, ja oli virkistävää, että yleisö sai kuvata ennen konsertin alkua ja viimeisten kappaleiden aikana, mutta ei muutoin. Tällä oli tunnelmaan erittäin positiivinen vaikutus. 

Konsertin biisilista oli 

• “Another Brick In The Wall”
• “Shine On You Crazy Diamond”
• “Hey You”
• “Breathe (In The Air)”
• “On The Run”
• “Time”
• “The Great Gig In The Sky”
• “Money”
• “Us and Them”
• “Comfortably Numb”
• “Wish You Were Here”.

Putoavat linnut - Tavallisia ihmisiä katastrofin keskellä @ KOM-teatteri, Helsinki

KOM-teatterin näytelmä Putoavat linnut (ohjaus Riikka Oksanen) lähtee liikkeelle hieman hitaasti. Lähtöasetelmassa keski-ikäinen pariskunta (Vilma Melasniemi ja Juho Milonoff) makoilee makuuhuoneessaan parisängyssä. Jutustellaan ja harrastetaan seksiäkin. Sitten käy ilmi, että nainen on lukinnut heidät huoneeseen, jotta he voisivat keskustella. Näytelmä on määritelty tragikomediaksi, ja tässä kohdin komediaa haetaan toistolla: miehessä herääviä sisään lukitsemisen tunteita ja naisen oikeutusta lukita heidät huoneeseen käydään pitkään läpi. Katsojalla käy mielessä, tätäkö tämä on loppuun saakka.

Sitten kuitenkin näyttämö kääntyy ja aukeaa uusi lavastus. Ollaan ulkona, jonkun oven takana. Kun näyttämölle astelee nuori nainen (Ella Mettänen), tunnelma sähköistyy ensirepliikeistä alkaen. Mettäsen energia on ihan mieletön. Mettäsen vastanäyttelijänä on Paavo Kääriäinen. Ellan ja Paavon hahmojen välillä käydään tiivistunnelmainen dialogi, jossa paljastuu heidän yhteinen menneisyytensä ja Ellan hahmon nykyhetken ongelmat, viitteellisesti myös Paavon hahmon.

Väliajan jälkeen katsojille aukeaa kolmas lavastus, olohuone. Olemme Matleena Kuusniemen näyttelemän keski-ikäisen naisen kotona. Paljastuu uusia suhteita kaikkien hahmojen väliltä. Lopussa palataan vielä makuuhuoneeseen, josta alussa lähdettiin liikkeelle.

Putoavien lintujen miljöö on ilmastonmuutoksesta kärsivä maailma, Helsinki, jossa on aivan liian kuuma ja jossa lintuja putoilee taivaalta - joskus häiritsevinä tömähdyksinä tai jopa päin hahmoa sotkien hahmon vereen, joskus vain varjoina suljettujen verhojen takana tai takapihalla. 

Putoavat linnut ei ole selkeän juonivetoinen näytelmä, vaikka hahmojen kohtalot risteävätkin, vaan pikemminkin eri kohtaamisten kautta samaa tematiikkaa käsittelevä kokonaisuus. Kaikilla hahmoilla on ongelmansa, jokainen koettaa kohdata hallitsemattomia muutoksia omalla tavallaan. Näytelmän viesti vaikuttaa olevan se, että muutokset ja muuttuminen on niin kivuliasta, että päädymme jatkamaan entiseen malliin, vaikka tiedämme, ettei sekään ole mahdollista.

Nathan Hill: Wellness

 

Gummerus 2024. Suom. Antero Tiittula. Storytelin äänikirja, 24 h 21 min.

Nathan Hillin romaani Wellness sopii hyvin sekä kuunneltavaksi että luettavaksi. Hillin tyylissä kertoa tarinaa ja etenkin kontekstualisoida henkilöhahmojaan on mielestäni jotakin samaa kuin Milan Kunderan esseistisessä tavassa kirjoittaa romaaneja. Nautin todella paljon Wellnessin maailmasta: siinä oli sekä inhimillistä että yhteiskunnallista syvyyttä, ja vakavuuden vastapainoksi myös (tragi)komiikkaa.

Wellnessin päähenkilöt ovat Jack ja Elizabeth. Romaanin keskiössä on heidän suhteensa: kaikki lähtee liikkeelle Jackin ja Elizabethin kohtaamisesta parikymppisinä yliopisto-opiskelijoina 1990-luvun alun Chicagossa. Romaanin nykyhetkessä he ovat 40+-ikäinen pariskunta, jolla on yksi lapsi, Toby. Keski-ikä näyttäytyy jämähtämisen aikakautena: tavallaan kaikki on hyvin, mutta ei sitten kuitenkaan. 

Tästä kehyksestä käsin romaani lähtee syventämään sekä keskilännen maaseudulta kotoisin olevan Jackin kuin rikkaan teollisuussuvun tyttären Elizabethin henkilökuvaa kertomalla avainkohtauksia molempien lapsuudesta ja nuoruudesta ja lähtökohdista. Sekä menneisyyttä kuvaavissa jaksoissa että romaanin nykyhetkessä liikuttaessa kerrontaa laajentaa yhteiskunnallisten teemojen käsitteleminen. Nykyhetkessä tällaisia teemoja ovat muun muassa sosiaalinen media algoritmeineen, hyvinvointipuhe ja manifestoiminen, oikeuden ottaminen omiin käsiin, kuplautuminen ja asumisjärjestelyt.  Kaikkia teemoja käsitellään ymmärtävän empaattisesti, eikä kirjoittaja sorru missään kohdin paasaamaan tai luennoimaan, vaikka romaanin kirjoittaminen varmasti on vaatinut myös paljon lähteiden tutkimista. 

Wellness onnistuu kertomaan jotakin olennaista toisaalta ihmisyydestä universaalisti ja ajattomasti, toisaalta ajasta, jossa elämme. Hieno ja vaikuttava romaani!

Marja Pirilä: Valon tähden @ Taidehalli, Helsinki

Marja Pirilän valokuvanäyttely Valon tähden Taidehallissa on puhutteleva kokonaisuus. Nimenomaan valo kuvissa on vaikuttavaa, ja camera obscura -tekniikkaa hyödyntävissä teoksissa on kauniilla tavalla moniuloitteisuutta ja limitteisyyttä.

Taidekoti Kirpilä, Helsinki

Kävin Taidekoti Kirpilässä Töölössä, Eteläisellä Hesperiankadulla. Mikä viehättävä kokemus! Kodista on tehty taidemuseo, jonka seinillä on runsaasti tauluja, ja koti-maisuutta miljööseen tuo se, että huoneistossa, joka kattaa koko ylimmän kerroksen, on myös huonekasveja ja melko runsaasti erilaisia sohvia ja nojatuoleja, joilla saa myös istua ja ihailla taidetta. 

Taidekoti Kirpilä on reumalääkäri Juhani Kirpilän ja hänen puolisonsa, antiikkikauppias Karl Rosenqvistin koti, joka Kirpilän testamentin mukaisesti hänen kuoltuaan on muutettu taidemuseoksi. Kokoelma on kiinnostava (siitä kerrallaan näytillä on noin puolet) ja tunnelma kodissa on kutsuva. Jos osuu paikalle opastuksen aikana, se tuo kokemukseen lisää syvyyttä. Opas osaa kertoa elävällä tavalla niin Kirpilästä kuin taiteestakin.