Valter Lang: Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria

 

SKS 2020. Suom. Hannu Oittinen. Vironkielinen alkuteos Läänemeresoome tulemised, 2018. 405 s.

Virolaisen arkeologian professorin kirjoittama tietokirja Homo Fennicus - Itämerensuomalaisten etnohistoria on kiinnostavalla ja kohtalaisen helposti lähestyttävällä tavalla kirjoitettu teos, joka pyrkii luomaan kokonaiskuvaa itämerensuomalaisista niin arkeologian, kielitieteen kuin genetiikankin avulla. Jollakin lailla teoksesta - sen lähestymistavasta - tulee mieleen Yuval Noah Hararin tuotanto: Langin tyyli ei ole yhtä popularisoiva tai poleeminen, mutta Homo Fennicus on ensimmäinen sellainen lukemani kirja, jossa kielihistoria asetetaan selvästi osaksi laajempaa kontekstia. Juuri tämä tekee teoksesta mielenkiintoisen. 

Lang ottaa teoksessaan kantaa erilaisiin kielitieteen historian selitysmalleihin siitä, millaisena itämerensuomen syntyhistoria on nähty ja miten kielen vaiheet on historiaan sijoitettu. Kielitieteen historiasta saa siis teoksesta jonkinlaisen kokonaiskuvan, jota vasten Lang peilaa omaa tulkintaansa. 

Koska teoksessa kielihistoria asetetaan ajalliseen kontekstiin suhteessa arkeologiaan, kirjassa käsitellään melko pitkästi ja mielestäni yksityiskohtaisesti esimerkiksi erilaisia keramiikkakulttuureja. Ymmärrän tämän tarpeellisuuden; oma kiinnostukseni arkeologiaa kohtaan ei kuitenkaan ole näin yksityiskohtaista, kuin mitä Langin teoksen sisältö paikoin on, joten näissä kohdin koin kirjan hieman puuduttavaksi.

Lang alleviivaa - riittävän monessa kohdin teosta, jotta se lukijalle selväksi tulee -, että "yhtäläisyysmerkki tulee poistaa arkeologisen kulttuurin ja kielen ja geenien väliltä". Lang kritisoi teoksessaan ennen muuta kampakeraamista teoriaa, jossa kampakeramiikka on liitetty suomalais-ugrilaisiin, ja Kalevi Wiikin tulkintaa, jonka mukaan suomalais-ugrilaista asutusta ja kieltä olisi ollut Suomessa ja Virossa jo pysyvästi jääkauden jälkeisestä ajasta asti.

Homo Fennicus on ajattelemisen aihetta antava kirja, jossa selväksi tulee myös se, että etenkin genetiikka etenee tällä hetkellä sellaisin harppauksin, että uusia tutkimustuloksia saattaa tulla nopeaankin tahtiin. Tämä jättää lukijan odottavalle kannalle - ehkäpä Langin teoksen tyyppisiä kokonaisesityksiä on tulossa enemmänkin.

Juha Ruuska (toim.): Metsäkoulu

 

Metsäkustannus 2020. 371 s.

Metsäkoulu on metsänomistajille suunnattu tietoteos, joka käsittelee aihepiiriään, metsätaloutta ja oman metsän hoitoa, ymmärrettävästi toisaalta sellaiselle lukijakunnalle, jolla aiempaa kokemusta ei juuri ole, ja toisaalta se syventää osaavankin lukijan osaamista. Koska painetut teokset osin aina jossakin vaiheessa muuttuvat vanhentuneiksi, Metsäkoulussa vinkataan myös Suomessa toimivien sähköisten palveluiden ja sivustojen äärelle.

Metsäkoulu on kirjoitettu informatiivisesti ja selkeästi, ja kuten takakansi lupaa, se toimii käsikirjana. Teos on jaettu kahteenkymmeneen lukuun. Teos lähtee liikkeelle kertomalla metsätaloudesta Suomessa, metsänkasvatuksen lähtökohdista ja puulajeista. Teoksen alkupuoli muistuttaakin osin koulun biologiankirjoja, joskin painopiste on erilainen. 

Metsäkoulun keskivaiheilla keskitytään erilaisiin metsäpalstalla tehtäviin toimenpiteisiin ja toimintatapoihin; käsitellään metsänuudistamista, taimikonhoitoa, harvennushakkuita, metsäenergiaa, suometsiä, jatkuvaa kasvatusta, puukauppaa, puutavaralajien mitta- ja laatuvaatimuksia ja mittausta, metsäsuunnitelmaa ja puuston arviointia, metsätuhoja ja metsätalouden kannattavuutta. 

Teoksen loppupuolen luvut tuovat vielä esiin näkökulman metsäluonnon monimuotoisuudesta ja metsänkäytön säätelystä, ja teos päättyy lukuihin omistajanvaihdoksesta ja metsäverotuksesta. Kuten sisällön referoimisesta huomaa, kirja on kattava peruspaketti asioista.

Teoksen lopusta löytyy vielä metsäsanasto, jonka suhteen on sanottava, että teosta lukiessani opin lukuisia uusia sanoja - tai ainakin altistuin niille lukiessani. Henkilökohtainen suosikkini on metsälö. Metsälö tarkoittaa "yhtä tai useampaa metsäpalstaa, joka kuuluu samalle omistajalle".

Tuula Malin: Putinin pihapiirissa - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa

 

Docendo 2020. 286 s.

Toimittaja Tuula Malinin tietokirja Putinin pihapiirissä - Venäjän suurvaltaoperaatiot Suomessa on kiinnostavaa luettavaa. Teoksen keskiössä on venäläisten maa- ja kiinteistökaupat Suomessa, joita tutkitaan turvallisuuspoliittisesta näkökulmasta. Teos perustelee kattavasti, miksi ilmiössä ei ole kyse yksityisihmisten mökkikaupoista vaan miksi ilmiötä on syytä tarkastella Suomen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan - jopa itsenäisyyden - kontekstissa. Putinin pihapiirissä laajenee kuitenkin yksittäistä ilmiötä laajemmaksi katsaukseksi siitä, miten Venäjän suurvaltaoperaatiot näkyvät niin Suomen, Euroopan kuin maailmanpolitiikankin tasolla.

Teos perustuu pitkäaikaiselle journalistiselle tutkimustyölle ja tekee näkyväksi myös toimittajien työn ja aseman muutokset muutaman vuosikymmenen aikana; Malininkin työssä näkyy nykyään valitettavan tyypilliseltä vaikuttava toimittajien maalittaminen ja vaientamisyritykset, ja teoksen lukeminen saa arvostamaan journalistien työtä ja demokratian kulmakiveä, sananvapautta. 

Teoksessa on runsaasti kiinnostavia yksityiskohtia Suomesta, ja niistä piirtyvä kokonaiskuva on havahduttava. Vaikuttaa siltä, että Ukrainan tapahtumat  - Krim ja Itä-Ukraina - vuonna 2014 tekivät näkyväksi sen, mitä hybridisodankäynti käytännössä voi olla, ja Malinin Suomesta keräämä aineisto asettuu suurvaltaoperaatiokehyksiinsä uskottavasti esimerkiksi Ukrainan tapahtumia vasten. Suomalaiset näyttäytyvät teoksessa kovin sinisilmäisinä.

Siinä missä sotatieteen tohtori Saara Jantusen teos Infosota (Otava 2015) käsittelee hybridisodan keinovalikoimaa ja keskittyy eritoten propagandaan ja sensuuriin (tai mis- ja disinformaatioon), toimittaja Malinin Putinin pihapiirissä on konkreettisempi tapaustutkimus lähihistoriastamme. Molemmat teokset ovat mielenkiintoista luettavaa aihepiiristä kiinnostuneille.

Maaretta Tukiainen: Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän

Tuuma 2019. 138 s.

Maaretta Tukiaisen kirjoittama elämäntaito-opas Tärkeintä tänään - Näin saat vähemmällä enemmän on paljon parempi ja sisällökkäämpi kuin varsin kliseiseltä kuulostava nimi antaa olettaa. Tukiainen avaa teoksessaan minimalismin estetiikkaa ja teoriaa ja antaa konkreettisia työkaluja ja ajattelemisen aihetta elämänmuutokseen, joka tähtää turhan karsimiseen elämästä, merkityksellisyyden löytämiseen tai kirkastamiseen ja itselle olennaiseen keskittymiseen.

Erityisesti pidän teoksessa Tukiaisen tavasta lähestyä aihettaan. Konkreettiset esimerkit ja analogiat ovat pitkälti taiteen - kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin, elokuvan ja muiden taiteenlajien - maailmasta, ja elämänmuutostyökaluista kertoessaan Tukiainen kertoo elävästi konkreettisia esimerkkejä omasta elämästään.

Tärkeintä tänään on siis sujuvaa ja helppoa luettavaa, jossa on sisältöä ja ajattelemisen aihetta. Teos on lisäksi esteettinen: se on pieni, painettu laadukkaalle paperille, kuvitettu tyylikkäästi ja taitettu väljästi. Tämä mahdollistaa omien muistiinpanojen tekemisen ja teoksen käyttämisen ikään kuin käsikirjana. 

Inspiroiva kirja!

Terhi Kokkonen: Rajamaa

 

 

"Kun Karo on tappanut Riston, hän nousee veren sotkemalta lumelta."

Otava 2020. 191 s.

Terhi Kokkosen esikoisromaani Rajamaa voitti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon syksyllä 2020. Tarina sijoittuu Lappiin ja romaanissa käytetään näkökulmatekniikkaa. Päähenkilö on Karo, joka on miehensä Riston kanssa Lapin-lomalla. Kun paluun hetki Helsinkiin koittaa, tapahtuu liikenneonnettomuus, ja Karo ja Risto joutuvat vielä jäämään Lappiin. Koska Karo ja Risto ovat varakas pariskunta, jääminen ei itsessään ole ongelma, mutta heidän välisensä suhde alkaa näyttää ongelmalta - kuten romaanin aloittavan ennakoinnin aloitusvirkkeestä huomaa.

Rajamaa on taidokkaasti kirjoitettu romaani, jossa sinänsä on kaikki palikat paikallaan. Minut se kuitenkin jätti kylmäksi - romaani on kuin äärimmäisen hyvin toimiva mekaaninen laite, joka kuitenkin herättää kysymyksen, miksi se on olemassa. Keskushenkilöt Karo ja Risto ovat hahmoja, joissa ei ainakaan itselleni ole samaistumispintaa. Elävin ja hengittävin romaanin hahmoista on sivuhenkilö Sini, joka on töissä hotellissa, jonne Karo ja Risto majoittuvat onnettomuuden jälkeen. Risto on manipuloiva hahmo, minkä kertominen ei varsinaisesti ole juonipaljastus, vaikka Karosta onkin luotu epäluotetettava kertoja, sillä hänellä on lääkitys; lukijalle on kuitenkin alun alkaen varsin selvää, että Risto manipuloi Karoa muun muassa vetoamalla tämän lääkitykseen niinä hetkinä, kun Karon tulkinta todellisuudesta poikkeaa siitä, millaisena Risto haluaa Karon todellisuuden näkevän. Jännite romaanissa on sinänsä kohdillaan.

Kylmien henkilöhahmojen ja maailman vuoksi romaani kuitenkin jää etäiseksi. Kokkosen kieli on hiottua ja kerronta on rakennettu taidokkaan aukkoiseksi. Esimerkiksi Karon työkaveria Helenaa romaanissa kuvataan näin:

"Helenan puha on arkista ja Karosta tuntuu kuin nainen seisoisi aivan vieressä. Hän käy läpi huomisia tapaamisia asiakkaiden kanssa, myös Miina on tulossa. Miinalla on parhaat suhteet kaupungin väkeen, Helena sanoo. Kaikki tietävät, että niin kaupungin edustaja kuin kaikki muutkin ovat juuri Helenan edessä polvillaan, mutta Helena antaa mielellään ihmisille kykyjä ja saavutuksia, joita näillä ei ole. Hän sanoo, että se on itseään toteuttava profetia.Jos ihmistä kehuu tarpeeksi, alkaa tämä uskoa olevansa loistoyksilö ja kykenee uuden valheellisen minäkuvansa turvin saavutuksiin, joihin ei olisi koskaan muuten kyennyt, tai sitten tämä ei usko, mutta panikoituu toisen uskosta niin paljon, että uhraa työlleen koko elämänsä tai enemmän, jotta totuus ei ainakaan paljastuisi."

Judith Schalansky: Kaukaisten saarten atlas

 

"Vietin lapsuuteni karttakirjan parissa."

Poesia, 2020. Suom. Marko Niemi. Saksankielinen alkuteos Atlas der abgelegenen Inseln, 2009. 143 s.

Judith Schalanskyn Kaukaisten saarten atlas on hurmaava ja mykistävä kirja. Kirjan genreä on hankalaa määrittää. Sille on annettu kirjastoluokitus 4, maantiede. Poesian internetsivuille poimituissa kritiikkikatkelmissa esimerkiksi Suomen Kuvalehti nimeää kirjan "kokonaistaideteokseksi". Markkinointitekstissä luvataan teoksen "vievän lukijansa huimalle nojatuolimatkalle". Ja kyllä! Kaukaisten saarten atlas on huima teos.

Teos näyttää perinteiseltä karttakirjalta niin kokonsa kuin karttojenkin puolesta. Teos esittelee "viisikymmentä saarta, joilla en ole koskaan käynyt enkä tule käymään", kuten alaotsikko lupaa ja minkä lukijakin voinee pitkälti allekirjoittaa - jos ei saarten kaukaisuuden ja vaikeapääsyisyyden vuoksi, niin viimeistään luettuaan kuhunkin saareen liittyvän esittelytekstin.

Kaukainen saari -sanayhdistelmästä tulee kenties ensimmäisenä mieleen jokin trooppinen paratiisisaari, saari kaukana kaikesta, ennen kaikkea velvollisuuksista tai stressistä. Saari, jolla ei ole vaatimuksia, vain vapauksia. Kaukaisten saarten atlas ottaa lakonisesti kantaa tällaisiin ennakko-odotuksiin jo ennen esipuhetta sitaatilla "Paratiisi on saari, samoin Helvetti". 

Kaukaisten saarten atlas tekee kiehtovalla tavalla näkyväksi sitä, kuinka ihminen alkaa toimia paikassa, joka on syrjässä kaikesta ja jossa ei ole lakeja ja järjestystä. Yritetään rakentaa utopioita, syntyy dystopioita; tehdään ydinkokeita, perustetaan vankiloita; luonnonolot ovat niin karut, että yhteisö itse rajoittaa populaationsa kokoa niillä keinoilla, jotka käytössä on.

Kaukaisten saarten atlas on hidasta ja nautiskeltavaa luettavaa siitä, mitä kaikkea maapallolle mahtuukin ja on vuosisatojen aikana mahtunut. Ja kuinka kaukana voi olla kaukana! Kukin saari on piirretty samassa mittakaavassa ja kunkin esittelyekstin kohdalla on havainnollistava jana siitä, kuinka monen (sadan tai tuhannen) kilometrin päässä on jotakin muuta.

Kaukaisten saarten atlas on täydellistä korona-ajan luettavaa: se samalla mahdollistaa matkat kauas niin ajassa kuin paikassa kuin myös saa iloitsemaan siitä, että itse on paraikaa siellä, missä on.

Platonin Akatemia XXIV @ Suomenlinna

Syksyn 2020 Platonin Akatemia -kulttuuritapahtuman teemana oli "Ymmärtää - selittää". Tapahtuma järjestettiin Suomenlinnassa ja Harakan saarella ja sitä pystyi korona-ajan tyyliin seuraamaan striimin välityksellä. 

Tapahtumassa oli kiinnostavia luentoja ja keskusteluita. Tutkija, tiedetoimittaja ja tietokirjailija Ville Lähde avasi tapahtuman alustamalla aiheesta "Millaista on filosofin työ monitieteisessä ympäristötutkimuksessa?" ja alustusta seurasi paneelikeskustelu. 

Harakan saarelta Helsingin luontokeskuksesta striimatussa osiossa keskityttiin Itämeri-näkökulmaan ja päästiin tutustumaan siihen, mitä Harakan luontokeskuksessa tehdään. 

Iltapäivällä ohjelma jatkui Suomenlinnan Tenalji von Fersen -salista, missä amiraali Chapman johdatti katsojat Suomenlinnan historiaan ja Suomenlinnan hoitokunnan kehittämispäällikkö Petteri Takkula kertoi Suomenlinnasta Unescon maailmanperintökohteena. Iltapäivän ohjelman ensimmäisen osion päätti tutkija ja laulaja Anette Åkerlund, joka kertoi romanikulttuurista ja esitti upean flamencoesityksen.

Iltapäivän toisessa osiossa professori Jukka Korpela ja dosentti Tapio Bergholm alustivat Itämeren historiaan liittyvistä aiheista; eritoten Bergholmin alustus satamatoiminnan historiasta kaikkine ykstyiskohtineen ja anekdootteineen teki minuun vaikutuksen. Tapahtuman päätti opiskelija Kalle Karakorven näkökulma Itämerestä huomenna.