Gaudeamus 2022. Nextoryn e-kirja. 729 s.
Historian professori Mari Lähteenmäen tietokirja Punapakolaiset - Suomalaisnaisten elämä ja kohtalo Neuvosto-Karjalassa kirjoittaa naisten ja lasten historiaa näkyväksi. Teos käsittelee Suomesta Neuvosto-Karjalaan paenneita tai muuttaneista ihmisiä ja arkea rajan takana.
Idealistiset pakolaiset vaikuttivat menneen Venäjälle rakentamaan parempaa maailmaa ja tulevaisuutta, ja jonkin aikaa siltä ehkä vaikuttikin, vaikka olot olivat köyhät ja ankarat. Moni ei myöskään päässyt asettumaan sinne, minne olisi itse halunnut, sillä "Neuvosto-Venäjällä ja sittemmin Neuvostoliitossa muuttaminen paikkakunnalta toiselle ei ollut yksilön tai perheen asia vaan kaiken näkevän puolueen". Neuvosto-Karjalaan syntyi jonkin verran aikansa kukoistaneitakin yhteistiloja, kuten Säde. "Kirkkaasti loistanut Säde kohtasi loppunsa 1930-luvun puhdistuksissa. Tänä päivänä alueella ei ole enää mitään. Tilan maat ovat pusikoituneet takaisin joutomaaksi." Kielitaidottomuus osoittautui asiaksi, joka johti ongelmiin, mutta venäjän kielen taidollakaan ei lopulta pötkinyt pitkälle, sillä "Integroituminen suomalaisena ei riittänyt, vaan pakolaisten tuli kyselemättä sulautua neuvostokansalaisiksi". "Suomalaispakolaisista tuhoutui Stalinin 1930-luvun vainoissa noin 15 000 henkilöä."
Punapakolaiset onnistuu jonkin verran ristivalottamaan Suomen Karjala-suhdetta: teos mainitsee 1910-20-lukujen heimoaatteen ja valkoisen Suomen kiinnostuksen Karjalaa kohtaan (jota käsittelee enemmän Aapo Roseliuksen ja Oula Silvennoisen kirjoittama Villi itä - Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921) mutta keskittyy punaiseen Neuvosto-Karjalaan. Suomen virallista kantaa Neuvosto-KArjalaa ja sinne paenneita punapakolaisia kohtaan käsitellään teoksessa jonkin verran. Kun Neuvosto-Karjalan todelliset olot alkoivat paljastua punapakolaisille, moni koetti pyrkiä takaisin Suomeen - osa virallista kautta, osa paeten laittomasti rajan ylittämällä. Punapakolaiset vaikuttivat olevan viralliselle Suomelle aikamoinen ongelma:
"Suomessa pakolaisten paluu sai aikaan työllistymisongelmia. Sitäkin pohdittiin, miten Neuvostoliitossa käyneisiin oli ylipäätään suhtauduttava. - - Osin mahdollisen neuvostovärväyksen estämiseksi Suomessa kiellettiin ja muutettiin rangaistavaksi teoksi jo 1931 julkinen Petroskoin ja ylipäätään Neuvostoliiton radion kuunteleminen."
Punapakolaiset kuvaa, että "Suomessa tiedettiin hyvin, mitä Neuvosto-Karjalassa ja Inkerissä tapahtui. - - Myös Suomen johtavat sanomalehdet kommentoivat säännöllisesti Karjalan tapahtumia. Suomalaisten kansanmurhaa rajan takana seurattiin vierestä viileän toteavasti."
Jotakin Suomen viranomaiset yrittivät kuitenkin tilanteessa tehdä:
"Suomen viranomaiset yrittivät esittää, että kyseiset [neuvostokansalaisuuden] anomukset tuli peruuttaa ja päästää kotimaahansa ne, joilla vielä oli Suomen kansalaisuus. - - Neuvostoviranomaiset eivät tähän suostuneet. He viivyttelivät ja hyödynsivät omiin tarkoitusperiinsä Suomen viranomaisten lähettämiä nimi- ja osoitetietoja suomalaispakolaisista. He olivat etsineet paluuta hakeneet suomalaiset käsiinsä, ottaneet pois lähetystön antamat kansalaisuuspaperit ja lähettäneet hakijat keskitysleirille. Tähän havahtuivat myös lähetystö ja Pietarin pääkonsulivirasto, jotka keskeyttivät anomuslistojen lähettämisen venäläisille. - - Näin Suomeen pyrkivistä tuhansista suomalaispakolaisista oli 1930-luvun loppuun mennessä tullut joukko 'entisiä ihmisiä', paperittomia, oikeudettomia, harmaata työvoimaa, jotka katosivat sadoille leireille ja karkotuspaikkoihin."
Loppupuolellaan teos summaa varsin lakonisesti, että "Se, mitä punapakolaiset saivat paetessaan vuoden 1918 Suomesta Neuvosto-Venäjälle, oli enintään 20 vuotta lisää elinaikaa, sekin tosin ankaraa eloonjäämiskamppailua".
